Lue keskustelun säännöt.
Onko 1950-luvulla syntyneisiin istutettu häpeä niin tiukkaan että heidän läheistenkin elämä on niin hävettävää että sitäkin pitää rajoittaa?
16.08.2026 |
Edesmennyt isäni (s. 1946) ei puhunut periaatteessa koskaan mitään eikä kenellekään. Äitini (s. 1950) puhuu, puhuu ja puhuu vaan, mutta kaikki puhe kiertyy tavalla tai toisella meidän muiden aiheuttamaan häpeään. Puheet eivät liity pelkästään nykyhetkeen vaan häpeää kaivellaan meidän lastenkin asioista ja meidän menneisyydestä - taaperoajasta lähtien.
Häpeä - ja sen kautta kontrollointi jatkuu edelleen, vaikka me lapset ollaan keski-iän ylittäneitä. Sisareni ovat laittaneet välit poikki äitiin sekä minuunkin. Äiti luulee, että minä olen salaa tekemisissä, mutta se on oma juttunsa, josta tässä ei enempää.
Äiti kokee siis kaiken häpeän kautta - on tuntenut aina. Jopa päiväkodissa piirretyt onnittelukortit ovat hävettäviä, sillä naapurin lapsi oli kehittyneempi kuin omat lapset. Meidän sisarusten koulutukset, arvosanat ja työpaikat piti valehdella eri sukulaisille aina sen mukaan mikä kiillotti omaa kilpeään parhaiten.
Nyt sairastuttuani vakavaan perussairauteen alkoi uusi pelko siitä että menen lelettämään itseäni kylille. Kummallinen pelko, sillä muori asuu Kaakkois-kulmalla ja minä Pohjanmaalla. Yhteisiä tuttuja, eikä sukulaisia täällä ole. Luonaan en ole käynyt liki vuoteen ja nytkään en ole sinne menossa. Harvoin ollaan muutenkaan yhteyksissä, mutta se häpeä - joka asian häpeäminen - onko se sitten hänen huumoriaan vai mitä se on, mutta se on ollut rasittavaa.
Kysymys siis kuuluu, että onko sodan jälkeisiin sukupolviin istutettu häpeä niin lujaan, että jopa mustia kengännauhoja tummissa kengissä hävetään ja häpeän näyttäminen se vasta häpeää onkin...?
Kommentit (75)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Kyllä ois hyvä jos nykyisinkin lapset opetettaisiin käyttäytymään kylässä ja koulussa ja muualla. Ja vanhemmat osais hävetä kun lapset sotkee ja riehuu
Käytöstapojen puuttuminen ei ole seurausta siitä, että kyseisen henkilön kasvatus ei perustunut häpeään. Minua ei kasvatettu häpeämään ja silti osaan käyttäytyä.
Kaikki vanhemmat tekevät kasvatuksessaan virheitä mutta vanhempiensa tekemät virheet pitäisi tunnistaa itsessään ja jättää ne siirtämättä eteenpäin omille lapsilleen. Siksi näistä keskusteleminen on hyödyllistä.
M60+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä on lelettäminen?
Häpeä on tunne, jolla pannaan yhteisön jäsenet käyttäytymään sääntöjen mukaan. Siitä on hyötyä yhteisöille, vaikka yksilöille voi olla harmiakin. Sen yläpuolelle voi asettua vain silloin kun on oikeasti miettinyt etikkansa ja arvojensa perusteet.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä aloituksesta. Oma äitini on katsonut koko elämäänsä ja meidän lastensakin elämää häpeälasien kautta. Kaikkea on pitänyt ensisijaisesti hävetä. Esimerkki: kun kerroin, että kirjoitan vapaa-ajallani omaksi ilokseni kirjaa, hänen ensimmäinen (ja ainoa) reaktionsa oli valtava häpeä: enhän vain aio julkaista kirjaa? Eihän se vain kerro hänestä tai suvustamme?
Kyllä äitiparkani on niin kovasti saanut minua aina hävetä, vaikka olen ihan tavallinen työssäkäyvä ja asiani hyvin hoitanut ihminen.
