Lue keskustelun säännöt.
Onko 1950-luvulla syntyneisiin istutettu häpeä niin tiukkaan että heidän läheistenkin elämä on niin hävettävää että sitäkin pitää rajoittaa?
16.08.2026 |
Edesmennyt isäni (s. 1946) ei puhunut periaatteessa koskaan mitään eikä kenellekään. Äitini (s. 1950) puhuu, puhuu ja puhuu vaan, mutta kaikki puhe kiertyy tavalla tai toisella meidän muiden aiheuttamaan häpeään. Puheet eivät liity pelkästään nykyhetkeen vaan häpeää kaivellaan meidän lastenkin asioista ja meidän menneisyydestä - taaperoajasta lähtien.
Häpeä - ja sen kautta kontrollointi jatkuu edelleen, vaikka me lapset ollaan keski-iän ylittäneitä. Sisareni ovat laittaneet välit poikki äitiin sekä minuunkin. Äiti luulee, että minä olen salaa tekemisissä, mutta se on oma juttunsa, josta tässä ei enempää.
Äiti kokee siis kaiken häpeän kautta - on tuntenut aina. Jopa päiväkodissa piirretyt onnittelukortit ovat hävettäviä, sillä naapurin lapsi oli kehittyneempi kuin omat lapset. Meidän sisarusten koulutukset, arvosanat ja työpaikat piti valehdella eri sukulaisille aina sen mukaan mikä kiillotti omaa kilpeään parhaiten.
Nyt sairastuttuani vakavaan perussairauteen alkoi uusi pelko siitä että menen lelettämään itseäni kylille. Kummallinen pelko, sillä muori asuu Kaakkois-kulmalla ja minä Pohjanmaalla. Yhteisiä tuttuja, eikä sukulaisia täällä ole. Luonaan en ole käynyt liki vuoteen ja nytkään en ole sinne menossa. Harvoin ollaan muutenkaan yhteyksissä, mutta se häpeä - joka asian häpeäminen - onko se sitten hänen huumoriaan vai mitä se on, mutta se on ollut rasittavaa.
Kysymys siis kuuluu, että onko sodan jälkeisiin sukupolviin istutettu häpeä niin lujaan, että jopa mustia kengännauhoja tummissa kengissä hävetään ja häpeän näyttäminen se vasta häpeää onkin...?
Kommentit (75)
Ne ovat kokonaisia häpeällä kasvatettuja sukupolvia. Eivät ne yleensä tajua häpeävänsä, eivät vaikka asiasta sanoisi.
Syntymekanismi lienee sama asia kuin uskonnollisuudessa, joka on seurausta lapsena iskostetusta helvetinpelosta. Se on kuin aivoihin kovakoodattu kirous, jota on mahdotonta purkaa hajottamatta koko identiteettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa. Kaikki mitä teen tai en tee tai voisin tehdä tai en voisi tehdä, on jotenkin noloa. Minä olen hävettävä saamani kasvatuksen mukaan. Kyläilyjen jälkeen mollattiin, jos olisi nauranut liian kovaa tai jopa ottanut kaksi keksiä ja siitä muistettiin ilkkua ja nöyryyttää, miten en ollut hieno nainen.
Toisaalta äitini ei yhtään pidä kulisseja kunnossa. Olen objektiivisesti arvioiden elämässäni menestynyt ihan hyvin, mutta hän räkättää pitkin kyliä, miten olen toistaitoinen ja ruma ja lihavakin vielä (en ole). Mutta ilmeisesti tarkoituksena on se, että minä häpeäisin itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä siis isovanhempi-ikäiset vastustavat lapsille opetettuja hyviä tapoja ja kohteliasta käytöstä kanssaihmisiä kohtaan?
Tarvinneeko enää ihmetellä "jonneja ".
Hyvillä tavoilla ja kasvatuksella ei ole mitään tekemistä häpeän kanssa.
Minuunkin istutettiin häpeä syvälle sieluun, niin syvälle etten kai koskaan pääse siitä kokonaan irti. Kaikkea piti hävetä, enkä mitenkään osannut olla niin ettei vanhempiani hävettänyt. Hengitin väärin, ilmeeni olivat vääränlaisia, kävelytyylini oli hävettävä, samoin puheääneni. Yritin olla täysin näkymätön, mutta sekin oli väärin ja hävettävää.
