Onko enää vilkkautta, ilkeyttä ja pahoja ihmisiä olemassa?

Kun tiedetään diagnoosi, sitä voidaan hoitaa. Ilman apua he eivät parane. Jos psykopaatit työnnetään yhteiskunnan ulkopuolelle, he eivät parane, vaan tila voi vain pahentua. Tietysti edellytys on että he itse tunnistavat tilanteensa ja hakevat apua.

ei kaikkia vilkkaita, ilkeitä tai pahoja diagnosoida. Ero on kato just siinä, että kun ihmistä tutkitaan niin käykö ilmi, että hän VOI halunsa mukaan muuttaa käytöstään vai käykö ilmi, että ei voi.



Mä en nyt sit tiedä, että voitko sä halusi mukaan ottaa tämän informaation vastaan ja muuttaa käsitykstäsi ja käytöstäsi diagnosoituja kohtaan, vai pitäiskö sunkin saada diagnoosi heikkolahjaisuudesta? (Koska tottahan sä haluaisit, eikö niin - vai ootko sä sittenkin vain ilkeä?)

ja sehän on vain hyvä asia. Kun vilkkaus sitten menee normaalien rajojen yli, ja aiheuttaa ympäristössä selviä ongelmia, puhutaan YLIvilkkaudesta, ja sittenkin vasta ADHD:stä, kun tähän on todettu liittyvän tarkkaavaisuusongelmia.



Ilkeyttä sen sijaan löytyy meistä kaikista, samoin sitä pahuutta. Narsistinen persoonallisuushäiriö on joillakin ihmisillä arkikielessä tähän sekoittunut, mutta ammattilaiset eivät todellakaan diagnosoi kaikkea ilkeyttä miksikään häiriöksi.



Eli ihmisellä, jolla on oikeasti joku diagnoosi, on ihan oikeita ongelmia, joihin tarvitsee tukea. Ei noita diagnooseja ihan helpolla anneta. Sen sijaan arkikielessä noiden termien yleisyys on ihan toinen juttu.

en ymmärrä että miten aloituksestani voi saada sen käsitksen että haluasin olla ilkeä??



Itseäni ihmetyttää siis se että jollet itse tai lapsesi tai vaikkapa se naapurin kakara mahdu tiettyihin nykyään HYVIN PIENIIn normeihin, sinulla n oltava jokin poikkeavaisuus..



Mutta olen itse sitä mieltä että jotkut ihmiset vain ovat ilkeitä, se on on luonteenpiirre, samoin kuin se että on eloisa, puhelias ja vilkas.



Juuri niinkuin joku sanoikin että diagnooseja varmasti annetaan harvoi lääkäreiden puolesta, mutta tosiasia on etä erityisluokkien ja koulujen koot kasvavat, jopa esikouluryhmissä on havaittavissa mielenterveysongelmaisia lapsia.



Ja väitän että on PALJON lapsia joiden käytös on meidän aikuisen vika. Ei osata asettaa rajoja, ei kasvattaa, ollaan liian tiukkoja ja kasvatetaan tukkapöllyillä ja läpsimisillä. Varmasti ainakin 70% av-mammoistakin juttujensa mukaan pitää näitä hyvinä kasvatuskeinoina.



Vanhemmat ei välitä, lapset ovat pitkiä aikoja yksin, joka asiassa kilpaillaan kenen lapsi pärjää yksin parhaiten, kuka pukee/syö/lukee/laittaa välipalaa/kulkee kouluun/laskee/jne. yksin, ilman vanhempine tukea.



Ulkona näkee lapsia jotka jo 3 vuotiaana kulkevat aamusta iltaan ulkona kännykät ja avaimet taskussa... Aikuiset ei välitä eikä osaa olla vanehmpia, ollaan lapsen kavereia, koitetaan miellyttää lasta. Erotaan lasten isästä kun arki tuli vastaan, löydetään uusi kumppani ja tehdään toinen lapsi, erotaan taas...



SItten kun lapsi oirehtii, ei nähdä että siinä omassa perhe-elämässä mitään vikaa, lapsella on varmasti jokin diagnoosi, eihän se nyt muuten hakkaa kepeillä kavereitaan ja saa kohtuuttomia raiokohtauksia eikä tottele mitään mitä vanhempi sanoo.



Kun lapselle on saatu diagnoosi, on äidin helpompi selittää naapureille ja ystävilleen miksi Ville on häirikkö, se kun ei voi sille mitään, ei kukaan voi. Samaan aikaan äiti lakkaa kasvattamasta sen viimeisenkin pisaran ja luvalla voi nostaa kätensä pystyyn ja todeta että voi voi...



