Onko 1950-luvulla syntyneisiin istutettu häpeä niin tiukkaan että heidän läheistenkin elämä on niin hävettävää että sitäkin pitää rajoittaa?

Edesmennyt isäni (s. 1946) ei puhunut periaatteessa koskaan mitään eikä kenellekään. Äitini (s. 1950) puhuu, puhuu ja puhuu vaan, mutta kaikki puhe kiertyy tavalla tai toisella meidän muiden aiheuttamaan häpeään. Puheet eivät liity pelkästään nykyhetkeen vaan häpeää kaivellaan meidän lastenkin asioista ja meidän menneisyydestä - taaperoajasta lähtien.

Häpeä - ja sen kautta kontrollointi jatkuu edelleen, vaikka me lapset ollaan keski-iän ylittäneitä. Sisareni ovat laittaneet välit poikki äitiin sekä minuunkin. Äiti luulee, että minä olen salaa tekemisissä, mutta se on oma juttunsa, josta tässä ei enempää.

Äiti kokee siis kaiken häpeän kautta - on tuntenut aina. Jopa päiväkodissa piirretyt onnittelukortit ovat hävettäviä, sillä naapurin lapsi oli kehittyneempi kuin omat lapset. Meidän sisarusten koulutukset, arvosanat ja työpaikat piti valehdella eri sukulaisille aina sen mukaan mikä kiillotti omaa kilpeään parhaiten.

Nyt sairastuttuani vakavaan perussairauteen alkoi uusi pelko siitä että menen lelettämään itseäni kylille. Kummallinen pelko, sillä muori asuu Kaakkois-kulmalla ja minä Pohjanmaalla. Yhteisiä tuttuja, eikä sukulaisia täällä ole. Luonaan en ole käynyt liki vuoteen ja nytkään en ole sinne menossa. Harvoin ollaan muutenkaan yhteyksissä, mutta se häpeä - joka asian häpeäminen - onko se sitten hänen huumoriaan vai mitä se on, mutta se on ollut rasittavaa.

Kysymys siis kuuluu, että onko sodan jälkeisiin sukupolviin istutettu häpeä niin lujaan, että jopa mustia kengännauhoja tummissa kengissä hävetään ja häpeän näyttäminen se vasta häpeää onkin...?