Lue keskustelun säännöt.
Onko 1950-luvulla syntyneisiin istutettu häpeä niin tiukkaan että heidän läheistenkin elämä on niin hävettävää että sitäkin pitää rajoittaa?
16.08.2026 |
Edesmennyt isäni (s. 1946) ei puhunut periaatteessa koskaan mitään eikä kenellekään. Äitini (s. 1950) puhuu, puhuu ja puhuu vaan, mutta kaikki puhe kiertyy tavalla tai toisella meidän muiden aiheuttamaan häpeään. Puheet eivät liity pelkästään nykyhetkeen vaan häpeää kaivellaan meidän lastenkin asioista ja meidän menneisyydestä - taaperoajasta lähtien.
Häpeä - ja sen kautta kontrollointi jatkuu edelleen, vaikka me lapset ollaan keski-iän ylittäneitä. Sisareni ovat laittaneet välit poikki äitiin sekä minuunkin. Äiti luulee, että minä olen salaa tekemisissä, mutta se on oma juttunsa, josta tässä ei enempää.
Äiti kokee siis kaiken häpeän kautta - on tuntenut aina. Jopa päiväkodissa piirretyt onnittelukortit ovat hävettäviä, sillä naapurin lapsi oli kehittyneempi kuin omat lapset. Meidän sisarusten koulutukset, arvosanat ja työpaikat piti valehdella eri sukulaisille aina sen mukaan mikä kiillotti omaa kilpeään parhaiten.
Nyt sairastuttuani vakavaan perussairauteen alkoi uusi pelko siitä että menen lelettämään itseäni kylille. Kummallinen pelko, sillä muori asuu Kaakkois-kulmalla ja minä Pohjanmaalla. Yhteisiä tuttuja, eikä sukulaisia täällä ole. Luonaan en ole käynyt liki vuoteen ja nytkään en ole sinne menossa. Harvoin ollaan muutenkaan yhteyksissä, mutta se häpeä - joka asian häpeäminen - onko se sitten hänen huumoriaan vai mitä se on, mutta se on ollut rasittavaa.
Kysymys siis kuuluu, että onko sodan jälkeisiin sukupolviin istutettu häpeä niin lujaan, että jopa mustia kengännauhoja tummissa kengissä hävetään ja häpeän näyttäminen se vasta häpeää onkin...?
Kommentit (75)
Vierailija kirjoitti:
Minäkin häpeisin jos yli 50-vuotiaana olisin vielä 30 vuotta vanhemman mummon tahdon mukaan elävä. Tai häpeisin parisuhdestatusta tai ihan säällistä asumismuotoani.
Häpeästä vapautumista käsittelevään ketjuun kommentti, jossa annetaan ymmärtää, että nyt et häpeä itseäsi tarpeeksi? :-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
M-1965 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Käytöstapojen puuttuminen ei ole seurausta siitä, että kyseisen henkilön kasvatus ei perustunut häpeään. Minua ei kasvatettu häpeämään ja silti osaan käyttäytyä.
Kaikki vanhemmat tekevät kasvatuksessaan virheitä mutta vanhempiensa tekemät virheet pitäisi tunnistaa itsessään ja jättää ne siirtämättä eteenpäin omille lapsilleen. Siksi näistä keskusteleminen on hyödyllistä.
Tämä on hyvin sanottu. Yhä iso osa ihmisistä luulee - etenkin tällä palstalla - että edellisten sukupolvien tekemistä virheistä keskustelu on yhtä kuin vellomista, syyllistämistä tai mitä minäminäpullamössöä se sanojan itsensä mielestä onkaan. Näistä asioista on opittava keskustelemaan ja reflektoimaan niiden vaikutusta omaan elämään, koska vain sillä tavalla noidankehä voidaan viimein katkaista. Jos ei tunnista ongelmaa, ei sille voi myöskään silloin tehdä mitään.
Tässä teille reflektoitavaa.
"Viimeaikaisen uutisoinnin mukaan vanhemmat ovat vaatineet opettajilta parempia arvosanoja lapsilleen ja ottaneet yhteyttä opettajiin jopa aggressiiviseen sävyyn. Joissakin tapauksissa keskusteluissa on menty kiroiluun ja henkilökohtaisuuksiin.
