Lue keskustelun säännöt.
Onko 1950-luvulla syntyneisiin istutettu häpeä niin tiukkaan että heidän läheistenkin elämä on niin hävettävää että sitäkin pitää rajoittaa?
16.08.2026 |
Edesmennyt isäni (s. 1946) ei puhunut periaatteessa koskaan mitään eikä kenellekään. Äitini (s. 1950) puhuu, puhuu ja puhuu vaan, mutta kaikki puhe kiertyy tavalla tai toisella meidän muiden aiheuttamaan häpeään. Puheet eivät liity pelkästään nykyhetkeen vaan häpeää kaivellaan meidän lastenkin asioista ja meidän menneisyydestä - taaperoajasta lähtien.
Häpeä - ja sen kautta kontrollointi jatkuu edelleen, vaikka me lapset ollaan keski-iän ylittäneitä. Sisareni ovat laittaneet välit poikki äitiin sekä minuunkin. Äiti luulee, että minä olen salaa tekemisissä, mutta se on oma juttunsa, josta tässä ei enempää.
Äiti kokee siis kaiken häpeän kautta - on tuntenut aina. Jopa päiväkodissa piirretyt onnittelukortit ovat hävettäviä, sillä naapurin lapsi oli kehittyneempi kuin omat lapset. Meidän sisarusten koulutukset, arvosanat ja työpaikat piti valehdella eri sukulaisille aina sen mukaan mikä kiillotti omaa kilpeään parhaiten.
Nyt sairastuttuani vakavaan perussairauteen alkoi uusi pelko siitä että menen lelettämään itseäni kylille. Kummallinen pelko, sillä muori asuu Kaakkois-kulmalla ja minä Pohjanmaalla. Yhteisiä tuttuja, eikä sukulaisia täällä ole. Luonaan en ole käynyt liki vuoteen ja nytkään en ole sinne menossa. Harvoin ollaan muutenkaan yhteyksissä, mutta se häpeä - joka asian häpeäminen - onko se sitten hänen huumoriaan vai mitä se on, mutta se on ollut rasittavaa.
Kysymys siis kuuluu, että onko sodan jälkeisiin sukupolviin istutettu häpeä niin lujaan, että jopa mustia kengännauhoja tummissa kengissä hävetään ja häpeän näyttäminen se vasta häpeää onkin...?
Kommentit (75)
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien lapsiin kohdistama väkivalta lapsuudessa aiheuttaa häpeän tunnetta aikuisenakin. Lapsi häpesi lapsena kun häntä kuritettiin, luuli tehneensä väärää. Se sama auktoriteettiasema, pienikin kritiikki vanhemmilta aiheuttaa sen pahoinpidellyn pienen lapsen pelästymisen reaktion, ja sitä seuraavan häpeän tunteen.
Osa vanhemmista, varsinkin narsismiin taipuvaiset, osaa käyttää tätä hyppyyttääkseen lapsiaan vielä aikuisenakin. "Tätisikin ihmetteli kun kuuli ettet omaa äitiäsi tule auttamaan joulusiivoamisessa." - häpeän tunteen maalaamista asioihin joita vanhempi haluaa sinun tekevän.
Noloa. Tuollaisten kanssa ei pidä olla missään tekemisissä.
Jankuti jankuti, taas yksi vanhempien haukkumisketju.
Ota lääkkeet.
Mun samanlainen äiti alkoi rennoksi vasta, kun muutin ulkomaille ja kävi vuosien saatossa ilmi, että täällä pysyn. En ole nääs aiheuttamassa häpeää hänen tutuntuttavilleen Suomessa. Aina ennen ollut ilkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jankuti jankuti, taas yksi vanhempien haukkumisketju.
Ota lääkkeet.
Osuiko omaan sieluun? Onko lapsesi enää tekemisissä kanssasi?
Takautuvasti lasu. Ap, soita myös Iltalehteen ja tee paljastusjuttu, jos vanhempasi ovat elossa. Tuollaista ei saa sallia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, kirjoita HS mielipideosastoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Järjetöntä soopaa!
Siinä toinen syyllinen. Ihan paniikissa.
Vierailija kirjoitti:
Jankuti jankuti, taas yksi vanhempien haukkumisketju.
Ota lääkkeet.
No osaatko sanoa, miksi pitäisi aina hävetä? Mikä tavoite siinä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun 1939 syntynyt isäni oli täysin häpeämäton , mutta äidissäni tunnistan tuota häpeää. Aina mietti, ettei muita ihmisiä saa häiritä. Piti olla hiljaa, eikä saanut tehdä x tai y. Mutta ei ollenkaan ole tuollaista, mistä te kerrotte.
Vierailija kirjoitti:
Jankuti jankuti, taas yksi vanhempien haukkumisketju.
