Tiedätkö olevasi vahinkotapaus

vaikea ymmärtää tuota katkeruutta. Sen ymmärrän että vanhemmalle, joka opn hylännyt, on katkera. Mutta kuten kaikkien ihmisten on annettava vanhemmille anteeksi, niin sama pätee tähänkin. Ei "toivotun" lapsen elämä ole automaattisesti onnea, niinkuin joku kirjoittikin. Itse synnyin nuorille ja typerille vanhemmille ja vaikka olin toivottu, niin kaikenlaista terapiaa onsaanut käydä jotta on vanhemmille pystynyt antamaan anteeksi ne heidän typeryydestä johtuvansa ongelmat.

On vastuun pakoilua kuvitella että syntyä ei-toivottuna on elämää suurempi tuomio. Vanhemmat on vajavaisia ja elämä on arvokas- jokainen lapsi on arvokas eikä se arvo ole vanhemman kädessä.

Todella monet joutuvat miettim'än, ottamaan vastuun ja antamaan vanhemmilleen anteeksi- jos mielivät elää omaa elämäänsä.

Minäkin olen kokenut traumaattista ulkopuolisuuden tunnetta ja arvottomuutta vaikka synnyin toivottuna. ja oppinut ettei olemassaoloni arvo ole kiinni toisista ihmisistä vaan siitä miten itse siihen suhtaudun. Ja syntymästä on jo todella kauan aikaa- sitä on ihan turha syyttää enää:)

Voimia teille, jotka olette tarttuneet asiaan ja käytte sitä selvittämässä. Huomaatte, kuinka epäolennaisella asialla olette täyttäneet elämänne. Ei äidillä tai isällä ole valtaa määrätä olemassaolonne oikeutta sen jälkeen kun olette syntyneet.

Ei se ole minusta "epäolennaista" onko ihminen syntynyt rakkaudessa / rakkaudesta - yleensä siis toivottuna lapsena. Se rakkaus mitä hän saa osakseen / ei saa osakseen ihan pienestä vauvasta saakka; äidin otteet ja kosketus siinä miten hän hoitaa jne. ovat isoja asioita ihmisen elämässä. Lähtökohdat elämälle siis vaikuttavat välillisesti todella paljon.

t. 24 ja 41

olevani vahinko, onneksi isäni ja äitini eivät menneet pakosta yhteen, vaan äiti kasvatti minut :)

Olen pahoillani teidän kaikkien puolesta. En osaa kuvitella miltä tuntuu, koska minut on tehty lapsettomuushoidoilla.



Voimia teille selvittää ajatuksenne!

Nykyään lapset voidaan ns. suunnitella, ei se ennen ole varmastikaan ollut niin mahdollista. Väitän että ennen on melkeinpä jokainen esikoinen ollut näiden teidän näkemystenne mukaan vahinkolapsia-- kun on tultu raskaaksi on täytynyt mennä piakkoin naimisiin, koska yhteiskunta ei ole hyväksynyt silloin avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia, mutta tämähän ei todellakaan tarkoita etteikö lapset olisi olleet haluttuja!!!



Olen myös itse kierukka lapsi, ja tämä on minulle alusta asti kerrottu. En silti ole missään vaiheessa kokenut että minun ei olisi kuulunut syntyä, vaan ennen kaikkea olen kokenut että juuri minun kuului syntyä, olenhan sitkeää tekoa kun ei minua mitkään kierukatkaan estäneet!! :)



Meidät kaikki on tänne tarkoitettu olemaan, olipa meidän syntymämme tekotapa sitten mikä tahansa, aika samalla lailla tähän maailmaan kaikki kuitenkin tullaan. Älkää siitä ajatuksesta itseänne masentako, että oletteko haluttuja. Tärkein lähtökohta on tutkiskella omaa lapsuutta ja asioita mitkä siellä mättää ja todennäköisesti syy löytyy jostain aivan muualta kuin teidän tavastanne tulla maailmaan. Vahinkolapsetkin voivat olla haluttuja.



