Jos lapsuus oli hyvä, niin miksi teini-ikä menee pieleen?
Minulla on aikuinen poika, joka on nyt selviämmässä useiden vuosien aineiden käytöstä ja vakavasta masennuksesta, ja on vihdoin pääsemässä elämään takaisin kiinni.
Kun hän kuvaa lapsuuttaa, hän sanoo sen olevan tosi hyvä. Teini-iässä kaikki lähti pieleen.
Mikä _ sinun kokemuksesi mukaan _ heittää elämän sivuraiteille teini-iässä? Tiedän kyllä, että lista voi olla pitkä, mutta mikä on sinun tai jonkun tuntemasi syy, miksi juuri teini-iässä masennutaan ja heitetään ranttaliksi.
Kommentit (14)
Kiusaaminen, ulkonäön arvostelu, suorituspaineet, tunne siitä että itsestä ei ole mihinkään
Luulen ettei äidille ehkä välttämättä haluta kertoa, jos on joutunut vaikka hyväksikäytetyksi tai raiskatuksi tai kokenut muun suuren trauman. Lapselle ja nuorelle voi sattua paljon ikäviä juttuja, vaikka kotona olisi asiat hyvin. Myös pojille.
Joskus voi olla myös tietynlaista luonteen heikkoutta.
No mulla oli kaverien puute, koulukiusaaminen ja liian suuret vaatimukset itseäni kohtaan. Vanhemmat höösäsivät siinä ja saivat annettua hyvän lapsuuden, joo. Mutta jotenkin tuntui että olin silti heille vähän pettymys.
Kaikki mikä mulle tapahtui oli jotenkin aina mun syytä kuitenkin. Äiti saattoi kysyä miksen ole sen-ja-sen kaveri. No ei se nyt koulumaailmassa niin mene että vaan ollaan jonkun kavereita, ainakaan tytöillä.
Ihan pärjäävä ihminen minusta lopulta tuli.
N44
Minun lapsuuteni ei ollut kovin hyvä, mutta teini-ikään saakka sinnittelin silmin nähden normaalina. Teini-iässä kuvioon tulivat ihan pyytämättä alkoholi, huumeet, seksuaalinen huomio (ja ahdistelu) sekä paine alkaa hahmottaa elämän suuntaa (mihin peruskoulusta, sitten toiselta asteelta). Lapsuus loppui kuin seinään enkä ollut siihen valmis.
Monella on myös sellainen käsitys, että lapsuus oli hyvä, jos oli katto pään päällä, ei nähnyt nälkää ja vanhemmat eivät mukiloineet. Kehityksellinen trauma voi kuitenkin kehittyä jo esim. siitä, että kotona ei hyväksytty vaikeita tunteita tai vanhemmat jollakin tapaa arvaamattomia.
Hoitamattomat nepsy-haasteet ja oppimishäiriöt. Näistä johtuva huonommuuden tunne suhteessa menestyviin kavereihin. Tai elämyshakuisuus ja ns. alkoholistigeenit. Lapsuudessa voi myös olla asioita joita ei itse vielä tunnista. Näennäisesti hyvä koti jossa kuitenkaan ei osata antaa tukea tunteiden käsittelyyn. Tämä on ollut yleistä suomalaisessa kasvatuksessa. Tällaiset asiat voivat johtaa päihdeongelmaan, lisäksi tietysti vaaditaan vain että teini-iässä löytyy huonossa kierteessä oleva kaveriporukka. Mutta voi se päihdeongelma kehittyä vielä aikuisenakin vaikka teini-iän eläisi jossain metsässä. Teini-iässä vaan harkintakyky on huonoin.
Usein niillä jotka selviävät pois noista kuvioista, on perhe joka osaa auttaa ja tukea. Useimmilla ei ole.
Kiusaaminen voi romuttaa tuossa iässä itsetunnon ja traumatisoida vuosiksi.