Tässä häpeämisen kulttuurissa ei eroteta lapsen omaa itseä ja lapsen tekoja toisistaan.
Totta kai lapsia ja nuoria pitää kasvattaa, ohjata, opettaa oikeat toimintatavat erilaisiin tilanteisiin, ohjata sosiaalisissa tilanteissa, tukea kasvua ja kehitystä vastuulliseksi ja hyvin käyttäytyväksi aikuiseksi. Tämän kaiken voi tehdä lyttäämättä lasta sielua myöten ja istuttamatta häpeää ja itseinhoa lapseen.
Hyvin sanottu!
Edesmennyt psykiatrian erikoislääkäri Martti Paloheimo kirjoitti näistä kirjat; Suomalaisen lapsuuden haava ja Kotivammaisuuden synty (muistaakseni noin).
Niissä hän vertasi suomalaista ja italialaista kasvatusta ja tuli siihen tulokseen, että 6-0, italialainen versio oli parempi.
Italiassa lapsia ojennettiin napakastikin, eikä vain vanhemmat vaan tarvittaessa yhteisöstä muutkin. Mutta, se mikä Italiassa oli erilaista, oli se, että lapsi kaapattiin heti nuhteiden jälkeen syliin, halattiin ja suukotettiin. Näin lapsi ymmärsi, että teko oli väärin, mutta hän itse ihmisenä edelleen ihana ja rakastettava.
Suomessa lapset jätettiin nuhteiden jälkeen yksin selviämään ja oli ikään kuin lapsen vastuulla etsiä keinoja millä saada suuttunut vanhempi lepytetyksi. Tästä seuraa häpeä-identiteetti ja masennusta.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Kaikki mitä teen tai en tee tai voisin tehdä tai en voisi tehdä, on jotenkin noloa. Minä olen hävettävä saamani kasvatuksen mukaan. Kyläilyjen jälkeen mollattiin, jos olisi nauranut liian kovaa tai jopa ottanut kaksi keksiä ja siitä muistettiin ilkkua ja nöyryyttää, miten en ollut hieno nainen.
Toisaalta äitini ei yhtään pidä kulisseja kunnossa. Olen objektiivisesti arvioiden elämässäni menestynyt ihan hyvin, mutta hän räkättää pitkin kyliä, miten olen toistaitoinen ja ruma ja lihavakin vielä (en ole). Mutta ilmeisesti tarkoituksena on se, että minä häpeäisin itseäni.
" pitkin kyliä". Tuo on aina yhtä ihana ilmaisu, jossain siis eletään yhä 50-lukua? Kyläyhteisössä, samassa äidin ja anopin kanssa.
No tässä on menty eteenpän, tai miten sen sanoisi. Täysin häpeämätöntä ainesta suurin osa raitilla tallaajista, tositoosissa, somessa ja OF paskoissa keikkujista puhumattakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liikaa sitä kyllä korostettiin 1950-luvulla, minäkin sain siitä osani. Olen kyllä myöhemmin oppinut siitä pois, mutta aina välillä tulee mieleen joku tilanne lapsuudesta tai nuoruudesta, jossa sain hävetä, syystä tai syyttä. Potkin sitten vain niitä muistoja poispäin, että älkää tähän enää ängetkö, ne asiat ovat menneitä jo!
Pahempi kuin häpeä on välttää jotain sen takia, että naapuri tai naapurusto voi siitä sanoa jotain eli ei eletä omintakeisesti vaan niin kuin naapuritkin elävät. Joka sukupolvella on omat uskonsa ja luulonsa siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Äitini oli syntynyt 1920-luvun lopulla ja hänen oli istutettu vaikenemisen kulttuuri eli mistään ei saanut ääneen puhua ja vaikeista asioita vaiettiin täysin.
Isäni on syntynyt 1954.
Hänelle oli kovempi paikka veljeni sairastuttua skitsofreniaan se että joku sukulainen saisi tietää, kuin itse veljen sairaus.