Lisäksi haluan mainita, että monesti vihaisena ihmiset sanovat toisilleen erittäin pahasti, ja joskus näihin riitoihin liitetään lapset mukaan. Kun halutaan loukata aviopuolisoa, ei välttämättä huomata sen loukkaavan myös lapsia. Seuraavana päivänä saattaa jo kaduttaa.. Siispä te "vahinkolapset" jotka olette kuulleet ettei teitä ole haluttu ja sen on isänne huutanut suoraan äidillenne. oletteko kysynneet isältänne onko hän oikeasti tätä mieltä, vai olisiko ollut vain humalassa heitetty loukkaus äidille? Minä tiedän nämä taistelut jo omastakin parisuhteesta (asiaan ei liity alkoholi vaan kuuluu normaaliin parisuhteeseen) välillä tulee sanottua todella inhottavasti toiselle, ja ihan uskomattomia asioita, joita hetken mietittyä kyllä nopeesti pyytää anteeksi. Mutta lapsi ei aina voi kuulemaansa täysin ymmärtää ja siksi olisi tärkeää ettei lapsi joutuisi kuulemaan vanhempien riitoja tai jos kuulee asiat keskusteltaisiin myös hänen kanssaan.



Nyt jokainen nokka pystyyn ja hymyä huuleen, kaikki me eletään täällä maailmassa haluttuina ja tarkotettuina ja eiköhän me aikuiset suurelta osin myös itse voida vaikuttaa omaan onnellisuuteemme!! Tsemppiä!

Äitini oli 18 vuotias lukiolainen (satumaisen kaunis, mutta tunnollinen oppilas, joka oli hyvä koulussa - kirjoitti mm. pitkästä matematiikasta magnan paperit ja oli myös kielissä hyvä), kun tapasi isäni ja alkoi melkein heti odottamaan minua. Olen vielä syntynyt maaliskuussa, eli ihan selvästi juhannuksen "tulosta". 15 vuotiaana löysin äitini päiväkirjan nuoruudesta, mistä sain lukea "seikkailusta" isäni kanssa - ja siitä seikkailusta minä sain aika nopeasti alkuni. Tiedän siis ihan varmaksi olleeni puhdas vahinko.



Mummuni (äidin äiti) oli järkyttynyt - hän olisi halunnut nähdä tyttärensä pääsevän pitkälle elämässä; eli opiskelevan pitkälle lukion jälkeen. Ja ilmeisesti "pakotti" vanhempani naimisiin, kun lapsikin oli tulossa. Vanhempani erosivat, kun olin 7 vuotias ja isäni muutti toiseen maahan missä perusti uuden perheen.



Välit ovat säilyneet isään, ja äitini kanssa me olemme lähentyneet paljon omien lasteni syntymän jälkeen - hän on nyt hyvä mummu lapsen lapsilleen, vaikka ei aina ollutkaan henkisesti läsnä minulle lapsena.



Minä haluan omalta osaltani myöskin lähettää voimia kaikille samasta lähtötilanteesta ponnistaville! Uskokaa itseenne ja luottakaa siihen, että te olette kaiken sen rakkauden arvoisia, mitä saatte osaksenne. Älkää aikuisina tyytykö huonoon / epätyydyttävään tilanteeseen vain siksi, koska lapsuudessannekin jouduitte tekemään niin - te olette nyt aikuisia ja omaatte oman onnenne avaimet kädessänne :-). Tsemppiä! Me olemme kaikki omalla tavallamme arvokkaita.

mutta en onneksi raiskauksen tuloksena.. Tuollaiset asiat on kyllä ihan kamalaa luettavaa.



Äitini oli nuori, 19v ja isäni 20v vanhempi. Kuusi vuotta he yrittivät olla yhdessä, mutta sitten muutin äidin kanssa kahdestaan asumaan. Isä muutti vähän ajan päästä toiselle paikkakunnalle enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen. Elatusmaksut maksoi kyllä, mutta edes joulukorttia ei lähettänyt. Siitä olen katkera kieltämättä.



Mutta en siitä, että olen "vahinko", äitini puhuikin iloisesta yllätyksestä mielummin kuin vahingosta. Äidiltä sain rakkautta ja hyvän kodin :) mutta isän hylkääminen satutti ja varmaankin sen vuoksi olen vanhemmiten tullut huomionkipeäksi ja "kiltiksi vaimoksi" joka tekee mitä vaan, ettei tule jätetyksi.



Hyvä ap, että olet hakenut apua! Voimia ja jaksamista sinulle!



-FF-

eri merkityksiä.



