Tiedätkö olevasi vahinkotapaus

Itse epäilen pahasti olevani vanhemmilleni tapahtunut vahinko.



Äitini oli tuolloin alaikäinen ja isästäni joka on äitiäni toistakymmentä vuotta vanhempi, tuli äitini virallinen holhoaja joksikin aikaa.



Itse koen lapsuuteni sellaiseksi, että näin jälkeenpäin kun on omiakin lapsia, että taitaa olla pakko todeta että "taisin sitten olla vahinko".



Vanhempani eivät siis seurustelleet eikä minulle ole kerrottu, että olisivat tunteneet toisiaan, ennekuin vasta 9 kk ennen syntymääni.



Olen jopa ymmärtänyt että olen "puoliraiskauksen" lopputulos, eli semmoinen vahinko, että voi jee. Ilmoitusta poliisille ei ole ymmärtääkseni koskaan mennyt, mutta äitini kuulosta varsin katkeralta ja puhuu isästäni raiskaajana, joskin sen se on lipsauttanut "vahingossa".



Tämä tunnelma lapsuudestani, sekä nykyiset ajatukseni painavat mieltäni ja koen toisaalta, että olen pilannut vanhempieni elämän ja siinä samassa myös pikkuveljeni. Oloni on varsin arvoton.



Etsin rakkautta jota saisin jostain, olen viime aikoina havainnut, että tekisin rakkauden tunteen eteen jopa harkitsemattomia tekoja, jos vain kokisin olevani rakastettu ihminen. En ilmeisesti tunne rakkautta, sillä kaipaisin suoranaista palvontaa, jotta kokisin oloni merkitykselliseksi ja tärkeäksi.



Tää on oikeesti mulle välillä paha paikka.



Onko vastaavia kokemuksia ja mitä ajatuksia tämä herättää kanssa eläjissä..... ohjeita.



Tällä hetkellä elämä menee rauhoittavien ja mielialalääkkeiden varassa ja koitan purkaa itseäni terapeutilla......

mutta vanhemmilleni oli vielä pahempaa se, etten ollut poika! Vanhempani ovat yhä tosi huonossa avioliitossa ja lastenlapsistakin vain pojat ovat tärkeitä, tytöt eivät. :(

mutta ilmeisesti Suomen laki on sellainen, että kun alaikäisen kanssa meni naimisiin, niin tulevasta aviomihestä tuli alaikäisen holhooja. Näin minulle on kerrottu.



Äidin äiti on kuollut paljon ennen syntymääni ja äidin isän muistan kaksi kertaa nähneeni, hyvin pienenä.



En tiedä onko moinen laki olemassa enää, tämä oli 70-luvun alussa.

äiti 15 kun tuli raskaaksi. presidentin luvalla menivät naimisiin.

Minäkin olen vahinkolapsi, joskaan en onneksi ihan noin surullisissa merkeissä alkuani ole saanut. Tajusin asian +/- 20-vuotiaana, ehkä jo aikaisemmin. Sen tajuamisesta näihin päiviin saakka olen ajatellut, että olisi ollut minun kannaltani paljon armollisempaa kun äitini olisi teettänyt abortin. Nyt on vuosikaupalla terapiaa takana ja suhtaudun omaan olemassaolooni jo vähän positiivisemmin. Minullekin ovat tuttuja nuo tunteet toisten, etenkin äitini elämän pilaamisesta ja rakkauden kalasteleminen keinoja kaihtamatta. Vaikeaa on myös sietää sitä, että Minun Oma Ainoa Isäni oli elinaikanaan oikeasti tosi paska jätkä, välinpitämätön, itsekäs, kyvytön huolehtimaan läheisistään.



Onhan se vaikea paikka tajuta, ettei olekaan syntynyt toivottuna ja rakastettuna lapsena, kuten jokaisen lapsen soisi syntyvän. Oikeastihan se on hirveää. Mutta tästä perspektiivistä katsottuna on kuitenkin melko hyvä tajuta asia ja päästä sen kanssa elämään eteenpäin, vaikka ottaahan se aikaa ja nenäliinoja. En tiedä, lohduttaako se, mutta onhan meitä muitakin. Osa on saanut alkunsa parisuhteen sisäisistä raiskauksista.



Mitään neuvoja ei mulla ole antaa. Hirveästi halauksia, toivottavasti se päivä vielä tulee, jolloin osaat itse rakastaa itseäsi siitäkin edestä, mistä olet lapsena jäänyt paitsi!

Vaikka olis miten monta, niin kaikki on lahjalapsia. Ja se ei ole mitään muuta kuin hyvä asia. Eipä koskaan tarvi tuommoisia pohtia. Ei itseni eikä omien lasteni kohdalla.

ja valitettavasti yhtymäkohtia omaan tarinaani löytyy runsaasti :(



Vanhempani ovat olleet nuoria kun alkoivat olemaan yhdessä, kuitenkin vanhempia kuin äitisi. Oma äitini on syyttänyt minua elämänsä pilaamisesta, ja olen myös saanut toista kautta kuulla että isäni olisi pakottanut äitini olemaan kanssaan, ilmeisesti myös tuollaista seksuaalista/henkistä väkivaltaa on ollut. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, mutta lapsuuteni oli aika tunnekylmää, perheessämme kaikilla lapsilla on jonkinasteisia ongelmia.



