Lapsen saanti paransi masennukseni ja parisuhteeni

Kun aina painotetaan, että lasta ei saisi tehdä ongelmia ratkomaan. No tässä on toisenlainen tarina:



Olen kärsinyt masennuksesta lukiosta asti. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Saanut kuitenkin opiskeltua ja käytyä töissäkin, mutta vuoden parin välein olen ollut sängyn pohjalla useamman kuukauden. Jotenkin ihmeellisesti olen aina selvinnyt, vaikka koskaan en ole kokenut tulleeni normaaliksi vaan ikään kuin olisin elämässäni sivuroolissa. Olen kokeillut lääkkeet, psykoterapiat, lukenut jopa buddhalaisuudesta. Minun ongelmani on ollut täydellinen tyhjyyden ja tarpeettomuuden tunne. Tämä tunne on lopulta pilannut kaikki parisuhteenikin. Olen ikään kuin tullut aina johtopäätökseen "missään ei ole mitään järkeä eikä millään ole mitään väliä".



Neljä vuotta sitten tulin vahingossa raskaaksi. Päätin omaksikin yllätyksekseni pitää lapsen, joka syntyi onnettoman parisuhteen tuloksena (ja ajattelin jo alusta pitäen, ettei siitä suhteesta mitään isompaa tule kuin hetken hauskanpitoa). Mutta alkushokin jälkeen minulla vain tuli tunne, että tämän kuuluu mennä näin. EN ole uskonnollinen, enkä mikään abortin vastustaja, päinvastoin, olin ajatellut että en tee koskaan lapsia eikä abortin tekeminen olisi minulle vaikeaa, jos tähän tilanteeseen tulisin.



Alku lapsen kanssa oli rankkaa, mutta pikkuhiljaa kasvoin vanhemmuuteen. Olen parantunut masennuksesta täysin: suunnittelen tulevaisuutta, osaan nauttia pienistä asioista, pidän tavallisia asioita tärkeinä ja enää suhtaudu muihin ihmisiin epäluuloisesti. Turhat angstit ovat kadonneet lasten saannin yhteydessä, kuten Tuomas Kyrökin sanoi haastattelussa. Ja kas kummaa, parisuhde kukoistaa. Lapsi teki meistä yhtä.



Uskon, että minun ongelmani oli liika itsekeskeisyys ja sisäänpäinkääntyminen. Kaikki on paljon helpompaa, kun lapsi pakottaa miettimään muutakin kuin itseä. Ehkä elän joskus liikaakin lapseni kautta, mutta hei, parempi että ELÄN.