"Posttraumaattinen kasvu edellyttää suurta tuskaa"

Varmaankin jonkinlaista. Mulla on taas tuska lapseni kehityksen puolesta, ja tuntemukset samansuuntaisia kuin sulla.



Halaus.

Mulla on todella ollut viime aikoina sellainen olo, että suurin osa ihmisistä elää vain elämäänsä jossain mukatodellisuudessa, eivätkä huomaa, että maailmassa ei todellakaan ole mitään oikeudenmukaisuutta, järjestystä eikä kohtuullisuutta.

Mutta muuten toi juttu jätti vähän paskan maun suuhun. Tai sanotaan että jos vastoinkäymiset olisivat jossain siedettävässä vaiheessa loppuneet, ehkä olisin minäkin pystynyt ottaamaan kokemuksesta tavallaan ikään kuin vain positiivisella tavalla opikseni. Sitten kun menee vain kerta kaikkiaan niin sietokyvyn yli, kyllä se optimismikin valitettavasti joskus loppuu. Sen kyllä allekirjoitan, että koen olevani tietyllä tavalla myös onnekas vastoinkäymisteni takia. Mutta kyllä siitä on samalla joutunut todella kovan hinna maksamaan. Liian kovan.

-ap

Perustelen sen sillä, että kun minä podin pettämistä ja avioeroa, mieleeni ei tullutkaan miettiä muita ihmisiä, vaan ryvin syvällä itsessäni. En pohtinut muiden ihmisten kohtaloita, vain itseäni



Ilmeisesti tuskani oli riittävän suurta, koska koen kasvaneeni valtavasti siinä prosessissa.

täysillä niin ei sitä siinä vaiheessa vielä kasvetakaan, se tapahtuu sitten myöhemmin, kun suru ja tuska on pystytty läpikäymään ja antamaan tapahtumille merkityksiä ja on pystytty liittämään ne omaan elämänkaareen ja elämänhistoriaan.



Kaikille traumat eivät tuo kasvua, sillä just tuo trauman käsitteleminen ja siitä yli pääseminen on oleellista, jotta siitä voisi olla mitään positiivista, kasvua edistävää vaikutusta.

Muuten sitä jää vain katkeraksi, eikä kehity tunnetasolla tai muutenkaan.



VÄlillä sitä ei tarvitisi kyllä niin paljon kasvaa, vähempikin riittäisi!



Voimia ap sinulle ja muillekin vastaajille!

Elänköhän mä traumaa parhaillaan? Lapsettomuushoidoissa käydään, eikä vauvaa vain näytä tulevan. Mulla on todella ollut viime aikoina sellainen olo, että suurin osa ihmisistä elää vain elämäänsä jossain mukatodellisuudessa, eivätkä huomaa, että maailmassa ei todellakaan ole mitään oikeudenmukaisuutta, järjestystä eikä kohtuullisuutta. Kavereille syntyy jatkuvasti lapsia, osalle jopa vahingossa, mutta meille vain ei.

vertaan lapsettomuutta lähinnä tuskastumiseen. Yhtään vähättelemättä lapsettomuutta, joka on stressaavaa ja ikävää, ei se ole verrattavissa traumaan. Trauma on sitä että sinulle tapahtuu jotakin todella kamalaa, onnettomuus, väkivaltaa, vaikea sairaus tms. Oma traumani on vuosia kestänyt äitini pahoinpitely, ja kun vihdoin äiti tajusi erota, hän alkoi hakata minua päivittäin ihan millä esineellä vaan.

Lapsettomuus siihen verrattuna oli ihan kakunpala.

Me saimme onneksi kaksi lasta, ja ehkä sen olen traumastani oppinut, että en ikinä, enkä koska turvaudu väkivaltaan. Lisäksi osaan ihan oikeasti ajatella myös muiden tunteita ja liittoni on onnellinen. Olisin silti mielelläni ottanut onnellisen lapsuuden, kuin tämän kasvun. Tärkeintä onkin, että olen nyt onnellinen, samoin lapseni.

Mutta siis yhtään väheksymättä lapsettomuuden tuskaa, tämä on erilaista.

Kyllä minusta lapsettomuut on mitä suurimmassa määrin traumaattinen kokemus. Vaikka en ole sitä itse kokenut, uskallan näin väittää.



Mitä tulee adoptioon, siihen ei pidä ryhtyä ennenkuin on voinut käsitellä ja päästä yli lapsettomuustraumasta. Adoptoitu ei ole mikään terapialelu, jonka avulla yritetään selviytyä surusta ja menetyksestä.

Annan senkin anteeksi itselleni. Silti minun mittarissani lapsen hakkaaminen on pahempaa kuin lapsettomuus. Jos se tekee minusta empatiakyvyttömän, niin sitten tekee.

9

Joku voi traumasta toipua nopeasti, ihan kertaheitolla, niin kuin mulle kavi. Se vaatii joskus vain yhden parantavan kokemuksen, esim. etta oikeus toteutuu tms. En ole muutenkaan ikina rypenyt traumassa, analysoinut loputtomiin sen nyansseja jne. Olen kylla elanyt monien aika hankalien asioiden kanssa, mutta ne ovat olleet ikaan kuin osa elamaa, muiden asioiden rinnalla. Enka edes ole ajatellut niita koko ajan. Mutta tama on tierysti yksilollista.

Mutta tama on tierysti yksilollista.

Aikuisenakin jos on oppinut puhumaan jollekin ja oppinut esim. pyytämään apua, on aivan eri eväät kuin niillä jotka eivät ole lapsena lainkaan pystyneet käsittelemään traumojaan, esim. vanhempien sensuuntaisen mt-ongelman kanssa. Esimerkkinä kiltit ja älykkäät tytöt, jotka rupeavat kannattelemaan masentuneita ja eristäytyviä vanhempia. Siinä ei lapsella välttämättä ole ketään jolta oppia tunteiden käsittelyä.