Parasta tänään: Löysin facesta keskusteluryhmän Syöpäpotilaiden läheiset

Oma lähiomaiseni sairasti syöpää kuollessaan. Tästä on jo melkein 20 vuotta. En kuitenkaan koskaan ole tarvinnut mitään vertaistukea tai tarvetta tavallaan uhriutua tai hakea sympatiaa tämän asian takia. En ollut läheinen tämän henkilön kanssa, enkä ollut se tähän sairastunut. Itselläni on ihan omat diagnoosini mm.synnynnäinen aikuisena todettu vaiva, joihin sen sijaan toivoisin apua ja tukea, jota en saa. En ns. parane tuosta, mutta en siihen kuolekaan. Kaipa tämä diagnoosi, jota ei tuossa vaiheessa vielä ollut vaikutti myös siihen, miten koin lähiomaiseni sairastumisen ja kuoleman, eikä itselläni ollut tarvetta surra. Tuossakin kohdin tajusin kaikenlaista ei niin mukavaa. Lisäksi tuosta diagnoosista ja itselleni tapahtuneista kamalista asioista johtuen kärsin jo tuolloin mielenterveysongelmista, jotka tavallaan auttoivat kuitenkin heti ymmärtämään, miten lähiomaiselleni käy ja että ennuste on huono.

Korostan, että tämän henkilön sairaus ja kuolema eivät omia vaivojani ja vaikeuksiani pahentaneet, vaan ihan muut asiat. En ole itse saanut syöpädiagnoosia, mutta muita diagnooseja ja voin ymmärtää vain sitä, millaista on kärsiä näistä vaivoista, joista itsekin kärsin. En voinut, enkä edelleenkään voisi tukea tai auttaa toista sairasta kun en pysty huolehtimaan edes itsestäni, enkä saa apua edes omiin asioihini. Tuota todella tarvitsisin ihan itselleni. 

Paras neuvo siis on muistaa, että ei saa uhriutua tai antaa uhrata itseään esim.sairastuneen hoitajaksi, pitää huolehtia itsestään ja muistaa, että ei itse ole se sairastunut. Niin pahalta kun se ehkä kuulostaakin niin eroakin saattaa olla hyvä miettiä ihan jo oman jaksamisen kannalta ja siltä kannalta, että sinkkuna puoliso saattaa saada parempaa hoitoa yhteiskunnalta kun ei ole ketään, jonka yhteiskunta voisi yrittää pakottaa ja uhrata hoitajaksi ulkoisten itsensä vastuusta. Jos ei muista sitä, että ei ole se sairastunut ja ajautuu liikaa tuohon hoitajaksi ja siksi, jota vaaditaan uhrautumaan ja luopumaan kaikesta omasta on riskinä se omakin sairastuminen esim. totaaliseen uupumukseen, mielenterveysongelmiin tai ihan fyysisestikin. Näitä tapauksia on paljonkin. Lisäksi se ylipäätään minkään avun saaminen on lähes mahdotonta.

Hieno juttu, aloittaja, että olet löytänyt vertaistukea!! Sitä moni kaipaa, ja hyvä että nykyään tukea on helposti saatavilla, ja monesti ryhmissä voi kommentoida myös anonyymisti, jos haluaa.

Varmasti aihe koskettaa monia, palstalla käyviäkin.

Voimia arkeen!

Ap. ei ole vastuussa tuosta sairastumisesta, eikä tuota tai potilaasta huolehtimista voida laittaa ap:n vastuulle. Pitää osata pitää puolensa. Valitettavasti olen itse joutunut kotiorjaksi monisairaalle vanhalle ja vihaiselle vanhemmalleni, jolla ei tosin ole syöpää, mutta muuten kilometrin pituinen diagnoosilista. Kärsin itse mielenterveysongelmista, olen autisminkirjolla ja työtön. Välimme ovat huonot. En pysty huolehtimaan edes itsestäni, enkä saa mitään apua, mutta niin vaan pidetään täysin selvänä asiana, että olen se kotiorja ilman oikeutta omaan elämään tai apuun ja hoidan vaan kaiken, vaikka voin itsekin todella huonosti.

Kommenttien 1, 2 ja 4 kirjoittajan tilanteeseen ei ehkä kannata nyt ap:n verrata omaansa. Tuo kommentoija ei osoita minkäänlaista empatiaa.

Hyvä, että vertaistukea löytyy! 

Vierailija kirjoitti:

Kommenttien 1, 2 ja 4 kirjoittajan tilanteeseen ei ehkä kannata nyt ap:n verrata omaansa. Tuo kommentoija ei osoita minkäänlaista empatiaa.

Hyvä, että vertaistukea löytyy! 

Juuri näin. Ap tuskin tuollaista vertaistukea nyt kaipasi...