Mielenterveysongelmat kun kuulemma paranevat menemällä töihin ja lenkkeillen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M-1965 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Käytöstapojen puuttuminen ei ole seurausta siitä, että kyseisen henkilön kasvatus ei perustunut häpeään. Minua ei kasvatettu häpeämään ja silti osaan käyttäytyä.
Kaikki vanhemmat tekevät kasvatuksessaan virheitä mutta vanhempiensa tekemät virheet pitäisi tunnistaa itsessään ja jättää ne siirtämättä eteenpäin omille lapsilleen. Siksi näistä keskusteleminen on hyödyllistä.
Tämä on hyvin sanottu. Yhä iso osa ihmisistä luulee - etenkin tällä palstalla - että edellisten sukupolvien tekemistä virheistä keskustelu on yhtä kuin vellomista, syyllistämistä tai mitä minäminäpullamössöä se sanojan itsensä mielestä onkaan. Näistä asioista on opittava keskustelemaan ja reflektoimaan niiden vaikutusta omaan elämään, koska vain sillä tavalla noidankehä voidaan viimein katkaista. Jos ei tunnista ongelmaa, ei sille voi myöskään silloin tehdä mitään.
Vierailija kirjoitti:
M-1965 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Käytöstapojen puuttuminen ei ole seurausta siitä, että kyseisen henkilön kasvatus ei perustunut häpeään. Minua ei kasvatettu häpeämään ja silti osaan käyttäytyä.
Kaikki vanhemmat tekevät kasvatuksessaan virheitä mutta vanhempiensa tekemät virheet pitäisi tunnistaa itsessään ja jättää ne siirtämättä eteenpäin omille lapsilleen. Siksi näistä keskusteleminen on hyödyllistä.
Tämä on hyvin sanottu. Yhä iso osa ihmisistä luulee - etenkin tällä palstalla - että edellisten sukupolvien tekemistä virheistä keskustelu on yhtä kuin vellomista, syyllistämistä tai mitä minäminäpullamössöä se sanojan itsensä mielestä onkaan. Näistä asioista on opittava keskustelemaan ja reflektoimaan niiden vaikutusta omaan elämään, koska vain sillä tavalla noidankehä voidaan viimein katkaista. Jos ei tunnista ongelmaa, ei sille voi myöskään silloin tehdä mitään.
Ja seuraavat sukupolvet syyllistävät teitä tavoistanne nyt. Heistä voi tuntua hullulta miks kylässä sai kaapaista kaikki herkut omalle asetilleen tai kävellä puolialasti ulkona ja mitä nyt onkaan, opettajien syytä jos ei lapsi pärjää, kotitöihin ei tarvinnut koskea, vanhemmat haki siiderit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti, s. 1947, on myös tuollainen. Ulospäin täytyy esittää aina. Meillä lapsuudessakin sanottiin, että saa olla tunteita, mutta niitä ei näytetä ihmisten edessä. Ulospäin täytyi esittää täydellistä, hillittyä, hallittua, tyylikästä. Äidillä on tänä päivänäkin sama meno päällä. Hän esim. pian kahdeksankymppisenä häpeää iän näkymistä itsessään ja puolisossaan. Puhumattakaan siitä että minä, tyttärensä, olen lihava. Minun täytyy livahtaa kyläillessäni heillä äkkiä pimeän turvin autosta sisään, ettei vaan naapurit näe millainen olen.
Ikävä kyllä tämä häpeäkasvatus on tehnyt sen, että minäkin, 1974 syntynyt, olen hyvin häpeäkeskeinen. Mä en koskaan kritiikittä omaksunut sitä äidin "mitä ihmisetkin ajattelee" -maailmaa, vaan kapinoin paljonkin sitä vastaan teininä ja parikymppisenä varsinkin. Mutta silti mun sisäistä maailmaa hallitsee häpeä. Häpeän sitä miltä näytän, sitä etten osaa olla sosiaalisesti sujuva, sitä että asun asumisoikeusasunnossa eikä ole omaa, sitä että olen vanhapiika jne. Jossain self help -kirjassa jonka luin oli harjoitus, jossa käskettiin seurata viikko tunteitaan, ja kirjoittaa sitten 10 yleisintä. Häpeä oli ehdoton ykkönen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Juuri näin oli meillä, mutta minun äitini oli syntynyt 20-luvulla.
