Lue keskustelun säännöt.
Te, ketkä epäröitte lasten tekoa, mutta teitte silti, niin millaisia ajatuksia teillä on nyt?
09.03.2026 |
Olen 32-vuotias nainen ja seurustellut mieheni kanssa kolmisen vuotta.
En ole koskaan kokenut palaavaa halua äidiksi, mutta en koskaan ole kokenut palaavaa halua oikein mihinkään asiaan. Arki on perus töitä, harrastuksia ja miehen kanssa olemista ja joskus harvoin ystävien/perheen näkemistä. En ole haaveilijatyyppi, enkä uraihminen. En myöskään ole yhtään "FOMO" ihminen, joka pelkää, että missaa jotain ylipäätään elämässä tai jäisin jostain paitsi.
Tiedän lukemattomia ihmisiä, ketkä ovat ryhtyneet äidiksi ilman sen kummempaa halua ja kyllä heillä aina äidin rakkaus on syntynyt.
Tiedän toki myös ihmisiä, ketkä ovat pienestä pitäen tunteneet halua äidiksi ja ovatkin nuorina äidiksi ryhtyneet.
Tiedän lapsettomia, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia ja tyytyväisiä siihen.
Ylipäätään uskon, että lapseton sekä lapsellinen ihminen on varmaan päällisin puolin yhtä onnellinen, joskin lapsellisen ihmisen elämä on varmasti tunnerikkaampaa ja merkityksellisempää ja rakkauden ja huolen täyttämää. Lapsettoman ihmisen elämä on erilaista, mutta myös onnellista.
On erittäin vaikea kuvitella tilanne, että "Pystytkö kuvitella tilanteen, missä kodissasi olisi huutava lapsi, jolle annat kaiken aikasi." Eihän sellaista tilannetta voi kuvitella. Äidiksi kasvetaan ja tottakai vauvaan vatsassa kiintyy ja kun hän syntyy, on yleensä ihminen rakennettu niin, että kyllä vauvaan aina rakastuu, ennemmin tai myöhemmin. Ja siitä tulee yhtäkkiä tärkeämpi, kuin sinä itse.
En tiedä, tosi vaikeaa on päättää, haluaako lasta vai ei.
Onko teistä joku epäröinyt lasten saantia, mutta kun lapsi/lapsia on syntynyt, niin miettinyt, että lasten saanti on ollut parasta elämässä ja olisinpa ymmärtänyt tehdä ne vaikka aikaisemmin?
Kommentit (60)
Sain lapsen "vahingossa", lähes 40-vuotiaana. Olin sitä ennen ollut aika samanlaisessa tilanteessa, että molemmat vaihtoehdot olisivat olleet aivan hyviä. Mitään paloa lapsen saantiin ei ollut ja elämä oli aivan hyvää. Minulla oli paljon haaveita joihin lapsi ei yhtään sovi.
Mutta nyt kun lapsi on elämässäni niin jälkikäteen ajattelen, että se oli parasta mitä minulle on tapahtunut. Oli hyvin, hyvin rankkaa ja edelleenkin on hetkittäin. Mutta sekuntiakaan en lasta silti ole katunut! Olisin ehkä jopa toivonut saavani lapsen hiukan aiemmin, että hän olisi vielä voinut saada sisaruksen.
Enkä todellakaan olisi voinut kuvitella, että olisin näin onnellinen lapsesta. Tämä on totta vain minun elämässäni, mutta uskon että olen onnellisempi nyt kun minulla on hänet kuin olisin ollut siinä ajattelemassani lapsettomassa elämässä. Erikoista, sillä olen käytännössä joutunut luopumaan kaikista niistä asioista joista aiemmin haaveilin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa myös muistaa, että kaikille ei tule tuota "ihanaa hoivata vauvaa"-tunnetta ikinä. Minulle ei tullut. Pikkulapsivaihe voi myös olla tuskaa ja sen odottelua, että se päättyy. Mitään vauvakuumetta minulla ei koskaan ollut. Lapset ovatkin parhaimmillaan nyt aikuisina. Eräs viisas sanoi: lapsia pitää oikeasti haluta, että niitä kannattaa tehdä.