Mekin mentiin naimisiin vasta nuorimman lapsen ollessa 4 vuotias. Olimme kuitenkin ehtineen olla avoliitossa jo 7 vuotta ensimmäisen syntyessä. Eli meidän tapauksessa naimisiin meneminen vasta sen jälkeen kun lapsi on siitetty ei ole merkki "vahingosta".



Itse kun arvaan, että kumpikaan vanhemmistani ei halunnut lasta, ei edes siten, että olisi voinut sanoa "vahinko, mutta onnellinen sellainen", vaan ennemminkin "hups, miten vitussa tässä näin kävi, mehän oltiin vaan kerran".



Todellakin olen saanut puheista käsityksen että yhden illan jonkin asteinen sekoilu ajoi yhteen täysin erilaiset ihmiset, joilla ikäeroakin oli yli 10 vuotta. Vanhempieni avioliitossa ei ollut mitään hyvää, ainakaan omasta näkökulmastani katsottuna.



En ole juurikaan vanhemmiltani saanut kysyttyä näitä asioita, sillä vielä joitain aikoja sitten (ei niin kauan sitten) luulin olevani "normaali toivottu/vahinko lapsi", mutta äidin känni örinät ovat saaneet minut viimevuosina näkemään asiat toisin, ja toden totta, kun laskee yhteen 1+1 ja muistikuvani, sekä aikuisen ihmisen näkemykseni, niin olen tullut käsitykseen jota nyt pureksin.



On eri asia olla "vahinko, mutta onnellinen sellainen", tai vahinko, mutta jo usean vuoden seurustelun tulos, kuin että kertalaakista kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä, täysin erillaisella maailmankatsomuksella törmää kaljakuppilassa ja tyydyttävät toisensa lihalliset himot (tai edes toisen) ja tämän vahingon seurauksena olen saanut itselleni vanhemmat ja perheen, johon on tällä hetkellä viileät välit, koska eivät halua joko pitää yhteyttä, tai sitten vihamielisyys paistaa läpi aina äitini ollessa kännissä.



No omaan terapiaani jne. ei vaikuta yksin tämä aihe vaan mukana on monta asiaa, mutta tämän asia käsittelyssä olen aika alkutekijöissä.



T:ap



Ps. Sirkustirehtööri sai lasten naurun raikumaan...... mukavaa viihdettä.

Itsekin olen täysin vahinkolapsi. Isäni ja äitini olivat tapailleet muutamana viikonloppuna ja yhtenä minä sain alkuni. Äitini oli tuolloin 18 vuotias ja isäni 26. Menivät sitten kuukautta ennen syntymääni naimisiin. Rakkautta ja huolenpitoa olen saanut yllin kyllin ja vanhempani ovat 34 vuoden jälkeen edelleen naimisissa. Siskoni tekivät sitten viisi vuotta myöhemmin suunnitellusti. Äidilleni oli muuten ehdotettu aborttia useamman kerran, kun oli naimaton ja opinnot kesken. Mutta äitipä piti päänsä ja jatkoi opintoja seitsemän kotiäitivuoden jälkeen.



Mutta miksi ihmeessä te nuoret naiset kannatte kauheata lastia vanhempienne tekemisistä ja tekemättä jättämisistä?!? Eihän niihin voi mitenkään enää vaikuttaa... Turhaa energian hukkaamista pohtia omaa oikeutustaan olemassaoloon. Tehkää nyt elämästänne sellainen kuin haluaisitte sen olevan ja antakaa menneiden olla. Olette aikuisia ja teillä on avaimet onneen ihan vaan omissa käsissänne. Ja äitini on tupannut sanomaan, että vahinkoraskaus ei ole enää vahinko sillä hetkellä, kun on tehnyt päätöksen raskauden jatkamisesta.

täällä kirjoittaville vahinkolapsille parempi vaihtoehto?



Sanon vain että hyi häpeä. Ihan sama olis jos joku sanois sinulle, että olis saanut sekin koeputki särkyä.

ja itse asiassa olen sen aina tiennyt. Kyseessä oli naimisissa oleva mies ja äitini joka kai oli jo enemmän tai vähemmän vanhapiika eli yli 30v. Nykyään äiskä tulkittaisiin villiksi sinkuksi, mutta sellaisia ei 70-luvun alussa ollut. Olivat heilastelleet ja niin minä sain alkuni. Äiti oli toisesta suhteesta pari vuotta aiemmin raskautunut, mutta silloinen mies oli painostanut aborttiin, jonka oli myös kustantanut yksityisellä puolella. Niinpä äiti päätti jo alussa että tämän lapsen hän tekee.

