Lujasti uskovilta ja Jumalan tuntevilta jelppiä!

Ei minusta tätä asiaa tarvi edes hengellistää. Tuntuu, että elät omaa arvomaailmaasi vastaan, siksi koet syyllisyyttä.

mikäli miehelle ei voi puhua Jumalasta, liitä rukouksiisi ja luota että Jumala pitää teistä molemmista huolta. Ei Jumala vaihtokauppoja tee, eli se että jättäisit miehesi sairauden pelossa, ei ole uskonnollisesti järkevää.



Jumala sallii sairaudet ja kuolemat, niitä ei voi toivoa eikä vältellä. Rakasta miestäsi ja anna hänen rakastaa sinua.

vaan kyseessä on jonkin sortin mielenterveyden häiriö. Älä sekoita uskoa tekoihin ja vaatimuksiin. Se on pelkkä lahja. Jumala ei vaadi hylkäämään ketään, vaan se käskyttäjä päässäsi on oma sairautesi. Ihan tosissani ja kaikella lämmöllä ja rakkaudella sanon, hae heti apua ja ota yhteyttä esim. psykologiin.

Jumala ei rankaise. En usko että hän heittää päällesi syöpää vain siksi että elät synnissä.

Olisiko mahdollista mennä sitten naimisiin niin suhde olisi sinunkin arvomaailman mukainen?

Raamatussa sanotaan: "Jumalan hyvyys vetää parannukseen". Siis näet, että Jumalalla on sulle jotain hyvää varattuna, siksi haluat muuttaa elämääsi ja kulkea sitä Jumalan hyvää kohti.



Tunne-elämä on ailahtelevaista ja monet uskovat ovat herkkiä ja helposti syyllistyviä. Joskus hengellinen opetus kannustaa vielä siihen suuntaan. Painostava ja pelottava olo ei ole Jumalasta. Joskus oma synti voi toisaalta ahdistaa ja itkettää, mutta silloin kannattaa rukoilla, mahdollisesti jonkun toisen kanssa johon voi luottaa. Silloin omat laukkaavat ajatukset ja tunteet eivät pääse sotkemaan niin helposti.



Jos koet että elämäntilanteesi on väärällä tolalla, haluat elää naimisissa kenties uskovan miehen kanssa, silloin sinun on oltava uskollinen itsellesi ja arvoillesi. On myös tietysti puhuttava avomiehen kanssa ja valmistauduttava hänen reaktioonsa. Jos hän rakastaa sinua, hän kunnioittaa arvojasi.



Neuvoisin, että kertoisit ongelmasta jollekin seurakuntasi sielunhoitajalle tai pastorille.

Olen välillä niin epävarma ja tunnen tosiaan eläväni synnissä,ja pelkään rangaistuksia.. Menen melkein paniikkiin, enkä osaa luottaa Jumalaan, mikä johtaa taas suurempiin epävarmuuksiin.. Ja tiedän etten aina tiedä mikä "ääni sisälläni" puhuu.



Silti tiedän että avoliitto ei ole raamatunkaan mukaan oikein. Siksi,vaikken muuten,olen alkanut pohtia pitäisikö äkkiä mennä naimisiin. Koitan rukoilla että Jumala voisi jotenkin koskettaa miestä.. Raamatussa kuitenkin puhutaan avioliitoista uskovan ja ei-uskovan välillä. Nekin ovat mahdollisia, vaikkakin vaikeita.. Ehkä pikainen naimisiinmeno olisi ratkaisu jos koen että mies on se oikea.. Voi kamaluus tätä elämää kun niin vaikeaksi tunnen sen itselleni tekevän



ap

vaan kannattaa ennemmin ottaa suhteessa aikalisä. Ainakin nyt vakava keskustelu. Ja itse tykönäsi pohdi, haluatko loppuelämäsi jakaa henkilön kanssa, joka ei jaa ilmeisen vahvaa elämänkatsomustasi ja jonka rinnalla et ole uskaltanut elää vakaumuksesi mukaisesti.