Myös laajempi kehitys tukee näitä havaintoja: Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n mukaan yhä useampi vanhempi pyrkii vaikuttamaan lapsensa arvosanoihin, kyseenalaistaa opettajien arviointia ja vaatii muutoksia arviointiperusteisiin.
– Opettajien työn arvostus on rapautumassa. On täysin kohtuutonta, että opettajat joutuvat tekemään työnsä jatkuvan painostuksen, uhkailun ja epäasiallisen käytöksen alla."
https://www.suomenuutiset.fi/seppanen-hairiokayttaytyminen-ja-vanhempie…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin häpeisin jos yli 50-vuotiaana olisin vielä 30 vuotta vanhemman mummon tahdon mukaan elävä. Tai häpeisin parisuhdestatusta tai ihan säällistä asumismuotoani.
Häpeästä vapautumista käsittelevään ketjuun kommentti, jossa annetaan ymmärtää, että nyt et häpeä itseäsi tarpeeksi? :-D
Huono itsetunto vai kasvatettu häpeä ? Miksi pitäisi sinkkuutta tai asumismuotoa hävetä tai olla riippuvainen vanhuksen ajatuksista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Juuri näin oli meillä, mutta minun äitini oli syntynyt 20-luvulla.
Kaikki mentiin häpeän kautta. Ettei vaan IHMISET saa tietää!
En koskaan päässyt perille siitä, keitä olivat ne salaperäiset IHMISET, joita piti aina pelätä, että jos ne näkee ja kuulee.
Mitä ne ihmisetkin sanoo! Se oli aina se ensimmäinen, mitä kuuluu jos jotain vähänkin tapahtui.
Ympärillä asuville ihmisille tapahtui yhtä ja toista, mutta ne ei olleet mitään, meille ei saanut tapahtua!
Äiti "esitti" koko pitkän elämänsä. Hän ei koskaan avautunut edes ystävilleen mistään. Isällä oli alkoholiongelma, jota oli mahdoton peitellä, mutta äiti yritti viimeiseen saakka. Edes isän kuoleman jälkeen siitä ei saanut mainita.
Meille lapsilleen hän sitten avautui eli valitti kaikesta. Ajattelin usein, että takat voisi olla helpompia kantaa, jos niistä edes ystävilleen puhuisi eikä rasittaisi vain niitä muutamaa ihmistä, eli lapsiaan.
Äidillä oli hyviä ystäviä, jotka avoimesti juttelivat asioistaan ja tulivat välillä äidille itkemäänkin jotain heille sattunutta ikävää. Päinvastoin ei tapahtunut ikinä.
Ja tuo kylässä käyminen oli kyllä hyvin tuttua. Siellä piti olla kuin joku malli lapsi, mehua ei saanut ottaa lisää vaikka tarjottiin, ei kakkua kuin vähäsen ja piti istua hiljaa ja nätisti. Muuten sai kotimatkalla kuulla kunniansa kuinka taas sai hävetä.
Kai se jotenkin iskostui itseenikin, mutta kyllä minä olen kyennyt asioistani puhumaankin ja olemaan avoimempi, ihan tietoisestikin olen yrittänyt vältellä tätä äitini käytöskuviota. Jos kaikkea alkaa hävetä, sitä kyllä sitten saa tehdä.
Kuulostaa enemmän jonkin pikkupaikkakunnan ilmiöltä, missä kaikki tuntevat toisensa ja kyttäävät toisiaan, eikä sukupolven ilmiöltä.
Meillä ei ollut nimittäin mitään tuollaista Helsingissä.
Anoppi s. 1951 Helsingissä ja asuu siellä edelleen, oli sen aikaa poissa, että opiskeli juristiksi Turussa. Hirveän ulkokultainen, mitä mieltä ihmiset ovat meistä, syömishäiriöinen, ettei vain grammaakaan ole ylimääräistä ja ruoka pitää ansaita. Helsinki on samanlainen junttila kuin muukin Suomi, isompi keskittymä vain.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä vaan omatkin vanhemmat 40-luvun loppupuolella syntyneet eläneet voimakkaasti häpeän ja huonommuuden kautta.