Sama täällä! Tulin 25 vuotiaana raskaaksi ja olen niin onnellinen, että sain "nuorena" kokea äitiyden alun. Arki on välillä rankkaa, mutta lapsi on parasta, mitä minulla on <3
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös muistaa, että kaikille ei tule tuota "ihanaa hoivata vauvaa"-tunnetta ikinä. Minulle ei tullut. Pikkulapsivaihe voi myös olla tuskaa ja sen odottelua, että se päättyy. Mitään vauvakuumetta minulla ei koskaan ollut. Lapset ovatkin parhaimmillaan nyt aikuisina. Eräs viisas sanoi: lapsia pitää oikeasti haluta, että niitä kannattaa tehdä.
Mullekin kävi näin. Yksi aikuinen lapsi on jo, tehty järkisyistä nuorena lääkärin hoputettua. Kyllähän se meni, mutta äitiys alkoi olla oma juttu vasta lapsen teini-iässä, ja teini taas oli ihan eri mieltä vuosikaudet. Ollaan lämpimissä väleissä ja olen tosi onnellinen, että juuri hän on olemassa, mutta olisin varmaan ollut ihan yhtä onnellinen ilmankin lasta. Mitään vauvakuumetta ei koskaan tullut.
Samaa pohtinut, mutta pelottaa, että elämästä tulisi rakkaudesta huolimatta painajaista, koska tarvitsen melko paljon omaa aikaa. Se, että lapsi/lapset olisivat läsnä aivan koko ajan, ja olisi oltava koko ajan sosiaalinen, tuntuu ahdistavalta. Erityistä hoivaamisen tarvettakaan minulla ei ole, vaikka vauvoista pidänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain esikoiseni 32-vuotiaana. Meille tuli yhteensä kolme lasta.
En koskaan tuntenut suurta halua äidiksi. Tykkäsin koirista ja kissoista kyllä, mutta muiden lapsista en totuuden nimissä juurikaan. En tiennyt lastenhoidostakaan paljon mitään.
Mieheni oli heti niillä linjoilla, että lapsia hankitaan. Ajattelin itse, että tulee, jos on tullakseen. Ja tulikin heti, mikä tuntui vähän kyllä järkyttävältä. Odotusaika ei ollut mitään auvoa, mutta kun näin pienen lapsen ekassa ultrassa, aloin itkeä ilosta. Vauvanhoito oli aluksi rankkaa. Ensimmäinen lapsi taitaa usein olla harjoittelukappale.
Lapsia tuli tosiaan kolme, ja lasten hankkiminen oli aidosti paras päätökseni. Sain kolme ihan mahtavaa tyyppiä. Lasten kanssa olen elänyt omaa elämääni vähän kuin uudestaan. Olen osannut antaa lapsille tukea ja neuvoja, joita itse en koskaan saanut. Lapset ovat muuttaneet minua kärsivällisemmäksi ja aikaansaavemmaksi. Olen oppinut paljon arjen taitoja, ruoanlaittoa, pyykinpesua, siivousta. Harrastusten parissa olen saanut uusia ystäviä ja oppinut uutta eri aloilta.
Perhe-elämä on sopinut minulle loistavasti. Nyt nuorinkin lapsi on jo yläasteella, meillä on miehen kanssa enemmän yhteistä aikaa ja voidaan taas ikään kuin seurustella, käymme urheilemassa yhdessä ym.
Jos ja kun omat lapseni lapsipäätöksiä miettivät, lupaan tarjota ainakin tukea lasten hoitoon. Olisimme itse tarvinneet lastenhoitoapua, mutta emme saaneet sitä mistään. Toisaalta kun avun puutteen vuoksi jouduimme aina ottamaan lapset mukaan, lapsista kehittyi helppoja ja yhteistyökykyisiä. Emme pystyneet elämään lasten ehdoilla, vaan lapset tulivat osaksi omaa elämäämme.