Olivat miettineet yhteenmenoakin isän kanssa, mutta koska tämä isän virallinen vaimo oli (muka) sairas, niin päättivät yksissä tuumin pimittää minut kokonaan. Eli virallisissa tiedoissa ei ole merkintää isästä. Äiti on aina ollut jotenkin hassun ylpeä, joten ei halunnut sitten elareitakaan. Todellisuudessa perheemme elätti mummo, joka hyväksyi raskauden siitä kuultuaan. Äiti siis asui äitinsä kanssa ja niin mentiin miltei mummon kuolemaan saakka.

Äiti yritti etsiä minulle isää, mutta totesi epäonnistuneen suhteen jälkeen ettei kannata.

Tuloksena tästä kaikesta on varmaan ollut jotain psyykkisiä jälkiä elooni, mutta mitä itse vahinkolapsena olemiseen tulee, niin en pidä sitä taakkana. Niin kävi ja entäs sitten. Suvun silmissä olen vaistonnut olevani mustan lampaan lapsi, mutta olenkin sitten valikoinut keneen pidän yhteyttä ja loput ovat yhdentekeviä. Katkeruutta ajoittain tunnen vain isääni kohtaan, jolle olen myös varmaan ollut aika yhdentekevä. Oli käynyt katsomassa minua vauvana ja sen jälkeen olen tavannut isäni kerran lapsuudessa ja kerran törmännyt teininä (hän ei sitä kertaa edes tiedä) enkä katso asiakseni olla yhteydenottaja. Sievoisen perinnön olisin saanut jos olisin halunnut, mutta hassu ylpeys vissiin periytyy. Tällä hetkellä en tiedä onko isä elossa enkä tiedä edes sitä haluanko tietää. Elän omaa elämääni eteenpäin ja se siitä.

ja 80-luvun taitteessa on aborttia hävetty enemmän kuin nykyään, eikä ehkäisyä ymmärretty kuten nykyään. (siis ehkäisyä ei osattu käyttää silloin).



Olen sitä mieltä, että kyllä joidenkin kohdalla abortti olisi ollut varmasti hyvä ratkaisu, mikäli yhteiskunta ja äiti olisi siihen ollut valmis 30 vuotta sitten.



Lapsia on syntynyt maalta kaupunkeihin muuttaneille, täysin kokemattomille ja elämään valmistautumattomille naisille hetken huuman seurauksena.



Omallakin kohdalla tulin maailmaan luoden perheen, jota ei olisi koskaan pitänyt olla. Abortti olisi omallakin kohdalla ollut parempi vaihtoehto. En olisi syntynyt, eikä täysin yhteensopimatonta ja kaunaista perhettä olisi tehty pakolla.



Itse joudun vieläkin maksamaan tuosta vanhempieni tyhmyydestä turhan kovan hinnan, siitäkin huolimatta, että vanhemmat ovat jo lapsena lytistäneet itsetuntoni ja ehkäpä juuri siitä johtuen.

täällä kirjoittaville vahinkolapsille parempi vaihtoehto?

Sanon vain että hyi häpeä. Ihan sama olis jos joku sanois sinulle, että olis saanut sekin koeputki särkyä.

Ei varmastikaan puolillakaan vahinkolapsista sellainen fiilis, että ihan hyvä jos äiti olisi älynnyt abortoida. Ja onneksi niin. Tässäkin ketjussa on vastaillut moni vahinkolapsi, joka on ihan onnellinen siitä, että on syntynyt.

Mutta kyllä abortinvastustajat voisivat ihan hyvin kuulla niitäkin äänenpainoja, joilla kerrotaan oikeasti onnettomasta lapsuudesta, joka on liittynyt ei-toivotun lapsen syntymään, vanhempien kylmyyteen, epäherkkyyteen lapsen tarpeille, rakkaudettomuuteen ja jopa vihamielisyyteen. Tässäkin ketjussa aikuiset ihmiset kertovat, miten ovat joutuneet kärsimään vanhempiensa hairahduksista. Ei se ole sama asia ollenkaan kuin syntyä kovasti toivottuna, odotettuna, rakastettuna "koeputkilapsena".

