Lue keskustelun säännöt.
Parisuhdeväkivallan kaava
28.01.2026 |
Monesti täälläkin on ihmettelyjä siitä, miten sellaiseen suhteeseen ajautuu ja miksi siihen jää ja antaa kohdella itseään kaltoin.
Mulla ainakin meni kuin oppikirjasta.
Turvaton ja väkivaltainen lapsuus. Väljähtänyt suhde ja ero takana, muutto toiselle paikkakunnalle. Yleensähän väkivallan tekijä iskee juuri suuren elämänmullistuksen tai kriisin aikana. Kehuu ja ylistää maasta taivaisiin, mikä tuntuu hyvältä kun on jo valmiiksi vereslihalla.
Sitten kun väkivalta alkaa, se alkaa niin salakavalasti, että pitkän aikaa on ihan pihalla ja miettii, että kuvitteleeko itse kaiken. Toinen esim kävelee "vahingossa" toistuvasti päin tai heittää vitsiä toisen ulkonäöstä. Nipistelee, mottaa olkavarteen vähän liian kovaa ihan vain huumorilla. Jos sitä ei kestä, on huumorintajuton. Tai mahdollisesti harhainen. Uhri alkaa ehkä itsekin epäillä omaa mielenterveyttään.
Kun tilanne etenee ja toinen syyllistää kaikesta, sitä alkaa uskomaan, koska todennäköisesti ei itsekään käyttäydy kuin enkeli enää siinä vaiheessa. Lisäksi se kaikki on tuttua lapsuudesta, ja on ehkä kasvatettu uskomaan, että ansaitseekin saada selkäänsä.
Lisäksi voi olla niin, ainakin omalla kohdallani, että kuvittelin kaikessa järjettömyydessäni että jos saan tämän ihmisen rakkauden ja hyväksynnän, niin lapsuuden traumat on sillä kuitattu. Lapsuuteni väkivallan tekijä oli hyvin samankaltainen ihminen kuin parisuhdeväkivallan tekijä.
Tilanne kehittyy usein niin pahaksi, että se kuuluisa eroon johtava viimeinen pisara on jo hengenvaara. Joskus ei sekään riitä.
Millaisia kokemuksia muilla on? Toivon asiallista keskustelua vaikeasta aiheesta.
Kommentit (21)
Vinkki: älä takerru liiaksi selityksiin ja tarinoihin vaan keskity siihen, että elämääsi tulisi enemmän positiivista ja tevehdyttävää sisältöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen toistaa lähes pakonomaisesti tekojaan, kunnes on valmis katsomaan niiden tarjoamia oppeja. Tämä vie usein oman aikansa. Toipuminen ei tapahdu loputtomassa omassa surkeudessa vellomisessa tai muiden katkerien tarinoita kuuntelemalla. Se tapahtuu läpi elämällä, kokemalla ja kompuroimallakin. Toipuminen on prosessi, jossa on kerroksia, vaiheita, levähdyskohtia ja suvantovaiheita. Varmaa on kuitenkin, että eheytyminen on hidasta. Tavat ajatella, reagoida ja tuntea ovat syntyneet ja juurtuneet vuosien saatossa, joten on selvää, etteivät ne katoa hetkessä. Ainoa tapa on kulkea sen läpi, vaikka se sattuu. Siitä alkaa eheytyminen, sisäinen rauhoittuminen ja itsensä hyväksyminen ja rakastaminen.
Kaltoinkohtelijat tosiaan ovat kaavamaisia ja kuin samasta muotista. Lyömätön ja juomatonkin voi olla ihan hirveä mies, sellainen monella epäsuoralla tavalla väkivaltainen, kontrolloiva ja jatkuvasti vihainen. Nykyisin tällaista käytöstä kuvaamaan löytyy kieltä ja erittäin hyviä kuvauksia. Itse jouduin kaivamaan tarvitsemani tiedon noin kuvainnollisesti kivien alta, mutta jos näen jonkun muun painivan samojen ongelmien kanssa, opastan heti oikean tiedon äärelle ja kerron suoraan, mihin hevonpaskaan ei ainakaan kannata uskoa.
Vierailija kirjoitti:
Vinkki: älä takerru liiaksi selityksiin ja tarinoihin vaan keskity siihen, että elämääsi tulisi enemmän positiivista ja tevehdyttävää sisältöä.
Kyse ei ole tarinoista vaan tosiasioista. On ymmärrettävä tapahtunut, mikä siihen johti ja se että kyseessä on laaja ilmiö eikä oma henkilökohtainen epäonnistuminen ennen kuin voi jatkaa eteenpäin. Trauma on käsiteltävä.