Kaikki mentiin häpeän kautta. Ettei vaan IHMISET saa tietää!
En koskaan päässyt perille siitä, keitä olivat ne salaperäiset IHMISET, joita piti aina pelätä, että jos ne näkee ja kuulee.
Mitä ne ihmisetkin sanoo! Se oli aina se ensimmäinen, mitä kuuluu jos jotain vähänkin tapahtui.
Ympärillä asuville ihmisille tapahtui yhtä ja toista, mutta ne ei olleet mitään, meille ei saanut tapahtua!
Äiti "esitti" koko pitkän elämänsä. Hän ei koskaan avautunut edes ystävilleen mistään. Isällä oli alkoholiongelma, jota oli mahdoton peitellä, mutta äiti yritti viimeiseen saakka. Edes isän kuoleman jälkeen siitä ei saanut mainita.
Meille lapsilleen hän sitten avautui eli valitti kaikesta. Ajattelin usein, että takat voisi olla helpompia kantaa, jos niistä edes ystävilleen puhuisi eikä rasittaisi vain niitä muutamaa ihmistä, eli lapsiaan.
Äidillä oli hyviä ystäviä, jotka avoimesti juttelivat asioistaan ja tulivat välillä äidille itkemäänkin jotain heille sattunutta ikävää. Päinvastoin ei tapahtunut ikinä.
Ja tuo kylässä käyminen oli kyllä hyvin tuttua. Siellä piti olla kuin joku malli lapsi, mehua ei saanut ottaa lisää vaikka tarjottiin, ei kakkua kuin vähäsen ja piti istua hiljaa ja nätisti. Muuten sai kotimatkalla kuulla kunniansa kuinka taas sai hävetä.
Kai se jotenkin iskostui itseenikin, mutta kyllä minä olen kyennyt asioistani puhumaankin ja olemaan avoimempi, ihan tietoisestikin olen yrittänyt vältellä tätä äitini käytöskuviota. Jos kaikkea alkaa hävetä, sitä kyllä sitten saa tehdä.
Kuulostaa enemmän jonkin pikkupaikkakunnan ilmiöltä, missä kaikki tuntevat toisensa ja kyttäävät toisiaan, eikä sukupolven ilmiöltä.
Meillä ei ollut nimittäin mitään tuollaista Helsingissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin häpeisin jos yli 50-vuotiaana olisin vielä 30 vuotta vanhemman mummon tahdon mukaan elävä. Tai häpeisin parisuhdestatusta tai ihan säällistä asumismuotoani.
Nykyvanhemien lapset on jätetty kasvattamatta kokonaan, siksi nuoret voivat pahoin, koulusurmat, pahoinpitelyt, huumeet, kaahailuista johtuvat kuolemat, kunnioituksen puute vanhempiaan ja poliisia kohtaan.
Te saatte vielä enemmän p@skaa niskaanne kun lapsenne aikuistuvat ja rupeavat syyttämään teitä omasta tilanteestaan.
Muistakaa sitten tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Kaikki mitä teen tai en tee tai voisin tehdä tai en voisi tehdä, on jotenkin noloa. Minä olen hävettävä saamani kasvatuksen mukaan. Kyläilyjen jälkeen mollattiin, jos olisi nauranut liian kovaa tai jopa ottanut kaksi keksiä ja siitä muistettiin ilkkua ja nöyryyttää, miten en ollut hieno nainen.
Toisaalta äitini ei yhtään pidä kulisseja kunnossa. Olen objektiivisesti arvioiden elämässäni menestynyt ihan hyvin, mutta hän räkättää pitkin kyliä, miten olen toistaitoinen ja ruma ja lihavakin vielä (en ole). Mutta ilmeisesti tarkoituksena on se, että minä häpeäisin itseäni." pitkin kyliä". Tuo on aina yhtä ihana ilmaisu, jossain siis eletään yhä 50-lukua? Kyläyhteisössä, samassa äidin ja anopin kanssa.