Itse käyn terapiassa ja tunnistan itseni tekstistäsi: haluan rakkautta, palvontaa ja huomiota. Mikään ei tunnu riittävän, rakkaudenosoitukset joita saan "eivät ole totta"...:(

Juuri tuo oikeutus omaan olemassaoloon tuntuu mulla olevan hakusessa. Mua ei pitäis oikeasti olla. Miks mä sitten oon.Tuntuu elämä ja juuret olevan tyhjän päällä, varsinkin kun suhteet omiin vanhempiini on huonot, eli toiseen täysin katki ja toinen ei ole kertaakaan ollut yhteydessä, vaikka tietää että olen joutunut lääkitykselle ja terapiaan, ei yhtä ainuttakaan puhelinsoittoa.

Isän uusi vaimo soitti kerran, kun mulla oli paskat fiilikset. kun vastasin niin äitipuoli vastasi että, "ai sinnekö tämä tuli, oli tarkoitus soittaa ihan muualle". Puhelu loppu suurinpiirtein siihen, ja juuri silloin oli napsittu rauhottavaa ja sika paskat fiilikset.... arvaa itkinkö silmät päästäni, kun tuo oli tosiaankin ainut yhteydennotto viimeiseen vuoteen.

Isäni oli yrittäjä kun synnyin, mutta kuulemma juopotteli firman konkurssiin ja jätti äidin aina yksin kanssani. Oli yöt liiketuttujen kanssa liikenteeessä.

Myönnän, että kun koitan miettiä vanhempiani, niin itse en kusisikaan samanlaisten ihmisten suuntaan nykyään. Pahasti sanottu, mutta kuvaa tunteitani. Isäni on siis ilmeisesti ollut myös "varsinainen suhari" aikoinaan.

Mulla on ikää 36 ja viimeinen 1-2 vuotta on ollut itsetutkiskelua jne....

T: ap

Minäkin olen vahinkolapsi, joskaan en onneksi ihan noin surullisissa merkeissä alkuani ole saanut. Tajusin asian +/- 20-vuotiaana, ehkä jo aikaisemmin. Sen tajuamisesta näihin päiviin saakka olen ajatellut, että olisi ollut minun kannaltani paljon armollisempaa kun äitini olisi teettänyt abortin. Nyt on vuosikaupalla terapiaa takana ja suhtaudun omaan olemassaolooni jo vähän positiivisemmin. Minullekin ovat tuttuja nuo tunteet toisten, etenkin äitini elämän pilaamisesta ja rakkauden kalasteleminen keinoja kaihtamatta. Vaikeaa on myös sietää sitä, että Minun Oma Ainoa Isäni oli elinaikanaan oikeasti tosi paska jätkä, välinpitämätön, itsekäs, kyvytön huolehtimaan läheisistään.

Onhan se vaikea paikka tajuta, ettei olekaan syntynyt toivottuna ja rakastettuna lapsena, kuten jokaisen lapsen soisi syntyvän. Oikeastihan se on hirveää. Mutta tästä perspektiivistä katsottuna on kuitenkin melko hyvä tajuta asia ja päästä sen kanssa elämään eteenpäin, vaikka ottaahan se aikaa ja nenäliinoja. En tiedä, lohduttaako se, mutta onhan meitä muitakin. Osa on saanut alkunsa parisuhteen sisäisistä raiskauksista.

Mitään neuvoja ei mulla ole antaa. Hirveästi halauksia, toivottavasti se päivä vielä tulee, jolloin osaat itse rakastaa itseäsi siitäkin edestä, mistä olet lapsena jäänyt paitsi!

olen avioliitossa syntynyt, mutta 14v ku vanhempani tappelivat sain tietää että olen vahinko. Sain jopa yksityiskohtaisesti tietää miten sain alkuni. Isäni raiskasi juovuspäissään äitini. Muutenkin elämäni on ollu teininä yhtä paskaa, ja vasta aikuiseksi tullessani menin hoitoon. Isäni oli juoppo, ja äitini melkein juoppo. Olen niin onnellinen ku isäni kuoli. Toisaalta, äitini vasta nyt on pääsemässä isästäni yli. ja isän kuolemasta on jo 6v.



Ikää mulla on 26v. ja olin iltatähti ja isot siskot ovat minua reilusti vanhempia.

että luokkakaveri oli aivan hysteerinen. Hän oli löytänyt vanhempiensa vihkiraamatun ja tajunnut äitinsä olleen raskaana naimisiiin mennessään. Se oli tälle tytölle kova pala - tajuta olleensa vahinko. Pelkkä tietoisuus siitä oli raastavaa, vaikka vanhemmat eivät siihen antaneet osuutta.