"Ei vaivata muita" vaikka se muu olisi työtään tekevä virkaihminen, jolta pitäisi kysyä neuvoa johonkin.
Itsensä alentaminen ja suoranainen nöyristely oli siis normaalia mun lapsuudessa. Ja todellakin jättänyt jälkensä minuun.
Me ei olisi saatu käydä edes lääkärissä, ettei vaivata ihmisiä. Jos osti jonkin tavaran tai palvelun, piti olla oikein kiitollinen, kun yrittäjä myi tai teki maksamamme asian. Jos sain hyvän numeron todistukseen, se ei johtunut siitä, että olin hyvä koulussa, vaan siitä, että opettaja piti minusta ja olin lellikki ja opettaja oli ystäväni. Jos joku taas oli inhottava, se oli jotenkin oma syy puhumattakaan, jos olisi joutunut rikoksen uhriksi, sehän vasta olisi ollut omaa tyhmyyttä ja häpeällistä.
Tällaista häpeän leimaamaa, alistuvaa p.as.kaa se oli meilläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta yhtään tutulta. Vanhempasi ovat olleet jotenkin henkisesti sairaita.
Isäni on syntynyt 1949 ja äitini 1952, enkä tunnista kirjoituksestasi kumpaakaan.
Vierailija kirjoitti:
Nykyvanhemien lapset on jätetty kasvattamatta kokonaan, siksi nuoret voivat pahoin, koulusurmat, pahoinpitelyt, huumeet, kaahailuista johtuvat kuolemat, kunnioituksen puute vanhempiaan ja poliisia kohtaan.
Te saatte vielä enemmän p@skaa niskaanne kun lapsenne aikuistuvat ja rupeavat syyttämään teitä omasta tilanteestaan.
Muistakaa sitten tämä.
Mä olen syntynyt 1979 ja olin teini 90-luvulla.
Samaa pahoinvontia nuoret kokivat silloinkin, ei meidän nuoruus ollut mitään maitoa ja piparkakkua lintukodossa, päinvastoin.
Kavereita kuoli kaahailuun, huumeisiin, väkivaltaan.
Poliisia ei kunnioitettu, eikä vanhempia.
Meidän vanhemmat olivat juuri näitä 40,-ja 50-lukujen tuotoksia, jotka häpesivät itsejään ja lapsiaan.
Omat aikuistuvat nuoreni ja heidän kaverinsa ovat paljon fiksumpia kuin me olimme 90-luvulla. Ihan vieraatkin nuoret vaikkapa bussissa, junassa, kaupassa vaikuttavat ihan järki-ihmisiltä.
Kaikki on nyt vain esillä ja julkisuudessa aivan toisin kuin silloin. Median kanaviakin on paljon enemmän kuin silloin.
Huh, mitä materiaalia meidän 90-luvun nuorten sekoilusta olisikaan saanut someen, jos sellaista olisi ollut. Onneksi ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku kysyi miten siitä häpeästä sitten voi vapautua? Itse kävin psykoterapiassa, kun äitini touhut alkoivat vaikuttaa ihan päivittäiseen jaksamiseen. Ymmärsin terapiassa toimintamallin jota äiti on aina tehnyt: maalaili häpeää asioihin, joita ei halunnut minun tekevän ja millä halusi hyppyyttää minua.
Esimerkki: olisi halunnut että alan tehdä hänelle lumityöt joka aamu. Asun 40km päässä eli en ihan naapurissa. Soitteli ja valitti miten rippipappinikin oli kuulemma JÄRKYTTYNYT kuullessaan miten en äitiäni auta. Myös muistisairas ja kuuro mummoni kuulemma sairaalassa häpesi miten huono lapsi olen äidilleni.
Fun fact: äitini asuu rivitalossa, jossa kulkuväylien lumityöt tekee talohuolto. Kyse oli takapihasta jonne ei tarvitsisi koko talvena mennä. Mutta halusi että sekin läntti pitäisi lapioida, ja itse ei halunnut sitä tehdä.
