Onko erilainen elämäntapa ajanut sinut ja jonkun läheisesi erilleen? Voin kertoa kaksi esimerkkiä:

En vaan jaksa olla tekemisissä. Niin neutraalia aihetta ei ole, ettei paasaus ihmeparantumisista, kielilläpuhumisista ja profetioista ala. En jaksa luistella näiden vaivaannuttavien tapaamisten läpi yrittäen väistää tätä vaivaannuttavaa tilannetta, jolloin alkaa hurmoksellinen möykkääminen. En kuulu kirkkoon ja olen uskonnoton ja ko. henkilö tietää kyllä tämän.



Keskustelut voivat mennä jotakuinkin näin: "Mitäs kuuluu?" "No mitäs tässä, juuri tuli sähköt oltuaan pari vuorokautta poissa." "Joo, tiedätkö, mä näin profetian tästä pimeydestä, Jumala varoitti mua tästä etukäteen." Ja siitä se sitten lähtee, taas kerran. Ihan mistä aiheesta hyvänsä.



Olen alkanut miettiä, onko tämä henkilö enää terve ollenkaan.

Mutta toki sillä tavalla, että erilaisten elämäntyylien myötä on aina vaan vähemmä ja vähemmän asioita, jota vetäisivät meitä yhteen, joiden tiimoilta olisimme tekemisissä, tai joista edes puhuisimme silloin kun olemme tekemisissä. Esim omaa sisartani vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, mutta hän on vain kiinnostunut aivan eri asioista kuin minä, joten yhteydenpito jää aika vähäiseksi. SAmoin parin aikanaan läheisen opiskelukaverin kanssa ei enää ole juuri mitään yhteistä kun toinen on kotiäitiintynyt ja ainoa elämänarvo näyttää olevan se, että lapset pitää hoitaa kotona ja toinen taas on opettajana jossain keskipohjanmaalla ja häntä kiinnostaa vain ja ainoastaan se, että kaikki on opettajamaista. Minua taas kiinnostaa varmaan yhtä yksipuolisesti oman elämänpiirini asiat, joita tietysti itse pidän paljon laajempina ja yleisempinä, joten yhteista juttua ei vaan enää löydy.

Meillä on koiria. Erään hyvän ystäväni kanssa yhteydepito on jäänyt vähäiseksi, koska hän on allerginen (tai ehkä on). Emme siis voi vierailla juurikaan toistemme luona. Puhumme puhelimessa enimmäkseen. Onneksi allergiaa ei aina ole, jolloin voimme tavatakin.

Ekoiluun hurahtaneeseen ystävääni.



Kaikki pitää olla luomua, muttei sekään riitä, ei saa syödä lihaa koska se on "murha", ei saa ostaa uusia vaatteita tms, se on turhaa kulutusta.

olen lopen uupunut ystäväni "erityislapseen" ja aviomieheen.



Ennen jaksoin kutsua heitä kylään lähes viikottain, koska ajattelin siten tukevani ystävääni. Nyt vain en enää jaksa. Erityislapsi on jo koululainen ja motorisesti normaali, mutta syö/sotkee ruokapöydässä kuin porsas, käyttäytyy agressiivisesti omia lapsiani kohtaan, tuhoaa kaiken minkä käteensä saa ym.



Ystävälläni on vain tämä yksi lapsi, jonka käytöksestä 50% johtuu mielestäni kurin puutteesta (äiti ei puutu millään tavalla poikansa käytökseen, saati pyydä anteeksi lapsensa aiheuttamia tuhoja).



Ystävyytemme on nykyisin haalennut ja tapaamme enää vain kahviloissa.

Nyt tilanne on taas parempi, mutta ilmeisesti siskoni epäilee omaa vakaumustaan ja uskonasioita, ja alkaa helposti puhumaan, inttämään ja nalkuttamaan evoluutiosta, kristinuskosta (miksi vain siitä?) ja muusta.



Tosin, joskus saatan ärsyttää häntä myös itse ja kysyn jooga-tunti kuulumisia. Jooga kun kuitenkin uskonnollista toimintaa siinä missä seurakunnan vanhuspalvelukin... tai partio.



Toinen väännön aihe on esim. kummius, kastajaiset ja nimiäiset. Sekä uskonnottomat häät, hautaspalvelut ja muu uskovien tekemä riisto.



Rasittavinta siskoni ajatusmaailmassa on tietynlainen suvaitsemattomuus. Eli ateisti = on ajatellut asioita, uskossa oleva = ei ole ajatellut asioita. Hän yrittää vuodesta toiseen saada minua "ajattelemaan" asioita, eikä voi uskoa, että olen niitä pohtinut ja pohdin koko ajan ja silti olen uskossa.

