Lue keskustelun säännöt.
Te, ketkä epäröitte lasten tekoa, mutta teitte silti, niin millaisia ajatuksia teillä on nyt?
09.03.2026 |
Olen 32-vuotias nainen ja seurustellut mieheni kanssa kolmisen vuotta.
En ole koskaan kokenut palaavaa halua äidiksi, mutta en koskaan ole kokenut palaavaa halua oikein mihinkään asiaan. Arki on perus töitä, harrastuksia ja miehen kanssa olemista ja joskus harvoin ystävien/perheen näkemistä. En ole haaveilijatyyppi, enkä uraihminen. En myöskään ole yhtään "FOMO" ihminen, joka pelkää, että missaa jotain ylipäätään elämässä tai jäisin jostain paitsi.
Tiedän lukemattomia ihmisiä, ketkä ovat ryhtyneet äidiksi ilman sen kummempaa halua ja kyllä heillä aina äidin rakkaus on syntynyt.
Tiedän toki myös ihmisiä, ketkä ovat pienestä pitäen tunteneet halua äidiksi ja ovatkin nuorina äidiksi ryhtyneet.
Tiedän lapsettomia, jotka ovat vapaaehtoisesti lapsettomia ja tyytyväisiä siihen.
Ylipäätään uskon, että lapseton sekä lapsellinen ihminen on varmaan päällisin puolin yhtä onnellinen, joskin lapsellisen ihmisen elämä on varmasti tunnerikkaampaa ja merkityksellisempää ja rakkauden ja huolen täyttämää. Lapsettoman ihmisen elämä on erilaista, mutta myös onnellista.
On erittäin vaikea kuvitella tilanne, että "Pystytkö kuvitella tilanteen, missä kodissasi olisi huutava lapsi, jolle annat kaiken aikasi." Eihän sellaista tilannetta voi kuvitella. Äidiksi kasvetaan ja tottakai vauvaan vatsassa kiintyy ja kun hän syntyy, on yleensä ihminen rakennettu niin, että kyllä vauvaan aina rakastuu, ennemmin tai myöhemmin. Ja siitä tulee yhtäkkiä tärkeämpi, kuin sinä itse.
En tiedä, tosi vaikeaa on päättää, haluaako lasta vai ei.
Onko teistä joku epäröinyt lasten saantia, mutta kun lapsi/lapsia on syntynyt, niin miettinyt, että lasten saanti on ollut parasta elämässä ja olisinpa ymmärtänyt tehdä ne vaikka aikaisemmin?
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Muista nyt ennen kuin kokeilet, että helpoin ja nopein tapa pilata elämäsi on lisääntyä.
Tää on aika monimutkainen juttu,toiset on mielestäni kuin luotu vanhemmaksi ja toiset taas ei,aika paljon niitä "vähälahjaisia" jotka lisääntyy jotkut tekee jopa monta lasta eri miehille vaikka oma elämä ei ole kunnossa.
Sit on vanhempia jotka on kykeneviä ja rakastavia,osaavat ja pystyvät jopa raskaan arjen ja harmauden keskellä hoivaamaan ja rakastamaan lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsia ei kannata hankkia ellei aivan absoluuttisen varmasti halua kuollakseen niitä hankkia eikä voi kuvitella elämää ilman lapsia. Muuten ne on hyvin raskas ja tylsä hankinta joka pilaa elämäsi, ulkonäkösi ja urasi sekä mielenterveytesi. Minusta parasta lapsissa on ollut heidän aikuisuus ja se, että niistä kuuluu hyvin harvoin. Vielä kertaakaan niistä ei ole ollut mitään iloa.
Minä epäröin ensimmäisen mieheni kanssa, kunnes lopulta valkeni etten todellakaan olisi halunnut lapsia hänen kanssaan. (Enkä luojan kiitos saanutkaan.)
Nykyisen puolisoni kanssa ehdoton eini muuttui varovaiseksi ehkäksi, ja onneksi muuttuikin: saimme kaksi aivan ihanaa lasta, oikein huipputyyppejä, ja puolisonikin on osoittautunut upeaksi isäksi (asia, jota ei etukäteen voi millään tietää).
Ainoa rankkuus tässä hommassa on ollut suomalaisvanhemmille tyypillinen yksin pärjäämisen pakko ja tunne siitä, että teit niin tai näin niin aina väärinpäin. Eli paskat fiilikset eivät missään nimessä johdu lapsista vaan sellaisesta totaalisesta tuen puutteesta. Olenkin päättänyt olla aikanani erittäin osallistuva mummo, toki vauvaperheen rajoja kunnioittaen. Siltikin olen iloinen että kaikesta huolimatta lapset sain, uskon, että lapsettomuus olisi ollut mulle erittäin kova paikka.