No onneksi ei sen suuremmalle yleisölle huutele :D
En tiedä häpeästä, mutta ennemminkin olimme vaiennettuja, sillä sodanpelko oli koko ajan iholla. Isä oli sodat käynyt ja hermonsa menettänyt. Sitten kova työ ja vastuu perheestä viimeisteli miehen mielen. Siis ennemminkin päällä oli vaikenemisen kulttuuri kun mikään häpeä sillä mitä olisi pitänyt hävetä? Me sodan jälkeinen ikäpolvi olimme isiemme tuskien summa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M-1965 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Käytöstapojen puuttuminen ei ole seurausta siitä, että kyseisen henkilön kasvatus ei perustunut häpeään. Minua ei kasvatettu häpeämään ja silti osaan käyttäytyä.
Kaikki vanhemmat tekevät kasvatuksessaan virheitä mutta vanhempiensa tekemät virheet pitäisi tunnistaa itsessään ja jättää ne siirtämättä eteenpäin omille lapsilleen. Siksi näistä keskusteleminen on hyödyllistä.
Tämä on hyvin sanottu. Yhä iso osa ihmisistä luulee - etenkin tällä palstalla - että edellisten sukupolvien tekemistä virheistä keskustelu on yhtä kuin vellomista, syyllistämistä tai mitä minäminäpullamössöä se sanojan itsensä mielestä onkaan. Näistä asioista on opittava keskustelemaan ja reflektoimaan niiden vaikutusta omaan elämään, koska vain sillä tavalla noidankehä voidaan viimein katkaista. Jos ei tunnista ongelmaa, ei sille voi myöskään silloin tehdä mitään.
Ja seuraavat sukupolvet syyllistävät teitä tavoistanne nyt. Heistä voi tuntua hullulta miks kylässä sai kaapaista kaikki herkut omalle asetilleen tai kävellä puolialasti ulkona ja mitä nyt onkaan, opettajien syytä jos ei lapsi pärjää, kotitöihin ei tarvinnut koskea, vanhemmat haki siiderit.
Jos tuollaista lapsillesi kasvatat niin lapsillasi on hyvät perusteet moittia sinua moisesta. Edelleenkään häpeällä ja syyllisyydellä kasvattamisen vaihtoehdoksi ei ole tarjottu kasvatuksen jättämistä kokonaan tekemättä sillä on muitakin tapoja kasvattaa.
Vääräksi vastakkainasetteluksi kutsutaan tilannetta, jossa vaihtoehtoja annetaan ymmärtää olevan vain kaksi ja väitetään että ensimmäisen vaihtoehdon torjuminen johtaisi automaattisesti sen toisen vaihtoehdon valitsemiseen.
M60+
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Juuri näin oli meillä, mutta minun äitini oli syntynyt 20-luvulla.
Kaikki mentiin häpeän kautta. Ettei vaan IHMISET saa tietää!
En koskaan päässyt perille siitä, keitä olivat ne salaperäiset IHMISET, joita piti aina pelätä, että jos ne näkee ja kuulee.
Mitä ne ihmisetkin sanoo! Se oli aina se ensimmäinen, mitä kuuluu jos jotain vähänkin tapahtui.
Ympärillä asuville ihmisille tapahtui yhtä ja toista, mutta ne ei olleet mitään, meille ei saanut tapahtua!
Äiti "esitti" koko pitkän elämänsä. Hän ei koskaan avautunut edes ystävilleen mistään. Isällä oli alkoholiongelma, jota oli mahdoton peitellä, mutta äiti yritti viimeiseen saakka. Edes isän kuoleman jälkeen siitä ei saanut mainita.
Meille lapsilleen hän sitten avautui eli valitti kaikesta. Ajattelin usein, että takat voisi olla helpompia kantaa, jos niistä edes ystävilleen puhuisi eikä rasittaisi vain niitä muutamaa ihmistä, eli lapsiaan.
Äidillä oli hyviä ystäviä, jotka avoimesti juttelivat asioistaan ja tulivat välillä äidille itkemäänkin jotain heille sattunutta ikävää. Päinvastoin ei tapahtunut ikinä.
Ja tuo kylässä käyminen oli kyllä hyvin tuttua. Siellä piti olla kuin joku malli lapsi, mehua ei saanut ottaa lisää vaikka tarjottiin, ei kakkua kuin vähäsen ja piti istua hiljaa ja nätisti. Muuten sai kotimatkalla kuulla kunniansa kuinka taas sai hävetä.