Teini-ikään tullessa alkaa tulla ulkopuolisia paineita ja odotuksia. Pitää näyttää tietynlaiselta, omistaa tietyt tavarat, seurustelukumppani pitäisi olla ja vielä pitäisi tehdä iso päätös siitä mitä alkaa opiskelemaan peruskoulun/lukion jälkeen. Tähän yhdistettynä hormonimyrsky ja vanhemmista irtautuminen niin ei ihme jos se on joillekin liikaa.
Se on hankalaa kun ei yleensä näe läheltä kuin oman lapsuudenkotinsa ja suht läheltä ehkä pari muuta. Mutta tällainen tuli mieleen: Vietin lapsena suht paljon aikaa kaverini kotona. Heillä oli viisi lasta joista yhdellä oli paljon hankalampi ja kapinallisempi teini-ikä kuin muilla. Eli ei se pelkästään siitä ympäristöstä johtunut vaan sen yhden lapsen persoonallisuus oli ilmeisesti jotenkin huonompi mätsi vanhempien kasvatustyyliin kuin muiden lapsien. Lisäksi se vaikea teini oli esikoinen, joten vanhemmat olivat toki saattaneet kohdistaa häneen enemmän paineita kuin muihin. Toisaalta kun muut lapset seurasivat sivusta teinin ja vanhempien yhteenottoja niin saattoivat oivaltaa, että helpommalla pääsee jos ei lähde päihdeporukoihin. Käsittääkseni teinin ongelmat siis käsiteltiin perheessä jotenkin sellaiseen sävyyn, että koko muulla porukalla päivittelivät niitä. Lapsille tuli siitä luultavasti olo, että päihteitä käyttämällä joutuu pois mukavan ja tukevan perheen sisäpiiristä. Ja ainahan mukana on myös sattumaa, että millaisiin kaveriporukoihin ajautuu. Olin itse ala-asteen loppupuolella aivan masentunut ja jopa itsetuhoinen, joten luultavasti olisin ollut helposti suostuteltavissa tuhoamaan elämäni päihteillä. Mutta olin myös koulukiusattu, yksinäinen ja sellainen lapsellinen, etten olisi ikinä osannut mennä flirttailemaan millekään isommille pojille tms. Niin että mistäs mä niitä päihteitä olisin saanut?
Minulla ei ollut kovin hyvä lapsuus, teini-ikä oli hyvä siksi että laitoin kaikki paukut vain omaan pärjäämiseen. Esim. kehitin sellaisen keskittymiskyvyn opiskeluun n.15v:nä että muistan kun ajattelin, että vaikka ydinpommi räjähtäisi, päätin että keskittymiseni ei herpaannu (kotona oli epävakaata)
Omalla kohdalla masennus ja syrjäytyminen. Muutettiin keskelle ei-mitään kun olin teini enkä koskaan päässyt mukaan uudessa koulussa niihin jo hyvin tiiviisiin kaveriporukoihin.
Muutokset elämässä ja sitten luonteenlaatu. En tarkoita huonolla, mutta itselläni oli kauheita ongelmia aina kun tulee elämässä muutoksia, esim. koulusta toiseen siirtyminen. Yläasteelle ei tullut vanhoja kavereita, ja vasta lukiossa sain oikeita kavereita. Ei ollut valinnanvaraa pikkupaikkakunnalla, ja uudet kaverit vei huonoille teille. Myös siinä vaiheessa omat harrastukset loppuivat ja oli enemmän vapaata aikaa. Vanhemmat kielsivät kaiken, niin revin itseäni irti kaikin tavoin. Myös tunnekylmyyttä ja puhumattomuutta oli kotona.
En ole kaikkea pystynyt tekemään eri tavoin vanhempana, mutta ainakin osataan puhua enemmän kuin omassa nuoruudessani.
Paineet, masennus, vääränlaiset kaverit, typeryys, hoitamaton adhd,,, mikä kelläkin.