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei kannata hankkia ellei aivan absoluuttisen varmasti halua kuollakseen niitä hankkia eikä voi kuvitella elämää ilman lapsia. Muuten ne on hyvin raskas ja tylsä hankinta joka pilaa elämäsi, ulkonäkösi ja urasi sekä mielenterveytesi. Minusta parasta lapsissa on ollut heidän aikuisuus ja se, että niistä kuuluu hyvin harvoin. Vielä kertaakaan niistä ei ole ollut mitään iloa.
Ei pidä paikkaansa. Rasittavimpia vanhempia (ainakin ulkoapäin katsottuna) ovat ne, jotka ovat tositositosi kovasti halunneet lapsia ja vanhemmuus on MAAILMAN SUURIN UNELMA JA IIH IHANA ASIA. Suorittavat vanhemmuutta koko aika eivätkä puhu mistään muusta kuin niistä lapsistaan. Heidän lastenkin elämä vaikuttaa raskaalta. Monesta epäröijästä on tullut tosi hyviä vanhempia, joilla on jalat maassa ja suhteellisuuden tajua.
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei kannata hankkia ellei aivan absoluuttisen varmasti halua kuollakseen niitä hankkia eikä voi kuvitella elämää ilman lapsia. Muuten ne on hyvin raskas ja tylsä hankinta joka pilaa elämäsi, ulkonäkösi ja urasi sekä mielenterveytesi. Minusta parasta lapsissa on ollut heidän aikuisuus ja se, että niistä kuuluu hyvin harvoin. Vielä kertaakaan niistä ei ole ollut mitään iloa.
Olen itse vapaaehtoisesti lapseton keski-ikäinen, mutta silti minusta tuo kuulostaa tarpeettoman pessimistiseltä näkemykseltä. Vaikka itselläni tosiaan tahto oli aina pysyä lapsettomana, niin silti en usko että ainakaan terve, tavallinen lapsi olisi mitenkään pilannut elämääni radikaalisti. Elämä olisi varmasti ollut erilaista, ja vapautta olisi ollut vähemmän, mutta toisaalta uskon että olisi ollut plussapuoliakin, joita lapsettomana sinkkuna taas ei ole. Toki jos mietitään ääritapauksia kuten vaikeasti vammainen, vaikeasti neuroepätyypillinen tms, ehkä vielä yksinhuoltajuus päälle, sitten voisi olla jo elämä karumpaa. Mutta todennäköisyys sellaiselle ei kuitenkaan ole niin valtavan suuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan aika tabu, mutta kadun aika usein että lapsi tuli tehtyä. En pitänyt vauva-ajasta ollenkaan enkä pikkulapsiajastakaan juurikaan perustanut. Nyt lapsi on 11v ja silti toisinaan mietin että millaista elämä olisi jos häntä ei olisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei kannata hankkia ellei aivan absoluuttisen varmasti halua kuollakseen niitä hankkia eikä voi kuvitella elämää ilman lapsia. Muuten ne on hyvin raskas ja tylsä hankinta joka pilaa elämäsi, ulkonäkösi ja urasi sekä mielenterveytesi. Minusta parasta lapsissa on ollut heidän aikuisuus ja se, että niistä kuuluu hyvin harvoin. Vielä kertaakaan niistä ei ole ollut mitään iloa.
Olen itse vapaaehtoisesti lapseton keski-ikäinen, mutta silti minusta tuo kuulostaa tarpeettoman pessimistiseltä näkemykseltä. Vaikka itselläni tosiaan tahto oli aina pysyä lapsettomana, niin silti en usko että ainakaan terve, tavallinen lapsi olisi mitenkään pilannut elämääni radikaalisti. Elämä olisi varmasti ollut erilaista, ja vapautta olisi ollut vähemmän, mutta toisaalta uskon että olisi ollut plussapuoliakin, joita lapsettomana sinkkuna taas ei ole. Toki jos mietitään ääritapauksia kuten vaikeasti vammainen, vaikeasti neuroepätyypillinen tms, ehkä vielä yksinhuoltajuus päälle, sitten voisi olla jo elämä karumpaa. Mutta todennäköisyys sellaiselle ei kuitenkaan ole niin valtavan suuri.