Olen suorittajatyyppinen, ensin opiskelu-, nyt urakeskeinen, vapaa-aika menee kuntosalilla...Lisäksi suosin ekologista elämäntapaa ja kaiken huipuksi olen vielä kristitty puoliuskovainen.



Ei ihme ettei minulla ole ystäviä.

Jaksoin viitisen vuotta sitä, että paras ystäväni pani aina lapset ja koirat etusijalle, kun tavattiin. Olin nauttinut erityisesti syvällisistä keskusteluista hänen kanssaan, mutta niihin ei enää ollut mitään mahdollisuutta, koska hän ei voinut erota hetkeksikään lapsistaan ja koiristaan. Nämä olivat siis koko ajan paikalla ja lapsia piti tietenkin viihdyttää ja he kuulivat kaiken, mitä puhuttiin. En saanut ystävyydestä itse enää mitään. Sen sijaan minua käytettiin perheessä hupinumerona kuin sirkuseläintä: ystäväni kutsui puolisonsakin erikseen toisesta huoneesta kuulemaan, mitä hullua olin taas keksinyt. Kaikki, mihin ryhdyin, oli heidän mielestään kummallista ja outoa. Niin varmaan, jos heihin vertaa.



10 vuotta myöhemmin meillä olisi jälleen voinut olla jotakin yhteistäkin, mutta olin jo sanonut ystävyyden irti. Elämänvaiheet olivat liian erilaiset, yhteistä pohjaa ei enää löytynyt.

Olen suorittajatyyppinen, ensin opiskelu-, nyt urakeskeinen, vapaa-aika menee kuntosalilla...Lisäksi suosin ekologista elämäntapaa ja kaiken huipuksi olen vielä kristitty puoliuskovainen. Ei ihme ettei minulla ole ystäviä.

ehkä siksi

Kärjistin jonkin verran sanomaani viestissäni (olen siis ap). En tuomitse näitä kahta ihmistyyppiä joista puhuin. Ihmiset ovat erilaisia ja loppujen lopuksi pitävät eri asioita elämässään tärkeinä. Olen sietänyt kaikenlaista ja voinut olla hyvissä väleissä monenlaatuisten ihmisten kanssa.



Ystävyyden heikko arvostus käytännössä oli se mikä minut erotti kuitenkin näistä kahdesta ihmistyypistä. Puheissaan nämäkin olivat kovasti ystävää tietysti. Ja ymmärrän että välillä on kiirejaksoja jolloin ei ehdi, ei jaksa nähdä. Mutta kun ei koskaan...



Voihan olla että nämä ihmiset puhuivat vain lööperiä eivätkä oikeasti halunneet olla liiemmin yhteyksissä. Mutta, sikäli kun tiedän, nämä mainitsemani kuviot eli alkoholi ja ura tosiaan täyttävät heidän elämänsä ja siinä se. Kaikki muu on sivuseikka, siis kaikki muu.



Luulisin että viime kädessä myös puoliso, seksi ja perheen yhteinen aika - pullo ja työ menevät lopulta näidenkin edelle, jos ihminen ei jossain vaiheessa havahdu. Kyllä sitten havahtuu jos puolisokin viimein lähtee, ystävien lisäksi.





ap

Yksi, joka hurahti tosissaan uskoon ja ryhtyi helluntailaiseksi. Ystävä oli kyllä uskossa aiemminkin, ja puhuimme toisinaan siitä ja kävimme yhdessä kirkollisissa tilaisuuksissa, mutta nyttemmin hän on menettänyt kykynsä puhua mistään muusta. Uskonto sinänsä ei haittaa, mutta yksitoikkoinen julistaminen kyllä. Joku aiempikin näemmä tuntee tällaisen tyypin.



Sitten on tämä yksi, joka hurahti perussuomalaiseksi. Aiemmin emme ole puhuneet juuri politiikkaa, mutta nyt - kuten tuo uskovainenkin - tämä ihminen ei osaa enää muusta puhua. Kaiken lisäksi jutut ovat tosi levottomia, täynnä asiavirheitä ja solvaamista hirveällä raivolla ja ylenkatseella esiin tuotuna. Yleensä on kiinnostavaa puhua politiikasta jonkun kanssa, joka on eri mieltä, mutta nyt ei voi kuin ihmetellä, miten aiemmin kiltistä ja mukavasta ihmisestä on kuoriutunut näin kaunainen ja pakkomielteinen.



