Pahinta mitä miehesi

No nyt niitä sitten on, joten...

Oltiin silloin vasta kihloissa ja asuttiin omillamme. Ihan mitättömän riidan jälkeen se huuti mulle, että ei ikinä muuta saman katon alle mun kanssa, eikä se ikinä halua tehdä lapsia tämmöisen naisen kanssa. Noo saman katon alla ollaan oltu jo yli kymmenen vuotta ja onhan noita muksujakin jo kaksi yhdessä aikaan saatu.

sanottuna tilanteessa, jossa itse on erittäin herkillä, ja haluaisi lohtua. Esimerkiksi paha mieli jostain, ja sitten kun kertoo siitä miehelle, niin hänelle on ihan sama, miten voin.



Ja toinen on se, että jos olen surumielinen, mies kysyy äkäisesti, että "vittuako sä taas itket".



Kolmas on se, että kuka nyt tämmöisen itkupillin kanssa haluaisi seksiä. Nice.



Nämä kaikki siis sanottuna nimenomaan riitatilanteessa, en itkeskele alituiseen todellakaan. Olen opetellut, että riitatilanteessa sanon nimenomaan niin, että "Minusta tuntuu tältä", enkä niin, että "Koska sä teet näin, minusta tuntuu tältä". Kai se välillä silti osuu, koska ilkeily alkaa yleensä välittömästi.



Ja en ole vielä ihan päässyt kaikista yli, koska aika vaikea unohtaa sitä, jos on hädän hetkellä jäänyt vaille tukea. Yritän kuitenkin koko ajan.

mm.

- "olet ruma"

- "voisit laihduttaa pari kiloa"

- "kaikki tietää, että olen meistä se paremman näköinen"

- "mun entisen kanssa ei ollut ikinä tämmöstä"

- "tämä on kamalin suhde, jossa olen ikinä ollut"

- "olen meistä kahdesta älykkäämpi"



jne.jne. ilmankos tyyppi on mun eksä :D. tajusin myöhemmin, että sillä oli huono itsetunto, ja koitti alentamalla mua korottaa itseään. Toisaalta en minäkään ihan kakkoseksi jäänyt noissa riidoissa.



Nykyisen kanssa harvemmin riidellään. Pahinta mitä se on sanonut mulle, on kai "suu kiinni" tai "sä kuulostat ihan sekopäältä".

"Jos et sä tee aborttia, mä lähden"



"Lähe vetään täältä, häivy. Ja mä muuten otan pojan, sä et sitä saa"



"Pösilö. Haista paska."



Mies oli suhteemme alkupuolella yhtäkkiä psyykkisesti ihan sekaisin. Toimi täysin irrationaalisesti, keksi ihan tyhjästä yhtäkkiä osoitella minulle ulko-ovea ja uhkaili yhteisen lapsemme omimisella. Käytös oli niin järkyttävän päätöntä, etten ällistykseltäni tajunnut edes lähteä.



Hän päätyi sairaalahoitoon ja terapiaan, ja sai kaiketi purettua psyykensä solmukohtia. Alta kuoriutui ihana ja lämmin ihminen, joka ei ikinä enää loukkaisi minua. Näin on mennyt jo vuosikausia ja liitto on onnellinen.



Mutta en unohda sanottuja sanoja, olen aina vähän varuillani varsinkin jos on pahalla tuulella. Hän on loukkaamisestani edelleen hyvin pahoillaan, suorastaan ahdistunut. Ei voi käsittää miksi on ollut niin vinksahtanut.

Esikoisemme syntyi kuolleena ja hautajaispäivän aamuna itkin hametta silittäessäni. Mies tokaisi "mitä säkin siinä pillität". Mitäköhän? Tuntui pahalta...

Niin no, mä kyllä jätin hänet, siis tämän exän, ei hän lähtenyt. Vaikkei sillä pitäis olla mitään väliä.



Tuntui tosi pahalta silloin, mutta purin hammasta ja päätin, etten itse lähde tuohon mukaan, että päästäisin suustani mitään tuon kaltaista tyhmyyttä.



Nyt en enää mieti sitä, vaikka olihan se vähän loukkaavaa.



Tosin kaksi aiempaa miestäni olivat 1000 kertaa pahempia, milloin olin lihava, milloin isonenäinen, huono sängyssä, kukaan ei voisi koskaan rakastaa minua, ja mitähän muuta.. Joten tämä nykyinen, jota paljon rakastan, ei ole oikeastaan mitään pahaa sanonut. Ei ole esim. koskaan loukannut minua haukkumalla läskiksi tms, vaikka olen hänen kanssaan ollutkin kaikkein lihavimmillani.

Vaikuttaa vielä tänäkin päivänä vaikka noista jutuista on jo useampi vuosi. Luottamus meni.