Unelmasta luopuminen? Mielipiteitä kaipaan...

tiettyyn ammattiin. Hain sen koulutukseen vain kerran. Silti yhden lukiotytön isä oli tässä ammatissa ja tämä tyttö kouluttautui ulkomailla kyseiseen ammattiin. Tuntuu aina pahalta kun ajattelen tuota tyttöä, tuntuu tosi kestämättömältä, että hän kouluttautui tuohon ammattiin, josta itse ajattelin, että minulla on siihen lahjoja (ja hän keskinkertaisuus).



Minusta kannattaa mennä siihen mistä unelmoi, koska arvelen, että unelmat kannattelevat. Tietysti matkan varrella mieli voi muuttua ja voi pettyä, silti mielestäni on parempi mennä jotain kohti kuin maata paikoillaan.

ja se toteutuu, kun tekee sen eteen paljon töitä. Kuitenkaan aina näin onnekkaasti ei käy, ja voi olla parempi alkaa toteuttaa sitä toiseksi tai kolmanneksi parasta vaihtoehtoa, sillä se voi kokonaisuutena olla itselle sopivampi tai ylipäätään ainoa mikä mahdollistuu. Harmi kun etukäteen ei tiedä, onko oma unelma sellainen, että sen tavoittelu tuo tulosta, sillä joskus, vaikka tekisi mitä, joku unelma ei toteudu.



Ensikikin tulee mieleen taide- ja kulttuurialat aloista, missä unelmat eivät ota toteutuakseen vaikka tekisi paljonkin menestymisen eteen. Kun alalle on jatkuvasti runsaasti ylitarjontaa ja työtehtäviä - sellaisista mistä saisi palkkaakin - aika vähän, kannattaa harkita onko oman unelman tavoittelu järkevää ja mikä sen hinta on. Freelance -tyyppisissä työsuhteissa elämä voi olla kovaa, se sopii tietyn tyyppisille ihmisille.

Pitää kyllä tuntea itsensä tosi hyvin, kun vertailee eri vaihtoehtojen hintaa ja sitä, mikä itselle sopii ja mitä kestää ja jaksaa.

Kouluttauduin nuorena vaatetusalalle, koska rakastin sitä, itse tekemistä ja olin (olen) luova. Koulu oli liian pitkä ja jo loppuvaiheessa olin "kyllästynyt" alaan. Lisäksi minulla ei ollut mitään hajua alan realiteeteistä eikä sitä opinahjossakaan oppinut. Oli lama eikä yksityisyrittämiseen kannustettu. Olin pa enkä halunnut opiskella lisää vaikka akateemiset alat alkoivat kiinnostaa. Olin 25 v.



Lähdin ulkomaille ja tein sekalaisia hommia, toimistotöitä, jopa muotialan hommia. En tuntenut oloani hyväksi missään, mutten oikein tiennyt mitä muutakaan tekisin, olin jotenkin pelokas heittäytymään mukaan täysillä. Rahaa oli pakko hankkia. Haaveilin yliopisto-opinnoista, mutten uskaltanut lähteä, koska jotenkin en luottanut kykyihin ja tunsin olevani liian vanha. Olin siis 3-kymppinen.



Olin aina rakastanut kieliä ja lukemista ja minulle tarjoutui tilaisuus päästä kielenkääntäjän töihin. Rakastuin alaan ja huomasin olevani hyvä, joten ryhdyin tekemään sitä kokopäiväisesti ilman koulutusta, ja menestyin paremmin kuin uskalsin haaveilla.



Samaan aikaan sain lapset ja heidän myötään paluu luovuuteen tuntui myös mielekkäämmältä. Aloin tehdä käsitöitä ja siinä sivussa aloin tehdä kierrätysmateriaaleista tuotteita, joita aloin myös myymään. Tuotteideni saama kiinnostus oli hyvä palkinto, vaikkei rahallisesti kovin hyvin homma tuotakaan.



Tilanne tällä hetkellä: teen käännöstöitä ja omia käsityötuotteitani vaihtelevasti, sekä olen täysillä äitiydessä, mikä on ihana bonus. Suunnittelen tekeväni kieliopintoja tukemaan työtäni, mutten tässä tilanteessa haaveile kokopäiväisistä opinnoista. Minulla on myös muita haaveita, joita en enää pelkää toteuttaa, jos aika tuntuu oikealta.



Anteeksi pitkä viesti, mutta siis kannustan tekemään sitä, mikä sydämessä tuntuu hyvältä. Jos ala tökkii, mieti mikä siinä tökkii ja onko se niin iso asia, että alanvaihto kannattaa. Vai voisitko suuntautua samalla alalla muuhun suuntaan. Minua esim. vaatealalla tökki kaupallisuus, mutta nyt onneksi on paljon ekoilua muodissa, joten sieltä löytyy vähemmän kaupallistakin puolta.



Tsemppiä!

Moi!



Erittäin hyvä keskustelun aihe! Löysin tämän kun googletin "unelmasta luopuminen". Mietin itse aivan samoja kuin ap. Muutama hieno ja auttava vastaus täällä, olisi kiva virittää lanka uudestaan henkiin.