Suhteessa kuuntelin vain sanoja, vaikka olisi pitänyt katsoa tekoja. Mies vakuutteli sanoin. Ohjasi katsomaan kohtisuoraan, ei sietänyt jos olin vähän sivuttain tai puolittain, jotenkin kuules nyt katsos nyt (häntä) pirun taitavasti piti otteessa. Painavia sanoja, hän toimii oikein. Sanojen ansa.
Isä oli myös sairas paska, mutta sitäkään en heti tajunnut koska kotona ei juotu vaan ulospäin kulissit oli komeat. Suututtaa että ainoaa elämää on mitättömien kusipäiden taholta tuhottu.
Hienoa että aiheesta puhutaan jotta nuoret ymmärtäisi jo ajoissa ettei kenenkään pidä jäädä huonoihin suhteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen toistaa lähes pakonomaisesti tekojaan, kunnes on valmis katsomaan niiden tarjoamia oppeja. Tämä vie usein oman aikansa. Toipuminen ei tapahdu loputtomassa omassa surkeudessa vellomisessa tai muiden katkerien tarinoita kuuntelemalla. Se tapahtuu läpi elämällä, kokemalla ja kompuroimallakin. Toipuminen on prosessi, jossa on kerroksia, vaiheita, levähdyskohtia ja suvantovaiheita. Varmaa on kuitenkin, että eheytyminen on hidasta. Tavat ajatella, reagoida ja tuntea ovat syntyneet ja juurtuneet vuosien saatossa, joten on selvää, etteivät ne katoa hetkessä. Ainoa tapa on kulkea sen läpi, vaikka se sattuu. Siitä alkaa eheytyminen, sisäinen rauhoittuminen ja itsensä hyväksyminen ja rakastaminen.
Omassa surkeudessa? Muiden katkerien tarinoita? Se että ihminen tuntee olonsa surkeaksi tultuaan kohdelluksi huonoksi yhdessä elämän läheisimmistä suhteista, käy läpi sitä ja keskustelee siitä ei tee hänestä vätystä eikä katkeraa. Jotkut toki hyötyisivät siitä ettei näistä puhuta eikä kokemuksia jaeta vaan piilotetaan ne niin tekijät voivat jatkaa rauhassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet koukussa väkivaltaan? Kaipaat turvaa, ihmistä, jonka kanssa saisi kenties korvattua omia lapsuuden vaille jäämisiään? Lapsuuttaan ei voi elää takautuvasti uudelleen. Jos toimintaa ohjaa haavoittunut lapsi, se lapsi ei pysty turvalliseen ja tasavertaiseen suhteeseen. Ensin pitäisi lähteä toipumaan riippuvuudesta ettei altista itseään huonoille kokemuksille.
Oma tunne toisen seurassa ja keholliset tuntemukset kertovat oleellisen.
Luota niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin moni ajautuu toistamaan lapsuusperheen dynamiikkaa. Tyranni voi olla myös perheen äiti. Ei useinkaan fyysisesti väkivaltainen mutta henkisesti voi olla ihan pitelemätön raivon iskiessä.
Mielestäni nykyuutisoinnin ongelma on juuri tässä: sivuutetaan vv-suhteille altistavat tekijät. Esim tietty
mukautuva hyväksikäytettävyys lapsuuden ehdollistumana. Ollaan sokeita tapailuvaiheessa koska halutaan uskoa hyvään. Tai oma itsetunto on sellainen että ihan tietoisesti ajatellaan: hyvä että kelpaan edes jollekin.
Kaikilla ei toki mene näin mutta monella menee. Samoin päihteillä on usein oma roolinsa.
.
"Sitten kun väkivalta alkaa, se alkaa niin salakavalasti, että pitkän aikaa on ihan pihalla ja miettii, että kuvitteleeko itse kaiken. Toinen esim kävelee "vahingossa" toistuvasti päin tai heittää vitsiä toisen ulkonäöstä. Nipistelee, mottaa olkavarteen vähän liian kovaa ihan vain huumorilla. Jos sitä ei kestä, on huumorintajuton. Tai mahdollisesti harhainen. Uhri alkaa ehkä itsekin epäillä omaa mielenterveyttään. "
Tuntuu että et ole koskaan kokenut oikeasti hyvää ja turvallista suhdetta. Jos mietin itseäni niin en sietäisi yhtään noista asioista edes ensimmäistä kertaa. Kun on ollut vuosikymmeniä suhteessa jossa toinen ei koskaan tarkoituksella loukkaa, ei ikinä koske muuten kuin hellästi, eikä koskaan vähättele tai hauku, niin noiden asioiden ilmaantuminen pistää siltään heti kuin sentin kokoinen finni keskellä naama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä elin ensimmäisessä avioliitossani henkisen väkivallan kohteena. Fyysiseksi se ei ikinä mennyt.
lapsuudessani isäni oli dominoiva ja äitini alistuja ja mukautuva. Pidin normaalina, että minun pitää taipua ja suostua kaikkeen.