No minusta tuo on ihan asianmukainen reaktio. Ihan liian monet nykykirjailijat kirjoittavat jotain autofiktiota läheistensä yksityisasioista. Sellaisen pitäisi olla kiellettyä.
Kuulostaa ihan vieraalta, vsikka olen tuon ajan lapsi. Meillä ei moista ongelmaa esiintynyt enkä ole huomannut muillakaan tutuissa perheissä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Sama, äiti shntynyt -46 ja häpeää kaikkea. Häpeä on hänen persoonansa ydin. Sen päällä on kerros feikkiä itsevarmuutta ja "sosiaalista" minää. Isä ilmeisesti niin häpeissään, että jättäytyi koko perhe-elämästä vähän sivuun. Äidinäiti käski aina hävetä, jos ei itse tajunnut s-13.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä siis isovanhempi-ikäiset vastustavat lapsille opetettuja hyviä tapoja ja kohteliasta käytöstä kanssaihmisiä kohtaan?
Tarvinneeko enää ihmetellä "jonneja ".
Nykyisin kun ei kai vanhemmatkaan enää osaa muodollista kyläilykulttuuria ei millään enää mitään väliäkään. Ei edes koulussa. Kaikki ovat erityislapsia ja meno sen mukainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No ei tuo ole mikään koko sukupolven juttu. Vanhempaai ovat kieroonkasvatettuja.
Ei todellakaan ole. Milloinkas ne 60-luvun kulttuurivallankumoukselliset syntyivät ja hävettiinkö kun mentiin kuksimaan flyygelin päälle ja laulettiin vaikka mitä pornolaulua? Tabut ryskyivät monin tavoin, vapaa seksi astui kuvioihin.
Naisetkin käyttivät tiukkaa muotia, minihameita tai muuta makkarankuorta.
Siis järkyttävää leimata koko ikäluokka yhden tunteen tai ominaisuuden kautta, ei sellaista sukupolvea ole minkä sisältä ei löydy keskenään hyvin erilaisia ihmisiä, siis tässä tapauksessa myös uhmakkaita, provosoivia ja häpeämättömiä, niin hyvällä kuin huonolla tavalla.
Häpeä on minun elämän punainen lanka ollut aina ja on edelleen, vaikka häpeän kohde on vaihtunut lapsuudenkodista omaan itseen. Se "mitä ihmisetkin sanoo" oli kotona uskontoon verrattava asia, etenkin äidille. Isän ymmärrys ei varmaan edes riittänyt häpeämään mitään, vaikka syytä olisi ollutkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi on tarve leimata tietynikäiset ihmiset jonknlaisiksi, miten tyhmä täytyy tälläisen ihmisen olla, vai vaivaako ihan vain nuoruus jonka täytyy luoda viholliskuvia nostaakseen itseään?
Onko nykyaika häpeän vastakohta vai mistä johtuu esim vauvapalstan aloitukset.
-keskiluokkaisena en osaa puhua työväenluokan kanssa
-anoppini ei osaa käyttäytyä
-äitini/puolison äiti häiritsee meitä
-naapurin lapset ei osaa käyttäytyä
-lasten kaverit syö jääkaapin tyhjäksi
Jne
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Järjetöntä soopaa!
Juu, ap lienee 50 - 60 vuotias ja ei ole katkaissut napanuoraa.
Itse roikkuu vanhemmissaan ja heidän mielipiteissään vieläkin. Ja vielä yleistää ne kaikelle ikäpolvelle ominaiseksi.
Tyypillinen pikkukaupunki-ilmiö jota ylläpitivät myös ennen sotia syntyneet. Sitä kutsutaan sosiaaliseksi kontrolliksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä siis isovanhempi-ikäiset vastustavat lapsille opetettuja hyviä tapoja ja kohteliasta käytöstä kanssaihmisiä kohtaan?
Tarvinneeko enää ihmetellä "jonneja ".
Pitäisi osata erottaa normaali kasvatus ja liiallisen häpeän tunteen iskostaminen lapseen. Minun lapseni oli päiväkodissa 70-luvulla ja silloin ainakin lapset siellä käyttäytyivät hyvin.
Mutta täytyyhän meidän jokaisen oppia tuntemaan myös häpeän tunne, sehän on yksi seikka mikä ohjaa meitä moraalisesti.