Harvemmin se terve, tavallinen lapsi kenenkään elämää mitenkään pilaakaan. Jos luet huolella niitä tarinoita, joissa "elämä on pilalla", on niissä yleensä kyse nimenomaan siitä, että asiat eivät mene normaalisti ja kivasti. On sairautta, kuolemaa, köyhyyttä, neuroepätyypillisyyttä (omaa ja/tai lapsen), vammaisuutta, vaikeita allergioita, olemattomia unia jne. On helppo ajatella että se on "epätodennäköistä". Ajatus ei kummasti enää lohdutakaan, jos napsahtaa kohdalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei kannata hankkia ellei aivan absoluuttisen varmasti halua kuollakseen niitä hankkia eikä voi kuvitella elämää ilman lapsia. Muuten ne on hyvin raskas ja tylsä hankinta joka pilaa elämäsi, ulkonäkösi ja urasi sekä mielenterveytesi. Minusta parasta lapsissa on ollut heidän aikuisuus ja se, että niistä kuuluu hyvin harvoin. Vielä kertaakaan niistä ei ole ollut mitään iloa.
Tuskin saat iloa mistään. Toivottavasti edes lapsillasi on hyvä elämä ja toivon heille kaikkea hyvää. Ovatpahan aikuistuneet ja päässeet eroon ankeuttajasta.
Täälläkin lapsi on kyllä paras asia elämässä, vaikka epäröin ja raskausajankin pelkäsin, että mitä tuleman pitää. Kuitenkin päädyttiin siihen, että lapsiluku jää yhteen, koska tuntuu että elämä yhden kanssa on niin helppoa ja mukavaa. Vaatii toki ehkä enemmän läsnäoloa, mutta kivahan tuon kanssa on aikaa viettääkin. Jo kahden kanssa työmäärä ja hälinä ja riehuminen lisääntyy ja oma kapasiteetti ei riitä monen huomioimiseen. Näin on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse mietin välillä samaa.
Kukaan ei tässä ketjussa ainakaan vielä ole ottanut esiin, että rakkaus omaa lasta kohtaan on kuitenkin pohjimmiltaan itsekästä. Minä minä vaan muuttuu mun lapsi mun lapsi -muotoon. Kun mietin sitä ja sellaisia vanhempia (eli osaa heistä), joita kiinnostaa vaan oma perhe, tiedostan, etten halua sellaiseksi itsekkääksi ihmiseksi, jota kiinnostaa vaan omat asiat ja joka suosii sukulaisiaan.
Tolla logiikalla rakkaus ketään kohtaan on itsekästä. Yhtä lailla lapseton voi olla minä-ja-mun-puoliso tyyppi, joka suosii lähipiiriään ja häntä kiinnostaa vain heidän asiat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse mietin välillä samaa.
Kukaan ei tässä ketjussa ainakaan vielä ole ottanut esiin, että rakkaus omaa lasta kohtaan on kuitenkin pohjimmiltaan itsekästä. Minä minä vaan muuttuu mun lapsi mun lapsi -muotoon. Kun mietin sitä ja sellaisia vanhempia (eli osaa heistä), joita kiinnostaa vaan oma perhe, tiedostan, etten halua sellaiseksi itsekkääksi ihmiseksi, jota kiinnostaa vaan omat asiat ja joka suosii sukulaisiaan.
Tolla logiikalla rakkaus ketään kohtaan on itsekästä. Yhtä lailla lapseton voi olla minä-ja-mun-puoliso tyyppi, joka suosii lähipiiriään ja häntä kiinnostaa vain heidän asiat.
Lainaus ei vaikuta toimivan, mutta vastaus nro 51:lle. Miten perustelet yhtä lailla -väitteesi? Erittäin yleistä on, että lapset ovat vanhemmilleen rakkaimmat ihmiset maailmassa (ja sehän on luonnollista). Mutta se, että maailman rakkaimmat ihmiset (huom. monikossa) eivät ole itselleen mitään sukua, on varmasti huomattavasti harvinaisempaa. Puoliso voi olla poikkeus, muttei läheskään kaikilla sekään, ja lisäksi puoliso ei todennäköisesti eikä toivottavasti ole itselleen verisukua. Lisäksi puoliso lasketaan lähisukulaiseksi ja niitä on vain yksi kerrallaan. Kaiken lisäksi puolison on saanut jokainen itse vapaasti valita tarjolla olevista ehdokkaista; toista on omien lasten kanssa. Joten koko asia on aivan eri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomasin että työttömiä on puoli miljoonaa.
