Joskus ajattelen, että ei minusta ole tähän koko hommaan..

Vaikka yritän ja yritän, niin ei tämä perhe-elämä vaan pelitä. Tai elämä yleensäkään. Aina on jotain.



Mies juo liikaa, ei toki omasta mielestään. Miehen mielestä ei ole juonut yhtään, jos on juonut 3-4 annosta viskiä ja lisäksi 6-bäckin kaljaa. Pyysin, että olisi yhden kuukauden kokonaan juomatta, äkkiähän se aika menee. Ei halua ja miksi kuulemma pitäisi, minä olen lapsellinen kun tuollaista ehdottelen.



Yritin hellitellä lasta, kun sillä oli känkkäränkkäpäivä. Menin viereen ja 7-v. vaan jatkaa sinnikointia, ja möyrii sylissä niin, että hiukset tarttui puseroni nappii ja lapsi repaisi päänsä irti. Noh, tuppohan siitä irtosi hiuksia ja sitten alkoi vollotus, kuinka äiti repii hiuksia päästä häneltä.



Soitti äitikin, haukkui, kun lähdin lasten kanssa taannoin viikonlopun viettoon, kuinka olen niin hävytön ja kohtuuton, kun en hänen kautta ajanut ja ottanut mukaan. Pitkään aikaan en lasten kanssa ole kivaa tehnyt vain meidän kesken ja siitäkin sitten saa jostain suunnasta haukut päälle. Ja onhan tuo nyt muutoinkin hankala ihminen ottaa johonkin mukaan. Lomalla kun ei ole erivapauksia ja rentoa oloa, vaan se on seiskalta aamupuuro ja illalla puuron jälkeen tasan kahdeksalta valot pois ja nukkumaan. Pitäähän se rytmit olla.



Ja entäs työ. Sielläkin selvisi, että ensi vuonna ei töitä sitten olekaan. En ole vielä miehelle uskaltanut sanoakaan. Meillä on vasta rakennettu talo ja velkataakka. Laskettu oli niin, että meidän palkoilla hyvin pärjätään. Eikä ole mitenkään suuruudenhullulla summalla rakennettu. Mutta sen verran kuitenkin, että eipä tule helppoa olemaan.



No joo, yritä sitä tai tätä, aina jotain menee pieleen. Kai sitä vaan täytyy tyytyä siihen, että kun on syntynyt onnettomien tähtien alla, se asia ei parane, vaikka mitä yrittäisi. Jaksamaton olo!