Ne ihmiset, jotka ei tunnu edes häpeävän mitään, on yleensä aika ikäviä ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä siis isovanhempi-ikäiset vastustavat lapsille opetettuja hyviä tapoja ja kohteliasta käytöstä kanssaihmisiä kohtaan?
Tarvinneeko enää ihmetellä "jonneja ".
Hyvillä tavoilla ja kasvatuksella ei ole mitään tekemistä häpeän kanssa.
Minuunkin istutettiin häpeä syvälle sieluun, niin syvälle etten kai koskaan pääse siitä kokonaan irti. Kaikkea piti hävetä, enkä mitenkään osannut olla niin ettei vanhempiani hävettänyt. Hengitin väärin, ilmeeni olivat vääränlaisia, kävelytyylini oli hävettävä, samoin puheääneni. Yritin olla täysin näkymätön, mutta sekin oli väärin ja hävettävää.
Tässä häpeämisen kulttuurissa ei eroteta lapsen omaa itseä ja lapsen tekoja toisistaan.
Totta kai lapsia ja nuoria pitää kasvattaa, ohjata, opettaa oikeat toimintatavat erilaisiin tilanteisiin, ohjata sosiaalisissa tilanteissa, tukea kasvua ja kehitystä vastuulliseksi ja hyvin käyttäytyväksi aikuiseksi. Tämän kaiken voi tehdä lyttäämättä lasta sielua myöten ja istuttamatta häpeää ja itseinhoa lapseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä aloituksesta. Oma äitini on katsonut koko elämäänsä ja meidän lastensakin elämää häpeälasien kautta. Kaikkea on pitänyt ensisijaisesti hävetä. Esimerkki: kun kerroin, että kirjoitan vapaa-ajallani omaksi ilokseni kirjaa, hänen ensimmäinen (ja ainoa) reaktionsa oli valtava häpeä: enhän vain aio julkaista kirjaa? Eihän se vain kerro hänestä tai suvustamme?
Kyllä äitiparkani on niin kovasti saanut minua aina hävetä, vaikka olen ihan tavallinen työssäkäyvä ja asiani hyvin hoitanut ihminen.
No minusta tuo on ihan asianmukainen reaktio. Ihan liian monet nykykirjailijat kirjoittavat jotain autofiktiota läheistensä yksityisasioista. Sellaisen pitäisi olla kiellettyä.
No kyllä minä ensimmäiseksi kysyisin, mistä kirja kertoo. Jos kyseessä on vaikkapa nuorille suunnattu fantasiaromaani, tuskin se olisi (ainakaan kovin tunnistettavaa) autofiktiota. Tässä esimerkissä äitini häpesi jo sitäkin, että ylipäänsä minä yrittäisin julkaista jonkin kirjan. Hänen maailmassaan se olisi lähtökohtaisesti hyvin hävettävää, vaikka kirja olisi millainen tahansa - sillehän voisivat muut nauraa.
Tuo oli vain yksi esimerkki muiden joukossa. Lähtökohtaisesti kaikki tekoni ovat olleet enemmän tai vähemmän hävettäviä.
Ja ne jotka uskaltavat elää mielipiteistä piittaamatta luokitellaan kakkosluokan kansalaisiksi ja vapaata riistaa juoruilun kohteeksi.
Pikkukylien ongelma ei esiinny keskikokoisessa kaupungissa tai suuremmassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat syntyneet 40-luvun lopulla. Etenkin äidillä on hirveä tarve pitää kulisseja kunnossa - siis kuinka hirveää olisi myöntää että oma avioliitto päättyi tai että lapsella on ollut mielenterveysongelmia.
Muistan aina sen ahdistavan häpeäntunteen kun oltiin jossain sukulaisissa kylässä lapsena. Piti olla niin täydellinen ja sitten äiti aina mulkoili ikävästi jos otti yhden keksin liikaa kahvipöydässä tai sanoi vahingossa jotain. Koko vierailu oli sellaista jäykkää hymistelyä.
Juuri näin oli meillä, mutta minun äitini oli syntynyt 20-luvulla.
Kaikki mentiin häpeän kautta. Ettei vaan IHMISET saa tietää!