Olen miettinyt, millaista elämämme olisi ilman lapsia. Nyt olemme vähän tosiaan kuin palaamassa parisuhteessa aikaan ennen lapsia. Se tuntuu ihan kivalta vaiheelta taas. Ja tuntuu kivalta, että tässä välissä on ollut muutakin.
Varmaan melkein kaikki on epäröineet lasten saantia. Ei siihen ole koskaan täydellinen hetki. Summasit ap itse tuon kaiken hyvin omassa tekstissäsi. Äidiksi kasvaa ja ei sitä voi kuvitella ennen kuin lapsen on saanut itse.
Minäkin olin epävarma. Esikoisen sain 33v ja vielä myöhemmin 35v toisen lapsen. Nyt en osaa kuvitella muuta elämää, vaikka tässä nyt taas koko perheen vatsataudin jäljiltä mietin että olisi elämä helpompaa, jos olisi vaikka yksi lapsi vähemmän. Silti en vaihtaisi, mihinkään. Ja mielestäni tällaiset ajatukset on ihan normaaleja. Samoin kuin se että osa rakastuu omaan lapseensa jo raskauden aikana ja osa vasta ajan kuluessa..
Mutta sitä en kadu että en hankkinut lapsia aiemmin, ehdin silloin elää muuta elämää ja nyt taas vähän toisenlaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sulla paljon ystäviä, jotka pysyy jatkossakin tai onko sinun helppo ystävystyä?
Tässä näin kun tuttavapiiri perheellistyy, niin aika yksinäistä aikaa olisi itsellä edessä vuosikaudet jos omat lapset eivät olisi "ystäviäni". Ei ne omat kaverit niin paljon ehdi olla yhteyksissä ja osan kanssa yhteydenpito lakannut tyystin.
Saman asian kanssa painin. En ole kovin äidillinen eikä minulla ole tullut ikinä minkäänlaista vauvakuumetta, jaksoin hypettää mukana kun kaveri sai lapsen mutta innostukseni asiaan katosi heti kun lapsi syntyi. Omakaan äitini ei ollut äidillinen hössöttäjä luonteeltaan vaan aika miesmäinen, koen että olen samanlainen mutta en halua kyllä omalle lapselleni ikinä samanlaista tunnekylmää ympäristöä kun missä kasvoin. Ja pelkään etten voisi tarjota sitä, minulla on ongelmia normaalin kiintymyksen kanssa ja on ihan mahdollinen skenaario etten pitäisikään äitiydestä tai lapsestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin mielestäni elänyt ihan täyttä elämää ilman lastakin, enkä sitä varsinaisesti kaivannut, mutta vaimolla oli vauvakuumetta, enkä nähnyt lasta myöskään minään ongelmana.
Täytyy sanoa, että yllätti täysin, miten lapsen saaminen laittaa elämässä asiat ihan eri tärkeysjärjestykseen. Onhan se kovaa hommaa myös, mutta en olisi ikinä uskonut, miten paljon omasta lapsesta voi välittää ja kuinka rakas hän on. Omaa aikaa on niin paljon vähemmän, että sitä arvostaa ihan eri tavalla ja lapsi on niin mahtava tyyppi, ettei hänen hoitonsa ole mikään ongelma. Näin vanhemmalla iällä (vajaa 40v) lapsen saaneena valvominen on kyllä rankkaa, mutta muuten hienoa hommaa.
Toki tässä vasta mennään vauva-aikaa, eli vielä ei tiedä, voiko hänestä myöhemmin olla aidosti ylpeä, vai tuleeko hän vanhempana pöllimään kotoa kaiken mahdollisen jonka voi vaihtaa huumeisiin.
Pitkään mietittiin. Aika iäkkäänä sitten saatiin lapsi. Moni asia muuttui. Aluksi omaa aikaa liian vähän, mutta lapsen seura kivaa. Uusia maailmoja aukesi lapsiperhetuttujen kautta, harrastuksia ja matkoja. Nyt pitää mukavasti nuorten asioissa kiinni. Ei kaduta. Plussan puolella ollaan. Rakkaus omaan lapseen on uskomaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en varsinaisesti halunnut lasta ja alla kolmekymppisenä raskaaksi tuleminen olisi ollut kamala asia.