Myös jos oma lapsi tai lapset ovat tosi hankalia/ärsyttäviä/mitä tahansa negatiivista, vanhempi sietää sellaista varmasti huomattavasti enemmän lapseltaan kuin sietäisi keneltäkään muulta ihmiseltä. Siinäkin se ero tulee esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva-aika oli ihanaa, mutta kun täytti 2 vuotta, niin siitä eteenpäin on ollut yhtä helvettiä suoraan sanottuna. Nyt lapsi on 5v. Ihmettelen miten joku jaksaa roikkua kotona vuosikausia lasten kanssa...
Vierailija kirjoitti:
Myös jos oma lapsi tai lapset ovat tosi hankalia/ärsyttäviä/mitä tahansa negatiivista, vanhempi sietää sellaista varmasti huomattavasti enemmän lapseltaan kuin sietäisi keneltäkään muulta ihmiseltä. Siinäkin se ero tulee esiin.
Varmaankin näin, mutta kyllä sen omankin lapsen perseily kuormittaa ihan hirveästi - etenkin tällaista ADHD-ihmistä.
Päätös on aika helppo jos ajattelee vain omia tarpeitaan ja niiden tyydyttämistä lapsella.
Ristiriitaisia tunteita vieläkin, vaikka lapsi on 25v.
Minä mietin pitkään ja epäröin mutta sitten kun sain kolmekymppisenä ensimmäisen niin totesin että tätä lisää ja sain kaksi vielä. Nyt harmittaa että en alkanut aiemmin, ikää on jo sen verran (37) että en enää ala lisää tekemään kun menisi liian rankaksi. Jos olisin nyt 30 niin varmaan ei jäisi lapsiluku kolmeen vaan tulisi vielä iltatähti kun edelliset vähän kasvaa. No, tein silloin parikymppisenä muuta ihanaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsia ei kannata hankkia ellei aivan absoluuttisen varmasti halua kuollakseen niitä hankkia eikä voi kuvitella elämää ilman lapsia. Muuten ne on hyvin raskas ja tylsä hankinta joka pilaa elämäsi, ulkonäkösi ja urasi sekä mielenterveytesi. Minusta parasta lapsissa on ollut heidän aikuisuus ja se, että niistä kuuluu hyvin harvoin. Vielä kertaakaan niistä ei ole ollut mitään iloa.
Olen itse vapaaehtoisesti lapseton keski-ikäinen, mutta silti minusta tuo kuulostaa tarpeettoman pessimistiseltä näkemykseltä. Vaikka itselläni tosiaan tahto oli aina pysyä lapsettomana, niin silti en usko että ainakaan terve, tavallinen lapsi olisi mitenkään pilannut elämääni radikaalisti. Elämä olisi varmasti ollut erilaista, ja vapautta olisi ollut vähemmän, mutta toisaalta uskon että olisi ollut plussapuoliakin, joita lapsettomana sinkkuna taas ei ole. Toki jos mietitään ääritapauksia kuten vaikeasti vammainen, vaikeasti neuroepätyypillinen tms, ehkä vielä yksinhuoltajuus päälle, sitten voisi olla jo elämä karumpaa. Mutta todennäköisyys sellaiselle ei kuitenkaan ole niin valtavan suuri.
Harvemmin se terve, tavallinen lapsi kenenkään elämää mitenkään pilaakaan. Jos luet huolella niitä tarinoita, joissa "elämä on pilalla", on niissä yleensä kyse nimenomaan siitä, että asiat eivät mene normaalisti ja kivasti. On sairautta, kuolemaa, köyhyyttä, neuroepätyypillisyyttä (omaa ja/tai lapsen), vammaisuutta, vaikeita allergioita, olemattomia unia jne. On helppo ajatella että se on "epätodennäköistä". Ajatus ei kummasti enää lohdutakaan, jos napsahtaa kohdalle.
Olisi ehkä hyvä huomioida, että tuodessaan uutta elämää tähän maailmaan se voi olla millaista vain. Elämä on monimuotoista ja siihen kuuluu myös se että on nepsyyttä ja lapset ja vanhemmat sairastuu ja joku jopa kuolee. Kaikista ikävimmät asiat ovat tilastollisesti harvinaisia, mutta eivät "epänormaaleja". Niistä on vain vieraannuttu.
Luuletko etten ole hakenut, neuvolan neuvot: ulkoile lapsen kanssa yms. Ei saa kunnon apuja mistään,suku asuu kaukana ja sisaruksilla omat elämät ketään ei kiinnosta auttaa sit ihmiset kehtaa syyllistää väsyneitä yksinhuoltajia.