En koskaan päässyt perille siitä, keitä olivat ne salaperäiset IHMISET, joita piti aina pelätä, että jos ne näkee ja kuulee.
Mitä ne ihmisetkin sanoo! Se oli aina se ensimmäinen, mitä kuuluu jos jotain vähänkin tapahtui.
Ympärillä asuville ihmisille tapahtui yhtä ja toista, mutta ne ei olleet mitään, meille ei saanut tapahtua!
Äiti "esitti" koko pitkän elämänsä. Hän ei koskaan avautunut edes ystävilleen mistään. Isällä oli alkoholiongelma, jota oli mahdoton peitellä, mutta äiti yritti viimeiseen saakka. Edes isän kuoleman jälkeen siitä ei saanut mainita.
Meille lapsilleen hän sitten avautui eli valitti kaikesta. Ajattelin usein, että takat voisi olla helpompia kantaa, jos niistä edes ystävilleen puhuisi eikä rasittaisi vain niitä muutamaa ihmistä, eli lapsiaan.
Äidillä oli hyviä ystäviä, jotka avoimesti juttelivat asioistaan ja tulivat välillä äidille itkemäänkin jotain heille sattunutta ikävää. Päinvastoin ei tapahtunut ikinä.
Ja tuo kylässä käyminen oli kyllä hyvin tuttua. Siellä piti olla kuin joku malli lapsi, mehua ei saanut ottaa lisää vaikka tarjottiin, ei kakkua kuin vähäsen ja piti istua hiljaa ja nätisti. Muuten sai kotimatkalla kuulla kunniansa kuinka taas sai hävetä.
Kai se jotenkin iskostui itseenikin, mutta kyllä minä olen kyennyt asioistani puhumaankin ja olemaan avoimempi, ihan tietoisestikin olen yrittänyt vältellä tätä äitini käytöskuviota. Jos kaikkea alkaa hävetä, sitä kyllä sitten saa tehdä.
Joo mullekin äite ohjaisti ennen kyläilyjä, että keksejä saa ottaa tasan yhden, ja kakkua max 1 cm siivun, juomia ei saa ottaa yhtä lasia enempää. Mistä tällainen ohjeistus johtuu? Olemme melko varakkaita ja vierailuperheet olivat myös. Nykyään asun muualla Euroopassa ja tääl on normaalia ja suotavaa, että vieraat syövät niin paljon kuin haluavat, se on ikäänkuin kehu isäntäväelle, että ovat osanneet tehdä maukkaat kastettavat. Asun melko lähellä Suomea vieläpä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tuo ole mikään koko sukupolven juttu. Vanhempaai ovat kieroonkasvatettuja.
Ei todellakaan ole. Milloinkas ne 60-luvun kulttuurivallankumoukselliset syntyivät ja hävettiinkö kun mentiin kuksimaan flyygelin päälle ja laulettiin vaikka mitä pornolaulua? Tabut ryskyivät monin tavoin, vapaa seksi astui kuvioihin.
Naisetkin käyttivät tiukkaa muotia, minihameita tai muuta makkarankuorta.
Siis järkyttävää leimata koko ikäluokka yhden tunteen tai ominaisuuden kautta, ei sellaista sukupolvea ole minkä sisältä ei löydy keskenään hyvin erilaisia ihmisiä, siis tässä tapauksessa myös uhmakkaita, provosoivia ja häpeämättömiä, niin hyvällä kuin huonolla tavalla.
Saattoihan se olla vastareaktio häpeällä kasvattamiselle.
Kiitos tästä aloituksesta. Oma äitini on katsonut koko elämäänsä ja meidän lastensakin elämää häpeälasien kautta. Kaikkea on pitänyt ensisijaisesti hävetä. Esimerkki: kun kerroin, että kirjoitan vapaa-ajallani omaksi ilokseni kirjaa, hänen ensimmäinen (ja ainoa) reaktionsa oli valtava häpeä: enhän vain aio julkaista kirjaa? Eihän se vain kerro hänestä tai suvustamme?
Kyllä äitiparkani on niin kovasti saanut minua aina hävetä, vaikka olen ihan tavallinen työssäkäyvä ja asiani hyvin hoitanut ihminen.