Kolmas on vanha peruskoulukaveri, joka sai lapsia aika nuorena ja päätyi lopulta hoitoalalle. Jostain syystä hän on nyt ihan viime vuosina kehittänyt ihmeellisen alemmuuskompleksin ja kokee hirveää herravihaa kaikkia yliopiston käyneitä kohtaan, mukaanlukien minä. Myös esimerkiksi kirjojen lukeminen, teatterissa käyminen, ulkona syöminen, hesarin lukeminen, ns. vakavien elokuvien katsominen ja muun kun listamusiikin kuuntelu on merkki siitä, että on olevinaan, koska eihän kukaan ihminen aidosti ole kiinnostunut tuollaisista asioista. Jatkuva piiluvittuilu on ärsyttävää, varsinkin kun vielä seitsemisen vuotta sitten me ollaan ihan onnellisina luettu samoja kirjoja, katsottu samoja leffoja ja menty yhdessä teatteriin tai konserttiin ja sen jälkeen syömään. Tarkoittaako tämä nykytilanne siis sitä, että hän on esittänyt jotain muuta kuin on suurimman osan ystävyydestämme?

En millään jaksa kuunnella, miten epäeettinen mä olen ja miten eettisiä he ovat... Jos puuttuu suhteellisuudentaju kokonaan, niin kun yleensä käy, todella vaikea olla tekemisissä. Ja mua ihan harmittaa, että ne ihmiset on menetetty täyspäisten kirjoista.

kanssa 10 vuotta jaettiin ilot ja surut ja matkusteltiin pitkin maailmaa katkaisi ystävyytemme, kun muutin mieheni kanssa yhteen ja aloin odottaa esikoista. Yhteiselle tutullemme oli vain selittänyt syyksi, että meillä on nykyään niin erilaiset elämät.

lähes kaikilla on nykyään koira.

Sit kun menee kylään, koirat haisee tosi pahalle ja ne tulevat haistelemaan ja hyppimään päälle. INHOTTAA!!!!

En käy enää koiratalouksissa, ellei ole aivan pakko, joskus valitettavasti on.

takia ystävyyssuhteita, saavat ne minun puolesta mennäkin. Eettisten valintojen hintana on, että kaikki eivät niitä ymmärrä. En koskaan tuputa näkemyksiäni, mutta totta kai ne tulevat esiin arkipäivän valinnoissani.



Ihmettelen myös tuota uraihmisten "halveksintaa", kuten ap sanoi. Jos kaveri vetoaa kiireisiin kun peruu tapaamisia, voi kyse olla yksinkertaisesti siitä, ettei hän esim. pidä sinusta enää.

että yrittää osoittaa muille näiden valintojen vääryyttä, ekoilu hermostuttaa ihmisiä. Lihansyöjät ja yksityisautoilijat itse tekee päissään sen vertailun ja syyllistyvät ihan itse. Ja jotenkin se kääntyy sellaiseksi, että se eko taas alleviivasi omaa paremmuuttaan ja osoitteli sormella, vaikka olisi vain tilannut eleettömästi kasviskeiton lounaaksi ja tarkistanut vaivihkaa aikataulukirjasta bussin lähtöajan.



Ihmisluonto on tällainen. Kokeilkaapa huviksenne mainitsemalla vastaamalla tiedusteluun, näitkö eilen iltauutiset, ettet nähnyt, kun ei teillä ole teeveetä. Harva pystyy olemaan kertomatta, että itsekin katsoo telkkaria _tosi_ vähän...

Joidenkin ystävien kanssa elämä on vain ajautunut eri radoille eikä enää olla missään tekemisissä. Mitenkään tietoista tuo ei ollut mutta niin on vain käynyt.



Itseäni ei haittaa ollenkaan jos ystäväni pitää eri asioista tai ajattelee asioista eri tavalla, kunhan ei tuputa omia näkemyksiään liikaa ja osaa puhua myös muista asioista kuin omista tärkeistä jutuistaan.

eikä olla pahemmin sen jälkeen oltu yhteydessä. Varmaan molemminpuolinen vierauden tunne, kun olemme ihan eri maailmoista nyt.



Mainittakoon, että tätä ennen olimme ystäviä liki 30 vuotta...

On masentunut -ei suostu terapiaan- ja sairastaa koko ajan jotain. Ja valittaa, valittaa ja valittaa ja on kateellinen. Kaikki on aina jonkun muun syy, hänellä itsellään ei ole mitään mahdollisuutta parantaa elämäänsä. Aikana jaksoi tukea ja kuunnella, patistin lääkäriin, terapiaan, ryhmäterapiaan, kuntoutukseen, vuorotteluvapaalle. Mikään ei auta kun ei ole motivaatiota, haluaa olla surkea ja saada päähänpaijausta ja voivottelua.

eikä hän tunnu ymmärtävän tai sietävän itsestään poikkeavia ihmisiä. Itsetunto taitaa olla kovasti alamaissa.