Yli 30v en enää oikein tiennyt mitä ajatella ja kun sitten 33v tulin raskaaksi olin asian kanssa niin , että okei, kai tämä on ihan ok.
Kun lapsi sitten syntyi tajusin, että tämä on parasta mitä elämässä voi olla. Tein äkkiä pari lisää ja katunut en ole päivääkään.
En voisi kuvitella, että olisin lapseton. Ei kiitos. Lapset tuo elämään aivan valtavasti onnea ja rakkautta.
Ja tietenkin sisältöä.
Minä olin 30-vuotiaaksi asti sitä mieltä, etten tee lapsia. Mies puhui minut ympäri. Nyt kaksi poikaani ovat jo omillaan ja olen onnellinen, että heidät tein ja sain.
Löysin itsestäni hoivaajan lasten myötä. Paaposin varmaan liikaakin. Olin oikea pullantuoksuinen äiti, Mutta nyt kun he pärjäävät itse, niin olen onnellinen, että pärjäävät. Saavat vaikka muuttaa maailman ääriin enkä itke perään. Enkä ole enää yhtään pullantuoksuinen.
Se pitää kertoa, että toisen pojan kanssa oli teiniä tosi vaikeaa. Silloin hetken kaduin, että lapsia tein, mutta ei elämää voi ennakoida eikä kontrolloida.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämä muuttui aika raskaaksi. Tajusin vasta lasten myötä, että taidan olla jonkun sortin neuroepätyypillinen, ja mua kuormittaa meteli ja hälinä aivan valtavasti. Mutta minkäs teet, kun on jo 2 lasta tehty. Nyt täytyy vaan yrittää jotenkin kestää kunnes saa lapset maailmalle. Mutta olen kyllä monet, monet kerrat katunut lasten hankkimista. Ja lisäksi pelännyt, että päädyn "lataamoon" kun ei pää kestä. Joskus alkoholin tissuttelullakin tullut itseään pidettyä kasassa vaikeimpien aikojen yli. Asiaa ei auta, että lasten isä lähti kun kuopus oli 5 kk vanha, eikä ole mukana meidän elämässä mitenkään, eli olen kahden totaali-yh.
Vierailija kirjoitti:
Samaa pohtinut, mutta pelottaa, että elämästä tulisi rakkaudesta huolimatta painajaista, koska tarvitsen melko paljon omaa aikaa. Se, että lapsi/lapset olisivat läsnä aivan koko ajan, ja olisi oltava koko ajan sosiaalinen, tuntuu ahdistavalta. Erityistä hoivaamisen tarvettakaan minulla ei ole, vaikka vauvoista pidänkin.
Minäkin olen introvertti ja tarvitsen paljon omaa tilaa. Lapsen kanssa ei kuitenkaan mielestäni tarvitse olla samalla tavalla sosiaalinen kuin muiden ihmisten kanssa. Toki silloinkin omaa aikaa kaipaa, mutta ainakin minulla jo pienetkin hetket esim yksin tehty juoksulenkki riittävät mainiosti. Silloin tällöin myös kavereiden kanssa vietetty ilta ilman lasta. Tämän verran ainakin itsellä oma puoliso ja isovanhemmat on valmiita venymään. Toki jos tukiverkot on vähäiset niin saattaa olla hankalaa
Vierailija kirjoitti:
Samaa pohtinut, mutta pelottaa, että elämästä tulisi rakkaudesta huolimatta painajaista, koska tarvitsen melko paljon omaa aikaa. Se, että lapsi/lapset olisivat läsnä aivan koko ajan, ja olisi oltava koko ajan sosiaalinen, tuntuu ahdistavalta. Erityistä hoivaamisen tarvettakaan minulla ei ole, vaikka vauvoista pidänkin.
Se lapsuus, jossa lapset ovat läsnä koko ajan on niin lyhyt aika elämäste, että sen vuoksi ei kannata jättää lapsia tekemättä.
Näin sanoo mummo, jonka lapsenlastenkin lapsuus hurahti ninn nopeasti ohi.
Itse mietin välillä samaa.
