Pitkästä suhteesta eronneet, kannattiko?

Oli kannattavaa. Suhde oli tullut tiensä päähän ja elettiin kämppiksinä. Nyt elän tyytyväisenä yksin, ei tarvitse enää huolehtia kuin itsestään ja voin tehdä mitä haluan.

Jälkeenpäin ajateltuna kannatti, vaikka itse en ollut siis erossa aloitteellinen osapuoli vaan minut jätettiin. Olen tullut siihen tulokseen, että ei meidän suhde oikeasti toiminut, kun mies ei osannut puhua mistään "tärkeästä" ja ilmapiiri oli sellainen, ettei oikein pystynyt mitään keskusteluja itsekään edes yrittää. Se lähinnä sitten kuivui kokoon ja korona-ajalla oli varmasti oma vaikutuksensa siihen. En myöskään tullut arvostetuksi parisuhteessa.

Parempi näin, olen löytänyt pikkuhiljaa taas itseni.

Oli kannattavaa, vaikka silloin pahalta tuntuikin. En vain uskaltanut myöntää itselleni, että suhde oli muuttunut arkiseksi kaveruudeksi vuosien saatossa. Kun silloinen avovaimoni aloitti asiasta keskustelun, se oli kuin maailmanloppu. 

Vaan muutamassa kuukaudessa tunteet tasaantuivat ja aloi villinpuoleinen sinkkuelämä. Samalla oli mahdollisuus toteuttaa myös muita haaveitani, kuten muuttaa ulkomaille. Sieltä sitten löytyi nykyinen vaimokin.

Ei kukaan eroa "jonkun muun kuin ilmiselvän syyn vuoksi". Kyllä ne syyt ovat aina aika samoja. Lisäksi ihmiset saattavat sanoa syyksi X, vaikka se on usein ihan puppua. Eivät välttämättä kehtaa myöntää itselleen oman toiminnan itsekkäitä vaikuttimia.

Itse tulin jätetyksi, mutta hyvin nopeasti totesin, että näin on varmaankin parasta. Paljon voi tehdä pitkän liiton pelastamiseksi, mutta jos ei molemmilla ole motivaatiota, niin se on ihan turhaa.

Paikkasko nuo ettei tarvitse enää huolehtia kuin itsestään ja voi tehdä mitä haluaa tai että on löytänyt itsensä, tai ei tullut arvostetuksi parisuhteessa sitä että on totaalisen yksin? Kotona ei ole koskaan ketään kelle puhua ja yksin vastaa lasten asioista? Riitelyä ja sotkua tästäkin varmasti tulisi. Tulot on vaan yhdeltä? Mitä sellasta voi tehdä nyt mitä ei parisuhteessa voinut? Miksi itseä ei löytänyt siinä parisuhteessa?

Ihan mielenkiinnosta siis kysyn, eri vaihtoehtojen punninta menossa. Yksinäisyys pelottaa eniten.

Kannatti, koska olimme teineistä asti yhdessä olleet ja kasvaneet ihan erilaisiksi aikuistuttuamme.

Kannatti. Vedin kivirekeä 20 vuotta ja jälkeen pohdittuani en saanut tuosta suhteesta mitään. Teininä ihastuin ja oli ensimmäinen suhde. 

Ex oli ns kiltti mies. Oli passiivinen kaiken suhteen. Ei osannut tehdä päätöksiä, mutta tiukka ei-sana tuli niin moneen toivomaani asiaan. Olin taloudellisesti hyväksi käytetty. Olin aina kireä, jännitin miehen käytöstä. Suhteen lopussa mies oli ivallinen. Ei halunnut viettää aikaa kanssani. 

Eron jäljeen pystyin rentoutumaan. Talous parani. Muutuin nopeasti omaksi itsekseni. Ei tarvinnut teeskennellä läheisille hyvää suhdetta. 

Erotessa luulin, että mitään ilmiselvää syytä ei ole, mutta se johtui vain siitä, että olin jo niin tottunut huonoon ilmapiiriin ja huonoon käytökseen. Luulin olevani tosi itsekäs, kun halusin erota epämääräisestä syystä. Jälkikäteen näen kaiken selkeämmin, ja olen tajunnut että päteviä syitä eroon oli useita. On ollut hämmentävää elää taas normaalisti, niin ettei jatkuvasti ole jollain tavalla huono olo siitä millainen ihminen olen.

Kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan eroa "jonkun muun kuin ilmiselvän syyn vuoksi". Kyllä ne syyt ovat aina aika samoja. Lisäksi ihmiset saattavat sanoa syyksi X, vaikka se on usein ihan puppua. Eivät välttämättä kehtaa myöntää itselleen oman toiminnan itsekkäitä vaikuttimia.

Itse tulin jätetyksi, mutta hyvin nopeasti totesin, että näin on varmaankin parasta. Paljon voi tehdä pitkän liiton pelastamiseksi, mutta jos ei molemmilla ole motivaatiota, niin se on ihan turhaa.

Viimeinen lause on hyvin totta. Motivaatiota täytyy löytyä molemmilta. Jokainen meistä voi halutessaan kasvaa ihmisenä, mutta aika moni ei siihen ylpeyden vuoksi pysty vaihtamatta kumppania siinä välissä. On helpompi aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, kuin myöntää ääneen, että syy siihen, että on itse paskamainen ihminen, ei ole pohjimmiltaan siinä kumppanissa, vaan peilissä. Täällä on monia, joita on kohdeltu huonosti pitkässä suhteessa, jolloin ero periaatteessa ei ole turha. Toisaalta se toinen osapuoli olisi voinut oikeasti halutessaan lopettaa huonosti kohtelemisen, samaten itse olisi voinut tehdä, jos on kumppaniaan kohdellut huonosti. Kaikkia suhteita ei voida pelastaa, mutta useimpien suhteiden dynamiikka olisi korjattavissa, jos molemmilla on tahtoa. Mutta vielä itseäni toistaakseni, ylpeän ihmisen on helpompi päättää vanha suhde, kasvaa yksityisesti ja toimia seuraavassa paremmin, kuin myöntää virheensä ja haavoittuvuutensa ja kasvaa toisen rinnalla.

Vierailija kirjoitti:

Paikkasko nuo ettei tarvitse enää huolehtia kuin itsestään ja voi tehdä mitä haluaa tai että on löytänyt itsensä, tai ei tullut arvostetuksi parisuhteessa sitä että on totaalisen yksin? Kotona ei ole koskaan ketään kelle puhua ja yksin vastaa lasten asioista? Riitelyä ja sotkua tästäkin varmasti tulisi. Tulot on vaan yhdeltä? Mitä sellasta voi tehdä nyt mitä ei parisuhteessa voinut? Miksi itseä ei löytänyt siinä parisuhteessa?

Ihan mielenkiinnosta siis kysyn, eri vaihtoehtojen punninta menossa. Yksinäisyys pelottaa eniten.

En ole tuntenut laaja-alaisempaa yksinäisyyttä, koska onhan minulla ystävät. Ja lapset. Siihen piti kyllä tottua, että kaikkia päivän tapahtumia tai jokaista päähän pälkähtävää ajatusta ei ole kotona kukaan kuuntelemassa, mutta sitten olen myös tajunnut että pärjään kyllä ilmankin tyhjänpäiväistä puhetta. Ja voi niille kavereillekin selittää niitä tylsiäkin juttuja.

Mikä on jokin muu, kuin ilmiselvä syy?

Missäs pettäjänaiset luuraa, kannattiko.? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan eroa "jonkun muun kuin ilmiselvän syyn vuoksi". Kyllä ne syyt ovat aina aika samoja. Lisäksi ihmiset saattavat sanoa syyksi X, vaikka se on usein ihan puppua. Eivät välttämättä kehtaa myöntää itselleen oman toiminnan itsekkäitä vaikuttimia.

Itse tulin jätetyksi, mutta hyvin nopeasti totesin, että näin on varmaankin parasta. Paljon voi tehdä pitkän liiton pelastamiseksi, mutta jos ei molemmilla ole motivaatiota, niin se on ihan turhaa.