Ota lääkkeet.
Osa vanhemmista on "kasvatusmenetelmiensä" vuoksi ihan oikeasti haukkumisen arvoisia. Kun näitä tulee esille niin muutkin ihmiset huomaavat etteivät olleet lapsuutensa ongelmien ja ahdistuksen suhteen poikkeuksellisia.
Hyödyllisintä olisi kertoa miten tuosta lapsuuden häpeän tunteesta itse on päässyt eroon.
M60+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeä juurtunut aika syvään, meni kauan ennen kuin sai suunsa auki että ylipäätään saa sanottua mielipiteen. Outoja häpeän aiheita nähty, jolla tahdottiin sitoa, ettei se kuitenkaan kehtaa.
M-1965 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jankuti jankuti, taas yksi vanhempien haukkumisketju.
Ota lääkkeet.
Osa vanhemmista on "kasvatusmenetelmiensä" vuoksi ihan oikeasti haukkumisen arvoisia. Kun näitä tulee esille niin muutkin ihmiset huomaavat etteivät olleet lapsuutensa ongelmien ja ahdistuksen suhteen poikkeuksellisia.
Hyödyllisintä olisi kertoa miten tuosta lapsuuden häpeän tunteesta itse on päässyt eroon.
Yleensä että uskaltaa ajatella ja vaikka kirjoittaa paperille, miten inhosinkaan jotain. Syyllistäminen oli usein kohtalaisen julkeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Nykyisin ei tietenkään käydä vieraissa paikoissa kylässä kuten 70 vuotta sitten. E oli toisaalta juuri sitten niitä joissa ne tavat opittiin kun lapsettoman kyläpaikan kamarissa aikuisten kanssa oltiin kahvipöydässä. Etukäteen opetettuna.
MuttA ei kai nytkään tutussa paikassa ole kiva jos vierailevat tahmatassut kaapaisee kaikki kahvileivät lastenhuoneeseen.
Joku valitti ettei äiti halunnut häiritä ihmisiä. Ei kai se nykyisinkään oo toivottua? Moni täälläkin valittaa kun vaikka anoppi häiritsee soitramalla lapselleen.
No ei tuo ole mikään koko sukupolven juttu. Vanhempaai ovat kieroonkasvatettuja.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Juuri näin oli meillä, mutta minun äitini oli syntynyt 20-luvulla.
Kaikki mentiin häpeän kautta. Ettei vaan IHMISET saa tietää!
En koskaan päässyt perille siitä, keitä olivat ne salaperäiset IHMISET, joita piti aina pelätä, että jos ne näkee ja kuulee.
Mitä ne ihmisetkin sanoo! Se oli aina se ensimmäinen, mitä kuuluu jos jotain vähänkin tapahtui.
Ympärillä asuville ihmisille tapahtui yhtä ja toista, mutta ne ei olleet mitään, meille ei saanut tapahtua!
Äiti "esitti" koko pitkän elämänsä. Hän ei koskaan avautunut edes ystävilleen mistään. Isällä oli alkoholiongelma, jota oli mahdoton peitellä, mutta äiti yritti viimeiseen saakka. Edes isän kuoleman jälkeen siitä ei saanut mainita.
Meille lapsilleen hän sitten avautui eli valitti kaikesta. Ajattelin usein, että takat voisi olla helpompia kantaa, jos niistä edes ystävilleen puhuisi eikä rasittaisi vain niitä muutamaa ihmistä, eli lapsiaan.
Äidillä oli hyviä ystäviä, jotka avoimesti juttelivat asioistaan ja tulivat välillä äidille itkemäänkin jotain heille sattunutta ikävää. Päinvastoin ei tapahtunut ikinä.
Ja tuo kylässä käyminen oli kyllä hyvin tuttua. Siellä piti olla kuin joku malli lapsi, mehua ei saanut ottaa lisää vaikka tarjottiin, ei kakkua kuin vähäsen ja piti istua hiljaa ja nätisti. Muuten sai kotimatkalla kuulla kunniansa kuinka taas sai hävetä.
Kai se jotenkin iskostui itseenikin, mutta kyllä minä olen kyennyt asioistani puhumaankin ja olemaan avoimempi, ihan tietoisestikin olen yrittänyt vältellä tätä äitini käytöskuviota. Jos kaikkea alkaa hävetä, sitä kyllä sitten saa tehdä.
Liikaa sitä kyllä korostettiin 1950-luvulla, minäkin sain siitä osani. Olen kyllä myöhemmin oppinut siitä pois, mutta aina välillä tulee mieleen joku tilanne lapsuudesta tai nuoruudesta, jossa sain hävetä, syystä tai syyttä. Potkin sitten vain niitä muistoja poispäin, että älkää tähän enää ängetkö, ne asiat ovat menneitä jo!