Melko suoraan on sanottu, että olin vahinko enkä edes onnellinen tai toivottu vahinko. Isäni ei ole koskaan kommentoinut asiaa, mutta äitini on töksäyttänyt sen muutaman kerran. Minut on blokattu pois perheestä kokonaan. Tuntuu, että vanhempani ovat onnellisia, että saivat potkittua minut heti pois, kun tulin täysi-ikäiseksi. Olen aina tuntenut olevani ylimääräinen, aikaisemmin perheessäni, nykyään työ- ja kouluyhteisössä.



Todellakin toivon etten olisi koskaan syntynyt! "ihana" (siis oikeasti surullista) kuulla etten ole ainoa, joka tuntee näin. En ole yhtää kiitollinen tästä "elämisen lahjasta". En kestä itseäni ja häpeän pienimpiäkin virheitä. Minusta tuntuu ettei minulla ole oikeutta olla tässä maailmassa.

Vanhempani olivat yhdessä ja naimisissa kun sain alkuni. Lapsiluku oli täynnä joten äidillä oli varma ehkäisy. Se kuitenkin petti.

Lapsuuteni oli ihana, ympärillä sisaruksia ja rakastavat vanhemmat. Äiti ja isä ovat edelleen yhdessä ja uskon että he ovat hyvin onnellisessa avioliitossa.

Äitini oli yli 30 ja isä yli 40 kun synnyin. Olivat tapailleet/ seurustelleet muutaman vuoden ajan, mutta kun äitini tuli raskaaksi niin hän lähti toiselle paikkakunnalle äitinsä luokse. En ikinä ole saanut kunnon vastausta miksi toimi noin. Olin vähän päälle vuoden kun vanhempani menivät naimisiin ja muutimme isäni kotiin. Ja todellakin olen tuntenut syyllisyyttä siitä että minun takiani he joutuivat menemään riiitaisaan kylmään avioliittoon. Mulla on ollut aina "anteeksi kun olen olemassa" tunne. Muistan ensimmäisen kerran pienenä koululaisena ihmetelleeni miksi isää ei näy kastekuvissani ja sain isäni suuttumaan. Mutta olen kyllä kiitollinen ettei äitini tehnyt aborttia.

Minut annettiin suoraan synnyttyäni adoptoitavaksi. Biologiset vanhempani varmasti

vilpittömästi uskoivat tehneensä oikean ratkaisun ja antavansa näin paremmat

lähtökohdat elämälle.... Mutta totuus oli hyvin toisenlainen.

Kasvoin perheessä jossa äiti ei osannut näyttää minkäänlaisia positiivisia tunteita. Meillä ei koskaan halattu tai otettu syliin. Minkäänlaista muistikuvaa minulla ei ole siitä että olisin ollut jotenkin haluttu lapsi vaikka luulisi että adoptoivat ihmiset jos jotkut todella haluaisivat lasta. Minut ja adoptoitu veljeni on kaiketi otettu siksi että lapsia kuuluu olla, mieluusti se kaksi kappaletta ja eri sukupuolta.

Murrosikäisenä sainkin kuulla että olen pettymys: en ollut sitä mitä äitini halusi minun olevan enkä koskaan onnistunut täyttämään hänen toiveitaan ja odotuksiaan. Itsetuntoni on huono ja suorastaan janoan rakkautta ja hyväksyntää.

Pahin muistoni on sellainen että äitini kerran tokaisi jonkun riidan jälkeen: Olisi pitänyt ottaa se toinen tyttö....heillä kun oli kaksi tyttöä tarjolla joista valita kummalle antavat kodin. Silloin viimeistään tajusin että en ole heille mitään enkä ole koskaan kelvannut omana itsenäni.

Olen myös tavannut biovanhempani joka sekin oli järkyttävä kokemus. Siellä oli vastassa perhe jossa olen nuorin lapsi, sisaruksia minulla on 3. En oikeastaan koskaan ymmärtänyt miksi juuri minut annettiin pois mutta mitäpä sen enää on edes väliä. Bioisäni kuoli alkuvuodesta, oli alkoholisti ja kuoli kys. sairauteen.