Viimeinen lause on hyvin totta. Motivaatiota täytyy löytyä molemmilta. Jokainen meistä voi halutessaan kasvaa ihmisenä, mutta aika moni ei siihen ylpeyden vuoksi pysty vaihtamatta kumppania siinä välissä. On helpompi aloittaa ns. puhtaalta pöydältä, kuin myöntää ääneen, että syy siihen, että on itse paskamainen ihminen, ei ole pohjimmiltaan siinä kumppanissa, vaan peilissä. Täällä on monia, joita on kohdeltu huonosti

Jos toinen on kohdellut sinua vuosikymmeniä huonosti, koska on niin halunnut tehdä, mikään "täyskäännös" ei suhdetta enää pelasta.

Joo kyllä se kannatti. Nyt ei tarvi enää kestää sitä vedellä jatkettua käsisaippuaa.

Virhe. Tämä siis yli viisikymppisenä.

Tarjonta vapailla markkinoilla olevista ihmisistä ihan järkyttävä. Niistä 10% järkevistä käydään niin kovaa kamppailua, etteivät resurssini riitä.

Viinaa, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, pettämistä. Lähinnä vaan alin pohjasakka jäljellä. Ulkonäkö monella myös niin järkyttävä, ettei vaan pysty. PPP = pitää pystyä pussaamaan.

Ei se niin kiva yksinkään.

Jos olet edes jollain tavalla tolkun ihmisen kanssa, niin yli viisikymppisenä ei kannata erota.

Vierailija kirjoitti:

Erotessa luulin, että mitään ilmiselvää syytä ei ole, mutta se johtui vain siitä, että olin jo niin tottunut huonoon ilmapiiriin ja huonoon käytökseen. Luulin olevani tosi itsekäs, kun halusin erota epämääräisestä syystä. Jälkikäteen näen kaiken selkeämmin, ja olen tajunnut että päteviä syitä eroon oli useita. On ollut hämmentävää elää taas normaalisti, niin ettei jatkuvasti ole jollain tavalla huono olo siitä millainen ihminen olen.

Tämähän se juuri on, että pitkässä suhteessa saattaa tulla näitä epäterveitä kuvioita.

Kannattaa muuten suhteeseen ryhtyessä katsoa hyvin tarkkaan, millainen dynamiikka on puolison lapsuudenperheessä. Jos siellä on tavallista, että vanhemmat huutavat ja puhuvat toisilleen rumasti, tämä väkivaltainen käytös tulee lähes väistämättä jossain muodossa myös omaan parisuhteeseen.

Jonkun ihmisen mielestä tämä on normaalia, ja sitä, että "olen sellainen kuin olen", mutta ei se ole.

Vierailija kirjoitti: Jos toinen on kohdellut sinua vuosikymmeniä huonosti, koska on niin halunnut tehdä, mikään "täyskäännös" ei suhdetta enää pelasta.

Jep, tai vaikka muutaman kerran todella huonosti (väkivalta, pettäminen jne..). Niitä muistoja ei voi unohtaa, vaikka kuinka haluaisi ja se koko parisuhteen dynamiikka on muuttunut.

Myöskin jos on kohdellut toista todella huonosti usean vuoden niin siitä tavasta on vaikea päästä pois. Monet osaavat muuttaa tapansa muutamaksi kuukaudeksi kunnes se muuttuu takaisin siihen entiseen.

Jätettynä rakastan edelleen eksääni mutta ,jos joka helman heilahdus vie hänen mielenkiintonsa olin väärä henkilö hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Virhe. Tämä siis yli viisikymppisenä.

Tarjonta vapailla markkinoilla olevista ihmisistä ihan järkyttävä. Niistä 10% järkevistä käydään niin kovaa kamppailua, etteivät resurssini riitä.

Viinaa, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, pettämistä. Lähinnä vaan alin pohjasakka jäljellä. Ulkonäkö monella myös niin järkyttävä, ettei vaan pysty. PPP = pitää pystyä pussaamaan.

Ei se niin kiva yksinkään.

Jos olet edes jollain tavalla tolkun ihmisen kanssa, niin yli viisikymppisenä ei kannata erota.

 

Mistä syistä erosit?