Itse aikanaan tulin kovaan synnintuntoon tuosta avosuhdehommasta. Pelkäsin kovasti kertoa poikaystävälle. Mutta kirjoitin kirjeen jossa selitin ajatuksiani. Tottakai hän hermostui aluksi ja oli aika kummissaan. Mutta aikaa myöten hän kiinnostui itse uskonasioista ja menimme naimisiin lopulta.



Rehellisyys kannattaa, ensinnäkin itseään kohtaan ja toiseksi rakkaimpiaan kohtaan.

haluaisin niin kovasti uskovan puolison! Mikään ajatus ei tunnu paremmalta, kuin että voisi yhdessä rukoilla ja tuntea Jumalanm läsnäolo. Mutta ajatus erosta nykyisestä miehestä tuntuu kammottavalta, enkä usko että siihen helposti pystyisin. Siksi koitan pohtia kompromisseja: naimisiin ja odottaa että mies pelastuu? On melkein mahdotonta kuvitella miestäni rukoilemassa tai puhumassa Jeesuksesta. Ja samalla tiedänettei mikään ole mahdotonta.



ap

toista ihmistä ei voi muuttaa, eikä koskaan saa lähteä suhteeseen sillä periaatteella, että ehkä tuo toinen vielä muuttuu. Sama koskee uskoontuloa. Jos menet naimisiin, sinun pitää hyväksyä se jo etukäteen, että mies ei ehkä koskaa tule uskoon.



Jos minulla olisi ei-uskova puoliso, niin minua epäilyttäisi se, että minusta näkyisi hänelle vain 50 %. En pystyisi puhumaan syvimmistä arvoistani, koska toinen ei ymmärrä. Oletko valmis sitoutumaan siihen, että pystyt näyttämään itsestäsi miehelle vain puolet?

Tosin ei sekään ole tae onnellisesta avioliitosta. Uskoontulo ei muuta miestä vähemmän syntiseksi eikä poista luonteen vikoja. Uskovainenkin mies voi olla epärehellinen, itsekäs ja väkivaltainen. Pika-avioituminen ei siis ikinä ole järkevä vaihtoehto.



Neuvoisin että itse tykönäsi miettisit, mitä elämältä ja parisuhteelta haluat. Sitten on mentävä sen kumppanin luo ja avauduttava, mutta muistettava, ettei toista voi muuttaa eikä manipuloida uskoon. Ja jäitä hattuun. Älä ylihengellistä, äläkä tee äkkinäisiä päätöksiä.

tietää oman uskoni.. Olen vaatinut häneltä kunnioitusta uskoa kohtaan - ainakin ulkoisesti.

Voimme aika hyvin puhua asioista ja hän tahtoo miellyttää minua, vaikka ei kyllä menisi naimisiin vain päähänpistostani. Tätä täytyy nyt todella miettiä. On vain kauheaa kun itseni ei tee yhtään mieli nyt seksiä (esiaviollista!),ehkäpä yhtäkkiä ylireagoin. Tuntuisi uskomattomalta nyt sanoa, että sori, ei seksiä ennen naimisiinmenoa. Heh? Mutta omatunto kolkuttaa.. tahtoisin olla oikeasti uskossa, enkä enää langeta tyhmyyksiin. Tilanne vain on haastava.



ap

Paranoidiselle skitsofrenialle ominaisia ovat monesti paranoidiset harhaluulot ja kuuloharhat. Vaikka menisit saatanallisen sammakon kanssa naimisiin, mikään suuri voima ei tule kostamaan sitä sinulle.

Miksi näitä pitää aina tulla laukomaan, kun joku puhuu hengellisistä asioista.

Mikä uskontokunta opettaa raamattua näin syyllistävästi ja ihmisiä luokittelevasti? Väitän että uskonvahvistamisesi ei ainakaan tuo helpotusta tähän jatkuvaan syyllisyydentunteeseesi. Kyllä minäkin ennemmin kääntyisin terveydenhuollon puoleen näissä ahdistusta aiheuttavissa asioissa ja harhakuvitelmissa. Äläkä nyt ainakaan tällaisesta syystä eroa miehestäsi! Hän jos joku on teidän suhteessa suvaitsevainen ja toisen osapuolen erilaisuutta kunnioittava eikä yritä saada toista muuttumaan omien mieltymystensä mukaiseksi.