Minä olen ollut mitä ilmeisimmin vahinko, kun en ole isääni nähnytkään. Ei minulle silti juuri siitä nimenomaisesta ole traumoja tullut. Äitini oli sentään "jo" 22-vuotias ja minut muutama vuosi myöhemmin "adoptoi" isäpuoli. Ennemmin biologisen isäni häipyminen ennen syntymääni on tuntunut. Oikeat traumat on silti tullut ihan muista tapahtumista.

olisiko syynä se, että olet tietänyt asian alusta asti? Moni ylläolevista esimerkeistä kertoo siitä, että he ovat saaneet trauman siitä, että ovat kokeneet tulleensa valehdelluiksi.

Isäni, äitini ja mummoni hyljeksimä.

että vanhemmat ovat hampaat irvessä olleet yhdessä vahinkolapsen takia. Se on näkynyt ja tuntunut ilmapiirissä.



Vanhempani erosivat sitten ollessani about 15 v. kun mikään ei enää tuntunut perhe-elämältä.



Ainakin itselleni nämä asiat ovat tuleet "yllätyksenä" vasta vuosikymmeniä syntymäni ja jopa kodista muuttamisen jälkeen, enimmäkseen kun olen kuunnellut katkeraa äitiänä, joka tilittää kännispäissään. Elämä ja lapsuuteni onkin ollut jotain muuta kuin mitä olen koko ajan luullut sen olevan.



T: ap

lasten kanssa, joita rakastetaan ja jotka saavat rakkautta.



Meillä onkin oikein aitiopaikat......

ja valitettavasti yhtymäkohtia omaan tarinaani löytyy runsaasti :(

Vanhempani ovat olleet nuoria kun alkoivat olemaan yhdessä, kuitenkin vanhempia kuin äitisi. Oma äitini on syyttänyt minua elämänsä pilaamisesta, ja olen myös saanut toista kautta kuulla että isäni olisi pakottanut äitini olemaan kanssaan, ilmeisesti myös tuollaista seksuaalista/henkistä väkivaltaa on ollut. Vanhempani ovat edelleen yhdessä, mutta lapsuuteni oli aika tunnekylmää, perheessämme kaikilla lapsilla on jonkinasteisia ongelmia.

Itse käyn terapiassa ja tunnistan itseni tekstistäsi: haluan rakkautta, palvontaa ja huomiota. Mikään ei tunnu riittävän, rakkaudenosoitukset joita saan "eivät ole totta"...:(

Itsetunto on nollassa, en usko omiin kykyihini. Minua hirvittää kun jotkut puhuvat lapsistaan" vahinkoina, joskin onnellisina sellaisina" tai "harjoituskappaleina". Tuollainen jää pienen ihmisen mieleen. Minä olen kuulemma saanut alkuni väkisinmakaamisesta.

Epäilen että olen, uskon siihen vakaasti. Minun vanhempani eivät olleen nuoria minut saadessani, siihen aikaan lähinnä aika vanhoja.



Koko ikäni olen saanut isältäni kuulla olevani mitätön. Äiti onneksi on aina ollut ihana. Erinäisten ongelmien vuoksi olen kuitenkin aina pitänyt syntymistäni tähän maailmaan hyvin epäonnisena sattumana. Parempi olisi ollut kaikille jäädä syntymättä, ei vähiten itselleni. olen aina tuntenut itseni maailman ja ihmisyyden hylkimäksi, ja tästä olen syyttänyt sitä ettei minun olisi vain kuulunut syntyä. Ikävä kyllä syntymistä ei voi perua, ja täällä ollaan hamaan loppuun.

En usko, että ainakaan vielä 1960-luvulla juurikaan syntyi muita kuin vahinkolapsia. Omassa lapsuuden perheessäni on viisi lasta ja joka ikinen olemme vahinkoja, viidennen jälkeen äidille tehtiin sterilisaatio. Uskon kyllä, että te itse suunnittelette lapsenne, mutta äitinne eivät niin tosiaankaan tehneet.

äitini oli 3. tai 4. kuulla raskaana mennessään naimisiin. Vanhempani olivat seurustelleet useamman vuoden jo. Isäni kommentti äitini kertoessa raskaudesta oli "ihanaa, nyt päästään naimisiin"



Itse tajusin olevani vahinkolapsi joskus teininä kun oivalsin, että vanhempieni häistä on huomattavasti vähemmän kuin 9kk =)



Enpä ole asiasta koskaan kärsinyt, odotettu ja rakastettu olen aina ollut ja olen edelleen.



Oma esikoiseni on myös täydellinen vahinko - mutta kamalasti odotettu ja rakastettu =)

eli äitini teki minut siältä salaa (isä vastusti) ja isä oli kuulemma vihainen kun synnyin. Äiti kertoi tämän minulle kännissä kun olin n. 13 v. Tavallaan tiesin sen jo, koska oli aina kiukuspäissään vihjaillut siihene suuntaan.



Isään minulla on kuitenkin, kumma kyllä, hyvät välit.



Mutta kärsin jonkinasteisesta työnarkomaniasta, minun pitää koko ajan toiminnallani ansaita olemassaoloni oikeus. Ei ole sellaista rauhaa että minulla olisi siihen oikeus.