Luokanopettajan työ on tärkeää, mutta sitäkin saa arvioida kriittisesti

Luokanopettajan työstä puhutaan usein poikkeuksellisen vaativana asiantuntijatyönä. Todellisuudessa suuri osa työpäivästä on lasten ohjaamista, kasvatusta, työrauhan ylläpitämistä, riitojen selvittelyä ja hyvinvoinnista huolehtimista. Varsinaisen opetuksen lisäksi työ muistuttaa monin tavoin lasten arjen kasvattamista. Suurin ero varhaiskasvatukseen on oppilaiden ikä ja se, että opetetaan peruskoulun oppiaineita.

Myöskään opetettavat sisällöt eivät ole erityisen monimutkaisia. Luokanopettaja opettaa pääosin samoja perusasioita, jotka jokainen suomalainen on itse käynyt koulussa. Työn vaativuus ei synny opetettavista asioista, vaan siitä, kuinka ne osataan opettaa hyvin erilaisille oppilaille.

Juuri tässä suomalaisella koululla on edelleen iso ongelma. Vaikka opettajankoulutuksessa korostetaan erilaisten oppijoiden kohtaamista, käytännössä moni neurokirjon oppilas tai muu tukea tarvitseva jää ilman riittävää ymmärrystä ja toimivia tukikeinoja. Liian usein opetus toimii niille, jotka oppivat helposti, kun taas muut yrittävät pärjätä parhaansa mukaan.

Välillä syntyy vaikutelma, että osa opettajista pitää eniten juuri niistä oppilaista, jotka ovat valmiiksi lahjakkaita, tunnollisia ja helppoja opettaa. Todellinen pedagoginen osaaminen näkyy kuitenkin siinä, miten opettaja onnistuu niiden lasten kanssa, joille oppiminen, keskittyminen tai käyttäytyminen tuottavat haasteita.

Opettajan työ ansaitsee arvostusta, mutta ei kritiikitöntä ihailua. Ammattitaitoa ei pitäisi mitata sillä, kuinka hyvin opettaa lahjakkaimpia oppilaita, vaan sillä, kuinka hyvin onnistuu auttamaan myös niitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.