Todellakin se pahenee ajan myötä. Ensimmäisten vuosien aikana outous oli vain se, että mies sanoi minulle, ettei noin voi ajatella tai tuntea (just kuin isäni sanat) ja se, ettei hän ikinä pyytänyt anteeksi.
En silloin tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tietää tai mikä olisi ollut red flag. Ja elämä oli keinulautaa: oli ajanjaksoja, jolloin meillä oli oikein kivaa. Niihin liittyi muutto tms, mutta kun elämä rutinoitui eikä ollut mitään odotettavaa, niin silloin oli pahinta.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen toistaa lähes pakonomaisesti tekojaan, kunnes on valmis katsomaan niiden tarjoamia oppeja. Tämä vie usein oman aikansa. Toipuminen ei tapahdu loputtomassa omassa surkeudessa vellomisessa tai muiden katkerien tarinoita kuuntelemalla. Se tapahtuu läpi elämällä, kokemalla ja kompuroimallakin. Toipuminen on prosessi, jossa on kerroksia, vaiheita, levähdyskohtia ja suvantovaiheita. Varmaa on kuitenkin, että eheytyminen on hidasta. Tavat ajatella, reagoida ja tuntea ovat syntyneet ja juurtuneet vuosien saatossa, joten on selvää, etteivät ne katoa hetkessä. Ainoa tapa on kulkea sen läpi, vaikka se sattuu. Siitä alkaa eheytyminen, sisäinen rauhoittuminen ja itsensä hyväksyminen ja rakastaminen.
Itse asiassa monet ammattilaiset suosittelevat toipumisen tueksi juurikin "muiden katkerien tarinoiden kuuntelua". Sitä kutsutaan vertaistueksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaava on se että henkisesti epätasapainoinen nainen sairastuttaa terveen miehen parisuhteessa. Kun mies menettää kerran malttinsa, aloittaa nainen hysteerisen uhriutumisen ja miehen kohtelemisen vihollisena, joka saa miehen luontaisen puolustusreaktion esiin. Tätä reaktiota tulkitaan sitten väkivallaksi.
Vierailija kirjoitti:
"Sitten kun väkivalta alkaa, se alkaa niin salakavalasti, että pitkän aikaa on ihan pihalla ja miettii, että kuvitteleeko itse kaiken. Toinen esim kävelee "vahingossa" toistuvasti päin tai heittää vitsiä toisen ulkonäöstä. Nipistelee, mottaa olkavarteen vähän liian kovaa ihan vain huumorilla. Jos sitä ei kestä, on huumorintajuton. Tai mahdollisesti harhainen. Uhri alkaa ehkä itsekin epäillä omaa mielenterveyttään. "
Tuntuu että et ole koskaan kokenut oikeasti hyvää ja turvallista suhdetta. Jos mietin itseäni niin en sietäisi yhtään noista asioista edes ensimmäistä kertaa. Kun on ollut vuosikymmeniä suhteessa jossa toinen ei koskaan tarkoituksella loukkaa, ei ikinä koske muuten kuin hellästi, eikä koskaan vähättele tai hauku, niin noiden asioiden ilmaantuminen pistää siltään heti kuin sentin kokoinen finni keskellä naama.
Näin juuri. Olen käsittänyt myöhemmin, että lapsuudessa koettu väkivalta teki tilanteet tutuiksi, vaikka olisi pitänyt jo juosta ja kovaa.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Oma tunne toisen seurassa ja keholliset tuntemukset kertovat oleellisen.
Luota niihin.
Sehän se ongelma on kun ne omat henkiset ja keholliset tuntemukset ovat pahimmillaan sellaisia mihin ei voi luottaa.
Itse on ole ollut koskaan väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta muuten kohdannut kyllä paljon väkivaltaa. Ensin lapsuudessani kotona ja sitten myöhemmin muualla. Kun väkivalta on jotain sellaista mihin on kasvanut, vaistot ovat aivan hukassa pienten merkkien kohdalla ja isompiin sitten vain alistuu ja mukautuu. Väkivallan on hyväksynyt osaksi elämäänsä jo niin varhain, että vaikka se on kamalaa, sitä on myös vaikea kyseenalaistaa.
Itsellänikin alkoi pää hajoilemaan vasta silloin kun aloin tuntemaan oloni lopulta turvalliseksi. Se turvallisuus oli alkuun paljon pelottavampaa kieroon kasvaneessa itsetunnossa ja ajatusmaailmassa kuin väkivalta.