En tällä tarkoita että KAIKKI diagnosoidut lapset ovat näitä mutta on PALJON lapsia joilla joko on diagnoosi oikeasti tai sitten vain äidin antama diagnoosi mutta yhtäkaikki, kasvatus loppuu siihen

sulla on jotenki nsellainen harhakuva, että sitä diagnoosia tehtäessä ei ensin tarkastettaisi, että onko vanhemmat jollain rajattomuudella tai välinpitämättömuyydellä tai liian tiukalla tai liian löysällä tai jotenkin muuten hölmöllä kasvatuksella syypäitä lapsensä poikkeavaan käyttäytymiseen. Eikä sitä siis katsota itse, vaan sitä katsoo se sairaalan lääkäri-psykologi-perhetyöntekijätiimi. Se todellakin tutkitaan, niin että sellaiset lapset eivät tämmöisiä diagnooseja saa. Voivat kyllä saada jonkun muun diagnoosin, sellaisen, joka johtuu kasvatusongelmasta. Hoitokin on sitten toisenlaista.



Kasvatus ei myöskään mitenkään lopu siihen diagnoosiin, päivastoin, siitä yleensä alkaa aika rankka rumba sopeutumisvalmennuskursseeilla, perhekursseilla ja lapsen iän mukaan toiminta, leikki- tai käyttäytymisterapioissa ja kuntoutuksissa, joihin yleensä myös vanhempien edellytetään osallistuvan erilaisissa vertaistukiryhmissä ja opintoryhmissä, missä opetellaan esimerkiksi nyt autisminkirjon lasten kanssa käytettäviä erityismenetelmiä. Kasvatus muuttaa muotoaan diagnoosin myötä, se ei enää yritäkään näyttää siltä, mitä sinä siltä odotat, mutta kasvatus sinänsä, sekä siihen käytettävän ajan ja vaivan määrä vain kasvaa.



Ja sitten on vielä sekin asia, että myös ne lapset, joiden käyttäytymisen ongelmat johtuvat perheoloista tai tarumoista tai naapurin pedofiilistä, ovat näihin päiviin asti monesti joutuneet sinne erityisluokalle. Onneksi ne ollaan kuitenkin lopettamassa, että joku mahdollisuus yhteiskuntaan osalliseksi pääsemiseenkin on.

sitten alkaakin, mutta surkea tosiasia on että täällä, ei edes niin huonomaineisessa lähiössä tilanne on toinen. kun diagnoosi on saatu, voidaan seistä sen takana jatkaa hullua perhe-elämää vaihtelemalla niitä poikaystäviä, olla pitämättä enää mitään kuria jne.



Ympäristö kärsii samoin kuin se lapsikin. Vanhemmat ei näe mitään vikaa omassa toiminnassaan..

sitten alkaakin, mutta surkea tosiasia on että täällä, ei edes niin huonomaineisessa lähiössä tilanne on toinen. kun diagnoosi on saatu, voidaan seistä sen takana jatkaa hullua perhe-elämää vaihtelemalla niitä poikaystäviä, olla pitämättä enää mitään kuria jne.

Ympäristö kärsii samoin kuin se lapsikin. Vanhemmat ei näe mitään vikaa omassa toiminnassaan..

ja missä terapioissa ja kursseilla laukkaavat. Se kurinpitokin on addille aika eri näköistä kuin mitä tavislapsen kanssa voi ihan riittävin tuloksin säheltää.

Ja kun sitä ei tosiaan kysytä niiltä vanhemmilta, että "onko teissä vikaa" vaan sen tutkii ulkopuoliset ihmiset.

Jos yhden lapsen alkoholistivanhemmat ei koskaan osoita kiinnostustaan lasta kohtaan niin kuvitteletko oikeasti että ravaavat jossain terapiassa??? Tiedän varmasti että eivät!



Toisen perheen äiti on saanut burnoutin monesti, nukkuu kaiket päivät ja on jollain rauhoittavalla lääkityksellä, ja ei todellakaan vie lastaan mihinkään terapiaan!! Ei jaksa nousta edes sängystä katsomaan kun lapsensa naarmuttanut naapurin autoa.



Kolmannen naapurin pikkuprinsessa kitisee ja vinkuu joka ainoasta asiasta, kulokee yksin ulkona aamusta iltaan koska äidillä on taas uusi poikaystävä ja lasta ei paikalle kaivata. Tämä äiti on niin itsekeskeinen ja hänessä ei ole mitään vikaa kuin ei myöskään lapsessa ja ei huomaa että lapsi on todella käytöshäiriöinen.



Yhden lapsen äiti sanoi suoraan että iahnaa kun lapsi sai diagnoosin niin selvisi miksi lapsi on tuollainen. Niin, eihän toki isän alkoholismilla, vaihtuvilla sivusuhteilla ja jatkuvilla avioeroaikeilla ole mitään osuutta asiaan. isää hakkaa äitiä ja äiti juoksee aika ajoin turvakotiin. Tuossa perheessä on niin paljon ongelmia että lapsen vähäpätöiset diagnoosit jää jalkoihin.

Eivät käy missään terapioissa.