Kai se jotenkin iskostui itseenikin, mutta kyllä minä olen kyennyt asioistani puhumaankin ja olemaan avoimempi, ihan tietoisestikin olen yrittänyt vältellä tätä äitini käytöskuviota. Jos kaikkea alkaa hävetä, sitä kyllä sitten saa tehdä.
Kuulostaa enemmän jonkin pikkupaikkakunnan ilmiöltä, missä kaikki tuntevat toisensa ja kyttäävät toisiaan, eikä sukupolven ilmiöltä.
Meillä ei ollut nimittäin mitään tuollaista Helsingissä.
Meillä oli, Helsingissä. 1945 ja 1948 syntyneet vanhemmat. Ei sillä ollut mitään merkitystä, kyttääkö ja juoruaako joku erityisesti. Tarkoitus oli näyttää yleisesti hienostuneelta, kunnolliselta ja asiansa hyvin hoitavalta. Kaikki mikä uhkasi tätä kuvaa, tuotti häpeää. Esim. lapsi joka höpötti liian äänekkäästi, tai oli liian vilkas.
Tai jopa tavallinen fyysinen sairaus. Isäni sai viisikymppisenä sydänkohtauksen, ja äiti ei meinannut millään suostua ambulanssin soittamiseen, kun naapuritkin sitten näkee että tulee ambulanssi. Isän siis maatessa paskat allaan tajuttomana lattialla, äiti soitti MINULLE, ja hössötti mitä hän tekee, kun hän ei millään halua sitä ambulanssia kun ihmisetkin näkee, mutta jotain täytyisi tehdä. Minä sain onneksi suostuteltua heti soittamaan ambulanssin, ja isä saatiin pelastettua. Mutta silloin tajusin sen, kuinka sairaalloista se häpeä ja Hyacint Bucket-tyyppinen "keeping up the appearances" oli meillä. Kun jopa sydänkohtaus on häpeällinen asia, joka pitäisi piilottaa.
Tuo monta piparia saa ottaa tai minkä siivun täytekakkua. Olipa se nyt käytöstapoja tai muu "lapset näkymättömiä" -ilmiö menneinä kymmeninä.
Kuitenkin tämä vauva pursuaa keskusteluja kun kylässä tarjotaan lapsille pullaa, jäätelöä, karkkeja, keksejä. Vanhempien ei tule mieleen opettaa lapselle ettei niitä ole pakko ahmia vaan voi ottaa yhden.
Luulen että yksi nykyisten lasten arvostelu vanhempiaan kohtaan tulee näitä ruokavalioista. Olen nyt syömishäiriöinen kun en saanut sitä tai tätä tai piti noudattaa jotain ketoa. Ruokasuhde kotona ei ollut normaalim
Itselleni tie pois häpeäntunteesta lähti siitä, kun joskus nuorena aikuisena aloin ajatella, että kaikki ratkaisut mitä olen tehnyt, olen tehnyt sen hetkisellä parhaalla osaamisellani. En vain ole osannut toimia paremmin. Ja sen tajuamisen jälkeen opettelin pyytämään vaikka jälkikäteen anteeksi niitä mokiani, milloin olin jotain loukannut ja asia oli jäänyt mieltäni painamaan. Se anteeksipyytäminen on itse asiassa paljon vaikeampaa, kunnes sen on tehnyt.
Elämä on paljon helpompaa, kun tajuaa että aina tulee virheitäkin tehtyä. Niistä oppii. Tärkeintä on yrittää olla rehellinen, edes itselleen.
Ja kusipäiden kanssa ei kannata olla missään tekemisissä.
Hyvät tavat ovat aina hyvä asia mutta häpeään tai syllistämiseen perustuva kasvatus tuottaa ainakin minun mielestäni ja sukulaisista tehtyjen havaintojen perusteella enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Hyvät tavat voi lapselle opettaa myös ilman häpeän ja syyllisyyden lietsomista kasvatuskeinoina. Itselläni on siitä omakohtainen kokemus ilman häpeää tai syyllistämistä kasvatettuna.
M60+