Kaikki omasta tahdostaan yhden lapsen vanhemmat

30-vuotiaana musta alko tuntumaan, että "pitäis" olla edes lapsi, kun mitään muutakaan valmista ei tässä elämässä ollu siihen mennessä saanu aikaseks :)



Sitten kun se kamala raskaus ja hirvittävä synnytys oli ohi ja sylissä oli se maailman suloisin ja täydellisin lapsi, ei toinen lapsi ollut enää edes vaihtoehto. Meidän perhe oli ja on valmis ja tässä ja se on hyvä.

hänet, hän riitti minulle, eikä ole tullut tunnetta että pitäisi olla jotain muuta jotta olisin onnellinen. Ei kai lasten hankkiminen ole mitään kokeilunhalua? Vai onko itselläsi? Ei minulla ainakaan, toivoin lasta ja sain ja olen hänestä onnellinen.

voinut olla ilman lastakin mutta koska mieheni halusi lapsen niin yhden me saimme. Minusta yhden lapsen kanssa eläminen on ollut juuri sopivan haastavaa meille eikä olla toisesta edes haaveiltu.

Minä hankin nuorena yhden lapsen koska halusin olla äiti.



Myöhemmin 37-vuotiaana hankin vielä toisen koska halusin lapsen rakastamani miehen kanssa.



Kumpakin lasta rakastan yhtä paljon ja kummllekin koen olevani hyvä äiti.

minä minä -asenne. Entäpä sen lapsen tahto tai

miehen tahto?



Luuletko, että lapsesta on onnellista jäädä ilman sisaruksia, vai onko äidin onnellisuus ainoa, joka merkitsee?

että hän riittää. Aivan ihana lapsi, miksi toista toivoisin.

Tein lapsen vahingossa.

ensimmäiselle sisarukseksi?



Luuletko, että on järkeä hankkia toinen lapsi vain sen takia, että "pitää"?



Sisarettomuus on vain yksi ihmistä ehkä kohtaavista ongelmista tai puutteista eikä pahimmasta päästä. Kaiikea ei saa kukaan.

Olin jo aiemmin ajatellut että ehkä yksi lapsi riittäisi, mutta toinenkin voisi oll kiva. Mutta lapsen samiseen meni sitten vuositolkulla aikaa ja hoitoja, ja olin jo luopunut toiveesta. Sitten tulinkin luomusti raskaaksi. Yksi lapsi tuntui jo mielettmän hienolta, ja toki ikääkin oli siinä kertynyt. En enää toivonutkaan toista,

suurperheen äidiksi, mutta tajusin aika pian, että rutiineista toiseen meneminen tekee minut hulluksi, jos sitä jatkuu vuodesta toiseen.



Siksi vain se maailman tärkein:)

Etkö saa kotona riidellä kylliksi?

Ja äidin onnellisuus ja jaksaminen ajaa kirkkaasti lapsen epämääräisten halujen yli.

kaksi, mutta mies osoittautui hulttioksi ja siksi lapsiluku jäi yhteen.



Valinta oli oikea, silpputyötä tekevänä yh:na rahat riittää hyvin juuri yhden nuoren laadukkaaseen elämään. Näin olen saanut myös hyvän äitiyden, olla paljon lapseni kanssa, luoda häneen lämpimän suhteen ja toisaalta tehdä uraa.

minä minä -asenne. Entäpä sen lapsen tahto tai

miehen tahto?

Luuletko, että lapsesta on onnellista jäädä ilman sisaruksia, vai onko äidin onnellisuus ainoa, joka merkitsee?

aloittankin kirjoituksesta paistaa läpi asenteellisuus ja se, että hänen mielestään asioihin voi olla vain ja ainoastaan yksi syy...