Vierailija kirjoitti:
"Sitten kun väkivalta alkaa, se alkaa niin salakavalasti, että pitkän aikaa on ihan pihalla ja miettii, että kuvitteleeko itse kaiken. Toinen esim kävelee "vahingossa" toistuvasti päin tai heittää vitsiä toisen ulkonäöstä. Nipistelee, mottaa olkavarteen vähän liian kovaa ihan vain huumorilla. Jos sitä ei kestä, on huumorintajuton. Tai mahdollisesti harhainen. Uhri alkaa ehkä itsekin epäillä omaa mielenterveyttään. "
Tuntuu että et ole koskaan kokenut oikeasti hyvää ja turvallista suhdetta. Jos mietin itseäni niin en sietäisi yhtään noista asioista edes ensimmäistä kertaa. Kun on ollut vuosikymmeniä suhteessa jossa toinen ei koskaan tarkoituksella loukkaa, ei ikinä koske muuten kuin hellästi, eikä koskaan vähättele tai hauku, niin noiden asioiden ilmaantuminen pistää siltään heti kuin sentin kokoinen finni keskellä naama.
Ei haavoittunut lapsi kykene hyvään ja turvalliseen aikuiseen suhteeseen. Tuollaisessa suhteessa onkin usein kaksi aikuista lasta, joiden säröt osuu kipeästi yhteen, toinen oikeuttaa ja toinen alistuu. Sitä kun on kasvanut väkivallan keskellä siitä tulee normaalia. Itsekin luulin pitkälle aikuisuuteen, että se on ihan normaalia ja epänormaalia jos joku ei ole kokenut sitä väkivaltaa. Epävakaissa perheoloissa kasvanut lähtee ihan hirvittävältä takamatkalta siihen aikuisuuteen, johon suht normaalin lapsuuden eläneellä on ollut aikaa valmistua se koko lapsuus.
"Sitten kun väkivalta alkaa, se alkaa niin salakavalasti, että pitkän aikaa on ihan pihalla ja miettii, että kuvitteleeko itse kaiken. Toinen esim kävelee "vahingossa" toistuvasti päin tai heittää vitsiä toisen ulkonäöstä. Nipistelee, mottaa olkavarteen vähän liian kovaa ihan vain huumorilla. "
Mitä salakavalaa tuossa on?! Ihan selkeää.
Vierailija kirjoitti:
"Sitten kun väkivalta alkaa, se alkaa niin salakavalasti, että pitkän aikaa on ihan pihalla ja miettii, että kuvitteleeko itse kaiken. Toinen esim kävelee "vahingossa" toistuvasti päin tai heittää vitsiä toisen ulkonäöstä. Nipistelee, mottaa olkavarteen vähän liian kovaa ihan vain huumorilla. "
Mitä salakavalaa tuossa on?! Ihan selkeää.
Onhan se salakavalaa, kun toinen heittää toiminnan vahingoksi tai vitsiksi, eikä sellaista itse harrasta. Sitä oikeasti uskoo, ettei ollut tarkoitus satuttaa. Eri
Ehdin suhteesta pois ennen varsinaista väkivaltaa, tosin sellasta ns. fyysistä välinpitämättömyyttä oli jo paljon (pitää kädestä ja puristaa liian kovaa, ei pidäkään ovea auki vaan antaa sen tulla päälle yms). Samalla kaavalla eteni: ylistystä, rakkauspommitusta, sitten alkoi joukkoon lipsahdella ikäviä vitsejä ja piilotettua mitätöintiä. Oli myös muihin kohdennettuja kommentteja, joiden juju oli että ne olisi voinut sanoa minustakin (tyyliin kommentti koski tietynikäisiä naisia tms). Digitaalista väkivaltaa: kyttäsi puhelintani, viestitteli koko ajan, seurasi someani ja tarkisteli koska olen paikalla. Mustasukkaisuutta jos minulla oli omia menoja.
Lapsuuteni oli rakkaudeton ja perheessä riideltiin ja oli väkivaltaa, joten kyllähän se hiveli että joku osoitti huomiota ja alussa välittämistäkin ja osasi keskustella, kun lapsuudenkodissani oltiin mykkiä. En silti syytä itseäni vaan kasvuolojani, jotka ohjelmoivat minut väärin. Ei ole väärin ajatella muista hyvää viimeiseen asti varsinkin jos on aina rangaistu kyseenalaistamisesta, luottaa ja haluta itselleen rakkautta jos ei ole niitä koskaan saanut. Vaikka olisikin hölmö ja lapsellinen niin sen hyväksikäyttäminen on aina sen hyväksikäyttäjän väärinteko.