Lapsuudessani muistan myös miten äiti aina kylässä tahallaan aiheutti häpeää meille. Istuimme jäykkänä enolla kylässä vastentahtoisesti, ja äitini ilkkuen kertoi veljelleen miten lapset eivät olisi halunneet lohta syödä ja pelkäsivät että pahaa lohta olisi taas tarjolla. Sekä eno että me oltiin siinä sitten nolona. Ole siinä sitten sen lohileivän kanssa luontevasti.
En ole enää yhteydessä äitiini ellei ole pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Niin, nyt on menty ehkä tuosta toiseen ääreen. Pieni annos häpeää on toki hyvä asia. Emme hillu tuolla asiattomasti ilman vsatteita js tee mitä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyvanhemien lapset on jätetty kasvattamatta kokonaan, siksi nuoret voivat pahoin, koulusurmat, pahoinpitelyt, huumeet, kaahailuista johtuvat kuolemat, kunnioituksen puute vanhempiaan ja poliisia kohtaan.
Te saatte vielä enemmän p@skaa niskaanne kun lapsenne aikuistuvat ja rupeavat syyttämään teitä omasta tilanteestaan.
Muistakaa sitten tämä.
Mä olen syntynyt 1979 ja olin teini 90-luvulla.
Samaa pahoinvontia nuoret kokivat silloinkin, ei meidän nuoruus ollut mitään maitoa ja piparkakkua lintukodossa, päinvastoin.
Kavereita kuoli kaahailuun, huumeisiin, väkivaltaan.
Poliisia ei kunnioitettu, eikä vanhempia.
Meidän vanhemmat olivat juuri näitä 40,-ja 50-lukujen tuotoksia, jotka häpesivät itsejään ja lapsiaan.
Omat aikuistuvat nuoreni ja heidän kaverinsa ovat paljon fiksumpia kuin me olimme 90-luvulla. Ihan vieraatkin nuoret vaikkapa bussissa, junassa, kaupassa vaikuttavat ihan järki-ihmisiltä.
Kaikki on nyt vain esillä ja julkisuudessa aivan toisin kuin silloin. Median kanaviakin on paljon enemmän kuin silloin.
Huh, mitä materiaalia meidän 90-luvun nuorten sekoilusta olisikaan saanut someen, jos sellaista olisi ollut. Onneksi ei ollut.
Missä olet oikein kasvanut? Mun lspsuus ja nuoruus kasarilla ei ollut ainakaan yhtään tuollaists pk seudulla. -75 oon syntynyt.
Todellakin kunnioitettiin poliisia ja muitakin aikuisia. Koulussa ei opettajalle haistateltu. Fiksuja nuoria oltiin, vaikka itse sanonkin. Itsetunto oli huonompi kuin näillä nykyisillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M-1965 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Käytöstapojen puuttuminen ei ole seurausta siitä, että kyseisen henkilön kasvatus ei perustunut häpeään. Minua ei kasvatettu häpeämään ja silti osaan käyttäytyä.
Kaikki vanhemmat tekevät kasvatuksessaan virheitä mutta vanhempiensa tekemät virheet pitäisi tunnistaa itsessään ja jättää ne siirtämättä eteenpäin omille lapsilleen. Siksi näistä keskusteleminen on hyödyllistä.
Tämä on hyvin sanottu. Yhä iso osa ihmisistä luulee - etenkin tällä palstalla - että edellisten sukupolvien tekemistä virheistä keskustelu on yhtä kuin vellomista, syyllistämistä tai mitä minäminäpullamössöä se sanojan itsensä mielestä onkaan. Näistä asioista on opittava keskustelemaan ja reflektoimaan niiden vaikutusta omaan elämään, koska vain sillä tavalla noidankehä voidaan viimein katkaista. Jos ei tunnista ongelmaa, ei sille voi myöskään silloin tehdä mitään.
Tässä teille reflektoitavaa.
"Viimeaikaisen uutisoinnin mukaan vanhemmat ovat vaatineet opettajilta parempia arvosanoja lapsilleen ja ottaneet yhteyttä opettajiin jopa aggressiiviseen sävyyn. Joissakin tapauksissa keskusteluissa on menty kiroiluun ja henkilökohtaisuuksiin.