Kukaan ei tässä ketjussa ainakaan vielä ole ottanut esiin, että rakkaus omaa lasta kohtaan on kuitenkin pohjimmiltaan itsekästä. Minä minä vaan muuttuu mun lapsi mun lapsi -muotoon. Kun mietin sitä ja sellaisia vanhempia (eli osaa heistä), joita kiinnostaa vaan oma perhe, tiedostan, etten halua sellaiseksi itsekkääksi ihmiseksi, jota kiinnostaa vaan omat asiat ja joka suosii sukulaisiaan.
Lapsi on samanlainen juttu että kun syöt niin paska tulee. Hormonaalinen prosessi takaa, että "rakastat" lasta, jos tuollaista automaattista biologista prosessia nyt voi rakkaudeksi kutsua
Tuskin sinä tulet katumaan, jos teet lapsen. Mutta ihmisellä on myös toinen mahdollisuus, kasvaa kohti jumalan rakkautta, agapea, ja korkeampaa ihmisyyttä. Apinatkin parittelevat ja lisääntyvät. Tämä on erittäin alkeellista toimintaa. Hengellisten ominaisuuksien lisäksi voi kehittyä teknisesti tai jossakin muussa ammatillisessa asiassa, edistää ihmiskuntaa ja tietoisuutta
Lapsi myös muuttaa monia asioita. Se käynnistää miehessä alfasiittäjä-ohjelman ja hän saattaa alkaa perustamaan haaremia, siinä missä sinä riität hänelle nyt. Äitiys- ja synnytysväkivalta saattavat traumatisoida kehoasi. Äitiys saattaa saada sinut näkemään "parisuhteenne" uudessa valossa ja miehen jatkuvan sinuun kohdistuvan toiminnan seksuaalisena hyväksikäyttönä. Naisen seksuaalisuus kun ei ole varsinaisesti seksi vaan äitiys, ja miehen seksuaalisuus on se siittäminen. Jos palvelet miestä nyt s eksiorjana ja ryhdyt äidiksi, saattaa todellakin maailmasi muuttua niin peruuttamattomasti, että perhe hajoaa siihen paikkaan. Lapsi saattaa olla myös hankala, jos kohtelette sitä modernin lääketieteen oppien mukaisesti, etkä seuraa luontoasi ja esim. nuku lapsen vieressä
Oma suositukseni on, että naisen ei tule koskaan hankkia lasta "parisuhteeseen" eli s eksiorjuussuhteeseen miehen kanssa vaan molempien täytyy olla kartalla siitä, että äitiys on naisen elämän päätehtävä, eikä miesvauvan miellyttäminen. Usea pariskunta jopa siirtää vauvan pois naisen läheltä nukkumasta, siinä missä miesvauva nukkuu oikean vauvan tilalla naisen vieressä. Tämä traumatisoi lasta. Onko wörttiä tehdä maailmaan traumatisoituneita, rikkinäisiä lapsia, kun ei viitsi ottaa asioista selvää ja siinä se muna tuikkii joka tapauksessa? Eipä ole. Kyllä tuosta asiasta pitäisi olla paljon enemmän tietoa ihmisillä, ennen kuin siihen lähtevät, sillä nykyinen vanhemmuus on lähinnä lapsenrääkkäystä
Ap. Miksi teet paskoja kysymyksiä jatkuvasti. 🐖🐖🐖🐖🐖
Mä epäröin aluksi lastensaantia. Koin etten oo ns perinteinen äiti.. ja nuorena aikuisena ei edes kiinnostanut lasten saanti. Mutta kun tulin 25vuoden ikään niin vauvakuume iski voimakkaasti. Kuvittelin mielessäni miten ihanaa olisi hoivata pientä vauvaa.. pitää sylissä.. ja pian siitä tulinkin raskaaksi.
Sain itselleni parhaan ystävän. Sen, jonka koin aina puuttuneen minulta. Sain hoivata. Ihastua! Lapsen kanssa on niin ihana touhuta! Elämäni parani paljon paremmaksi, vaikka jäinkin heti yksinhuoltajaksi kun vauva syntyi..