Miten ihmeessä lapset kasvaisivat aikuisiksi, kun mitään ei enää saa vaatia?

Ennen vanhaan isät, äidit, mummit ja ukit, tädit ja sedät, naapurin Pirkot ja Pekat sun muut, kaikki olivat osana lasten kasvatusta vähintäänkin silloin tällöin valvovana silmänä, mutta hyvin usein myös omia taitojaan nuoremmille opettaen. 

Pojat oppivat puutöitä, pihahommia, korjaamaan tavaroita jne. Tytöt oppivat huolehtimaan kodista, tekemään ruokaa ja hoitamaan lapsia.

Nykyaikana on onneksi huomattu, että osa tytöistä rassaa mieluummin autoja kuin kaitsee lapsia ja se on ihan ok. Toisaalta kyllä se kai ennenkin oli ok, mutta nykyään ei kukaan taida enää katsoa kieroon tälläistä.

Se mitä olen tässä herännyt ajattelemaan, on siis oma ikäluokkani. Olen syntyny 90-luvulla ja suurin osa lähimmistä ystävistäni on alkanut nyt saamaan lapsia, joten asia on ajankohtainen. 

Me olemme lapsena oppineet leipomaan mokkapaloja ja osa oppi tekemään lapasia. Moni ei ole koskaan edes pitänyt vauvaa sylissään saati vahtinut lapsia. Taloudenhoitoa on opeteltu tuskan ja toivottomuuden kautta monessa yksiössä - osa on toki osannut hoitaa nämä asiat paremminkin. Ruuanlaitto on yllättäen taito, jota moni kavereistani, itseni mukaanlukien, ei edelleenkään osaa erityisen hyvin.

Meiltä on vaadittu lapsena lähinnä, että oma huone on siivottu. Ero omiin vanhempiimme on aivan järjetön. Esimerkiksi omat vanhempani osaavat rakentaa asumiskelpoisen hirsimökin - ja ovat sellaisen rakentaneetkin. Isäni osaa todella monipuolisesti tehdä kauniita huonekaluja, ihan vain, kun isänsä on lapsena opettanut. 

Nykyään ajatellaan, ettei lapsilta saisi vaatia käytännössä mitään. Ei saa pyytää vahtimaan pikkusisaruksia, ei saa joutua hoitamaan mitään perheen asioita. Lapsuus on suojeltu niin pitkälle, että olen alkanut pohtimaan, kasvatammeko me nykyaikuiset ikuisia lapsia?

Tälläisiä hajanaisia ajatuksia tähän aloitukseen.