Myös laajempi kehitys tukee näitä havaintoja: Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n mukaan yhä useampi vanhempi pyrkii vaikuttamaan lapsensa arvosanoihin, kyseenalaistaa opettajien arviointia ja vaatii muutoksia arviointiperusteisiin.
– Opettajien työn arvostus on rapautumassa. On täysin kohtuutonta, että opettajat joutuvat tekemään työnsä jatkuvan painostuksen, uhkailun ja epäasiallisen käytöksen alla."
https://www.suomenuutiset.fi/seppanen-hairiokayttaytyminen-ja-vanhempie…
Häpeäisivät.
Vierailija kirjoitti:
Ne ovat kokonaisia häpeällä kasvatettuja sukupolvia. Eivät ne yleensä tajua häpeävänsä, eivät vaikka asiasta sanoisi.
Syntymekanismi lienee sama asia kuin uskonnollisuudessa, joka on seurausta lapsena iskostetusta helvetinpelosta. Se on kuin aivoihin kovakoodattu kirous, jota on mahdotonta purkaa hajottamatta koko identiteettiä.
Kyllähän monet kirkostskin on eronneet. Samoin lahkolaisuudesta. Vanhempsni olivst sukupolvea, jotka sanoutuivat irti vanhempiensa meiningistä 60- 70 - luvuilla. Vapaamielistä oli meillä kotona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyvanhemien lapset on jätetty kasvattamatta kokonaan, siksi nuoret voivat pahoin, koulusurmat, pahoinpitelyt, huumeet, kaahailuista johtuvat kuolemat, kunnioituksen puute vanhempiaan ja poliisia kohtaan.
Te saatte vielä enemmän p@skaa niskaanne kun lapsenne aikuistuvat ja rupeavat syyttämään teitä omasta tilanteestaan.
Muistakaa sitten tämä.
Mä olen syntynyt 1979 ja olin teini 90-luvulla.
Samaa pahoinvontia nuoret kokivat silloinkin, ei meidän nuoruus ollut mitään maitoa ja piparkakkua lintukodossa, päinvastoin.
Kavereita kuoli kaahailuun, huumeisiin, väkivaltaan.
Poliisia ei kunnioitettu, eikä vanhempia.
Meidän vanhemmat olivat juuri näitä 40,-ja 50-lukujen tuotoksia, jotka häpesivät itsejään ja lapsiaan.
Omat aikuistuvat nuoreni ja heidän kaverinsa ovat paljon fiksumpia kuin me olimme 90-luvulla. Ihan vieraatkin nuoret vaikkapa bussissa, junassa, kaupassa vaikuttavat ihan järki-ihmisiltä.
Kaikki on nyt vain esillä ja julkisuudessa aivan toisin kuin silloin. Median kanaviakin on paljon enemmän kuin silloin.
Huh, mitä materiaalia meidän 90-luvun nuorten sekoilusta olisikaan saanut someen, jos sellaista olisi ollut. Onneksi ei ollut.Missä olet oikein kasvanut? Mun lspsuus ja nuoruus kasarilla ei ollut ainakaan yhtään tuollaists pk seudulla. -75 oon syntynyt.
Todellakin kunnioitettiin poliisia ja muitakin aikuisia. Koulussa ei opettajalle haistateltu. Fiksuja nuoria oltiin, vaikka itse sanonkin. Itsetunto oli huonompi kuin näillä nykyisillä.
Lainaamasi kuulosta tutulta, kyllä tällaista oli.
Olin nuori Kemissä 90-luvulla ja ikävä kyllä pahoja asioita tapahtui. Ampuma-aserikoksia, kolareita, huumeita.
Ja vanhemmat häpesivät koko elämää ja kaikkea siihen liittyvää.
Kyllä vaan omatkin vanhemmat 40-luvun loppupuolella syntyneet eläneet voimakkaasti häpeän ja huonommuuden kautta.
"Ei vaivata muita" vaikka se muu olisi työtään tekevä virkaihminen, jolta pitäisi kysyä neuvoa johonkin.
Itsensä alentaminen ja suoranainen nöyristely oli siis normaalia mun lapsuudessa. Ja todellakin jättänyt jälkensä minuun.