Minä-minä asenne on ihan helvetin kaukana, jos ihminen (nainen siis) tietää oman rajallisuutensa ja jättää lapsilukumäärän siihen yhteen. Oikeasti sun kommentista paistaa niin pahasti läpi minä-minä asenne. Luulet, että muut tulevat samasta lähtökohdasta kuin sinä-sinä ja ihan silkan vi***ilun vuoksi(miestä tai lasta kohtaan) jättää lapsilukumäärän yhteen?

Ei pitäis kiihtyä, mutta silti.

ei ollut vauvakuumetta, mutta aika rupesi loppumaan (olin 36v ja raskaus alkoi toisella kierrolla). aivan ihana lapsi, nyt 9v ja ei vain tultu edes ajatelleeksi toista. en ymmarra miksi lapsia pitaisi tehda lapsen kannalta katsottuna. minusta perheen kannalta kannattaa punnita tilanteita. liian monet perheet tekevat lapsia etta on sisaruksia ja sitten ei jakseta olla.. ja mies lahtee .. ja masennus iskee. ym.

Sain lapseni 36-vuotiaana. En koskaan halunnut enempää, olin aina toivonut tyttöä ja sen sain. En tiedä olisinko enempää koskaan saanutkaan. Myös mies oli samaa mieltä. Pystymme antamaa tytölle aikaa, viemään harrastuksiin ja hän saa tuntea olevansa rakastettu.

kaivostyöntekijän.

niin jää varmaankin ainokaiseksi, tai sitten toinen tulee joskus monen vuoden ikäerolla perässä. Kaksi pientä samassa taloudessa on liian rasittavaa, kaksi uhmaikäistä ja kyselevää... Ei helvetti. Siinä hajoaa pää alle kuukaudessa. Mieluummin olen hyvä ja jaksava äiti yhdelle kuin väsynyt monelle.

Plus että halusin lapsen. Nimenomaan lapsen.

En vauvaa, en raskautta. Jos haluaisinkin toisen, niin ajatuksen puolikaskin tyssää muistoihin raskaudesta tai vauvaiästä, vaikka raskaus oli helppo ja lapsi hyvin nukkuvainen.

kunnes tämän yhden saatuani rakkaus häneen yllätti minut totaalisesti. Olen huumassa tästä lapsesta ja haluan antaa hänelle tähdetkin taivaalta. Oli aika pian selvää, että halusimme antaa hänelle parhaan lahjan, mitä äiti ja isä voivat antaa, sisaren koko loppuelämäksi. Ja koska olen nyt ymmärtänyt äidinrakkauden valtavan määrän, haöuan myös kokea sen uudelleen toisen lapsen kanssa. Nämä lapset ovat parasta koko elämässäni, saan heistä valtavasti iloa ja elämän sisältöä. toki on haasteitakin, kuten lapsiperheissä on. Mutta tämä rakkaus ja lasten ilo pyyhkii kaikki negatiiviset asiat maton alle. Nyt lapseni, kummankaan, ei tarvitse olla yksin huolissaan vanhenevista vanhemmista, ehkä sairaista vanhemmista, olla yksin, kun vanhemmat kuolevat.



On toki totta, että kaikki eivät ole sisartensa kanssa lämpimissä väleissä, mutta me ainakin yritämme tehdä kaikkemme, jotta meidän lapsemme tulevat olemaan toistensa tukena koko elämänsä ajan. Ise olen hyvin läheinen omien 3 sisaruksni kanssa ja mies on todella läheinen oman siskonsa kanssa.



En tuomitse yksilapsisia perheitä missään nimessä, jokaisella on oikeus valita elämänsä tie ja asiaan vaikuttaa moni seikka, kukaan ei voi olla arvostelemassa toisen valintoja tai elämää, ellei ole itse ollut sitä nimenomaista elämää elämässä. Meille kuitenkin kävi näin, halusimme antaa lapsellemme sisaruksen ja nyt ainakin (5 ja 7 vuotiaat) ovat kuin paita ja peppu :). Ihana seurata sisarusten välistä rakkautta!