Aikuinen lapsi haluaa laittaa välit poikki lapsuudenperheeseensä

Olen itse siinä tilanteessa, että olen todennut perheeni olevan minulle vain haitaksi - mielenterveyteni ei kestä tätä enää. Olen puinut miksi minua kohdellaan tällä tavalla, aloittanut jopa terapian ja käynyt useaan otteeseen psykologilla puhumassa lapsuudestani ja sen tapahtumista. Psykologi suositteli perheterapiaa, josta vanhempani kieltäytyivät koska "Menneet on menneitä joten niitä on ihan turha puida." Olen niin pettynyt heihin, sillä olen nuori aikuinen ja haluaisin saada välini heihin paremmiksi ja päästä eroon nuoruuteni traumoista. Tietenkään ei ole hyvä velloa menneissä, mutta kyllä ne asiat pitää käsitellä pois.

Esimerkkejä: Jos puhun ongelmistani perheelleni "haen vain huomiota tai yritän saada apua/rahaa/heiltä ratkaisut kaikkeen", jos iloitsen onnistumisistani olen "liian itsekeskeinen" tai sitten iloni vain jätetään huomiotta. Voidaan myös alkaa kilpailla siitä kenellä on paskinta tai parasta. Muidenkin pitää saada kehuja tai säälejä, jos kerron mistään perheelleni. Olen aina se joka ottaa yhteyttä, jos en laita viestiä tai soita heille, mitään ei kuulu moneen kuukauteen. Ja sitten kun vihdoin soitan, kysyn kuulumisia tai tavataan, minua syytetään etten käy tarpeeksi usein kylässä tai soittele. Minulle ei ilmoiteta, tai ilmoitetaan hyvin myöhässä (esim. la iltana klo 21 että "Moi! Hei huomenna klo 12 mennään kylään toisella paikkakunnalla asuvalle sukulaiselle, kaikki muut ovat tulossa.") Sitten kun en mene, koska minulla on jo suunnitelmia, sanotaan kaikille että "Joo kyllä se kutsuttiin mutta jätti tulematta." Olen aina viimeinen joka saa kuulla suunnitelmista tai uutisista, esim. sisaruksen raskaudesta, uudesta työstä tai vastaavasta.

Kaikki ystäväni ovat myös tilanteesta hämillään, sillä kenenkään mielestä en ole vaikea tulla toimeen, olen mukava ja ystävällinen - en täydellinen, mutta en todellakaan hankala. Töissä ja harrastuksissa olen usein se, joka löytää ystävän itsensä vastakohdasta koska kunnioitan kaikkia ja riippumatta ihmisestä olen kiltti. Perheeni kanssa, olen kai ollut liian kiltti liian pitkään, ja he ovat tottuneet siihen etten sano tai laita vastaan missään asiassa vaikka he kohtelevat minua ihan kuin olisin ulkopuolinen.

Onko kenelläkään muulla vastaavaa tilannetta, ja miten olette selvinneet siitä? Onko välit tulleet kuntoon vai onko elämä ollut parempaa ilman heitä? Minusta vain tuntuu että perheelläni on jotain hampaankolossa minua kohtaan, mutta he eivät suostu kertomaan mitä. Samaan aikaan oloni on helpottunut jo ajatuksesta että estäisin heidät, samaan aikaan pelottaa ja surettaa että tilanne on mennyt tähän. Kuitenkin koen, että ikäisenäni alkaa olla aika huolehtia itsestään ja löytää parempia ihmisiä elämäänsä, kuin lapsuudenperhe ja suku vain siksi että he ovat sukua.

N28