Itselläni on perhe, 2 lasta jotka ovat minulle rakkaampia kuin mikään muu. Parisuhde taas onkin oma lukunsa....samoja ongelmia minullakin on kuin edellisillä vastaajillakin: arvottomuus, rakkauden ja hyväksynnän tarve, huomionhakuisuus jne......iän myötä onneksi olen jotenkin oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja oppinut olemaan armollinen, myös muille. Menneisyyttä en voi muuttaa mutta tulevaisuuden avaimet ovat kuitenkin omissa käsissäni.

Toivon kaikkea hyvää jokaiselle joka on kokenut olleensa ei-toivottu. Jos ei muuta niin minä ainakin voin näin netin välityksellä sanoa että olette tärkeitä ja täällä ainakin on joku joka ymmärtää tuskaanne ja välittää. Parempaa tulevaisuutta teille kaikille!

Jos olisin, toivoisin todella, ettei sitä ikinä mulle kerrottaisi.

Niinpä, vahingolla itsekin ajattelin ensisijaisesti epätoivottua. Kirjoituksesi kiteytti juuri sen epätoivotun. Olisi pitänyt käyttää tuota sanaa "epätoivottu" avauksessa, sillä sitä itsekin tarkoitin.



Hämmästyttävää, että edes adoptoituna et kokenut rakkautta. Tähän asti olen aina luullut, että jos lapsi on adoptoitu, niin se on erittäin toivotta ja rakastettu. Todella vastuutonta adoptiovanhemmiltasi.



Eihän vanhemmuus ole aina helpppoa, mutta itse ainakin osaan rakastaa lapsiani kirjoituksesi (ja lähes kaikkien kirjoitusten takia) ansioista entistä enemmän. KIITOS.



Aina se helpottaa, kun kuulee että ei ole ainut, vaikka sen muka tietää, niin silti se auttaa jaksamaan kun kuulee vastaavista kohtaloista.







T: ap

ja suhteellisen sinut sen kanssa (nyt, ainakin hetkellisesti :)).

Se mies joka minut siitti (eli joku voisi kutsua isäksi, minä en) käytti kyllä kondomia, vaan ei perille asti ja näin tulin maailmaan minä, äiti oli lukiossa. Suku koitti painostaa äitiä naimisiin, ei suostunut.

Olen pienenä lapsena käynyt kyllä häntä katsomassa, mutta ohareiden jälkeen äiti lopetti vierailut. Olen tavannut kerran päälle 20v ja se riitti minulle.

Minulla on siis isä, joka on minulle ollut se oikea isä tai siis kuten joku kutsuisi isäpuoli (eipä täydellinen todellakaan hänkään, kaukana siitä, mutta minulle kuitenkin se oikea isä).

Onneksi ei äitini aborttia tehnyt ja on rakastanut minua, niin etten koskaan ole kokenut olleeni ei-toivottu. Isäni piti minua tasavertaisena sisarusteni kanssa. En silti sano etteikö minullakin ole noita ongelmia henkisen hyvinvointini kanssa. Pinnalla olen pysynyt, kiitos kaiken sen rakkauden ja tuen mitä olen saanut.

Luuletteko te tosiaan, että jokainen toivottu lapsi elää onnellisen lapsuuden? Tai että jokaisen ei-toivotun lapsen olisi parempi kuolla ennen syntymäänsäkään...



Mun veljeä tehtiin tekemällä 6 vuotta, ja mua 2. Lapsuus oli ihan paska, vanhemmat oli tunnekylmiä ja harjoittivat henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja tiedän todella monta vastaavaa tapausta oman ikäisistäni. Samoin tiedän tällähetkellä perheen, johon väen vängällä tehdään lapsia, ja sen jälkeen jätetään isompien sisarusten kontolle (jopa niin, että vanhemmat nukkuvat omassa rauhassa, ja esiteini-ikäiset sisarukset joutuvat yölläkin hoitamaan pienempiä sisaruksia).



Eli summa summarum, jos ihminen on paska ja kykenemätön hoitamaan vanhemmuutta järkevästi, on ihan sama syntyykö lapset tehtyinä vai vahingossa. Ja muutenkin, ei yksikään lapsi kenenkään aikuisen elämää pilaa. Se vain on paljon helpompaa käyttää viatonta lasta syntipukkina, kuin oikeasti tehdä elämästään sellaista kuin haluaisi sen olevan.