Itse pohdin tätä kuinka pitkälle oman unelmansa eteen voi mennä...ehkä se tosiaan pitää itse vain kokeilemalla ymmärtää. Tuskinpa kellään on esittää toiselle yksilölle oikeaa

vastausta tähän kysymykseen. Itse olen ihan teinistä asti suuntautunut klassisen musiikin alalle. Kyynikon korvaan kuullostaa toivottomalta, mutta minulla on ollut ymmärrettävät syyt tähän valintaan: olenhan lahjakas ja taipumuksia alaan löytyy paljon. Nyt olen ulkomailla tavoittelwmassa parempaa osaamista...ja mitä enemmän osaa sen paremmin näkee ettei osaa mitään. Tulevaisuus epävarmuuksineen on pelottavaa tällä alalla ja olen alkanut miettiä turvallisempaa vaihtoehtoa yliopistolla. En tiedä kumpaa tietä jatkaa. Ensimmäistä kertaa mietin, että voisi olla onnellista myös tehdä jotain ei-niin-kutsumuksellista alaa mutta sitten nauttia tasaisen perhe elämän hyvistä puolista. Toisaalta koko persoonqllusuuteni on rakentunut tämän musiikin ympärille ja siitä luopuminen on identiteettikriisin paikka. Enkä tiedä olenko oikeasti onnellisempi ilman musiikkia. Kumpikin vaihtoehto pitäisi sitten ottaa kaikkine karvoineen niin hyvässä kuin pahassa.



Olisipa jollain antaa suoria vastauksia miten toimia elämässä.

mulla on eri sortin unelma eli olisin halunnut suurperheen kotiäidiksi. Miehelle riitti kaksi lasta ja työstän asiaa varmaan lopun ikääni :( Olen kotiäiti, eli haaveeni toteutui siltä osin, mutta ahdistaa katsoa lasten kasvamista. En haluaisi luopua pikkulapsiajasta, rakastan lapsia. Mutta pakko vaan keksiä jotain muuta, mutta kaikki tuntuu niin toissijaiselta.

ilmeisesti siis ajattelemasi unelma ei olekaan ihan sitä mitä etukäteen kuvittelit? Puhut, että vastuuta olisi paljon ja työnkuva erilainen kuin kuvittelit?



Unelmia pitää olla, toiset toteutuvat toiset eivät ja unelmat muuttuvat iän myötä:) Periksi ei pidä kuitenkaan antaa, jos on päämäärästään varma, mutta ymmärrän hyvin, että perheen elatus on asia minkä vuoksi esim. opiskeluja täytyy lykätä.



Itse olen muutaman vuoden lykännyt haavettani ja odottanut, että lapset kasvavat ennen kuin lähden jatko-opiskelemaan yliopistoon. Olen nytkin ihan hyvässä ammatissa, mutta haluan enemmän. Katkeroitua en halua, vaan haluan uskoa itseeni, että saavutan tavoittelemani ammatin.

Jokaisella (lähes) on unelmia, toiset tarkoitettu vain unelmoitaviksi toiset toteutettaviksi.



Itse olen jo 50+ mutta en todellakaan aio haudata unelmiani! Siirretty niitä on monta kertaa ja tullaan vielä siirtämään mutta en näe syytä luovuttaa. Kunhan nyt tuo kuopus saadaan täysi-ikäiseksi ja talovelka pois niin sitten...:D



Ehdin hyvin vielä aloittamaan opiskelun ja vaihtamaan uraa jos haluan sitä tai muuttamaan ulkomaille töihin/asumaan (tämä on 1. unelmani).

Lapseni sanoi että hänellä on maailman paras perhe.

Rupesi mietityttämään, että millainen on lapsen

"unelma" perhe. Meillä on haparoiva perhe. Isä asuu Helsingissä ja minä yksin tytön kanssa.

- haloo ap- nykyään on tosi hyvät aikuisopintotuet- ja työmarkkinatuet...joiden kanssa voi opiskella- oletko ottanut selvää?

nyt harkitset onko ammatti sellainen, että se sopii sinulle ja jaksat siinä.



Raha on realitetti ja varmasti aika moni on taloudellisista syistä lykännyt valmistumista.



Oma mieheni opiskeli unelma-ammattiinsa vasta yli kolmekymppisenä. Välillä oli töissä kun lapset olivat pieniä ja jatkoi sitten taas, valmistui ja nyt on erittäin tyytyväinen että jaksoi toteuttaa ammatinvaihdon.

minun elinikäinen unelmani on ollut saada oma tytär. Ja minulla ei ole edelleenkään tytärtä, monta poikaa on. Tämä on ollut erittäin erikoinen prosessi yrittää haudata omaa unelmaansa, jopa mahdoton. Monen vuoden itkut, vihat, katkeruudet ja nyt tuntuu, että alan olemaan jo voiton puolella. Olen hyväksynyt ehkä vihdoinkin sen,että luultavasti en vaan halustani huolimatta koskaan saa omaa tytärtä. On vaikeaa taistella asiaa vastaan jolle ei voi itse kertakaikkiaan yhtään mitään. Voisin tehdä vaikka 20 lasta ja kukaan ei takaa onko niistä yksikään tyttö. Joten on viisaampaa hyväksyä tosiasiat nyt jo. En tiedä tuleeko meille joskus vielä yksi lapsi, en osaa päättää haluanko. Pelkään, että raskausaikana alan taas toivomaan tyttöä ja petyn kun en sitä taaskaan saa. Vaikeaa, vaikeaa,vaikeaa. Yksin elämän vaikeimmista asioista on haudata oma unelmansa. Jos jää edes pieni oljenkorsi sille, että unelma voisi vielä joskus toteutua, niin se on helpompaa.