Tiedätkö olevasi vahinkotapaus

Mä en ymmärrä tollasia traumoja. Tiedän itse, että äitini ei olisi halunnut uutta lasta, mutta heidän päätöshän se oli. En ole todellakaan yhtään vähempää rakastettu/toivottu/odotettu kuin sisaruksenikaan. Nykyään vaan kiusoittelen vanhempiani asiasta. He ovat nyt edelleen yhdessä ja väittäisin, että varsin onnellisesti 40 vuoden jälkeen.

Minut annettiin suoraan synnyttyäni adoptoitavaksi. Biologiset vanhempani varmasti

vilpittömästi uskoivat tehneensä oikean ratkaisun ja antavansa näin paremmat

lähtökohdat elämälle.... Mutta totuus oli hyvin toisenlainen.

Kasvoin perheessä jossa äiti ei osannut näyttää minkäänlaisia positiivisia tunteita. Meillä ei koskaan halattu tai otettu syliin. Minkäänlaista muistikuvaa minulla ei ole siitä että olisin ollut jotenkin haluttu lapsi vaikka luulisi että adoptoivat ihmiset jos jotkut todella haluaisivat lasta. Minut ja adoptoitu veljeni on kaiketi otettu siksi että lapsia kuuluu olla, mieluusti se kaksi kappaletta ja eri sukupuolta.

Murrosikäisenä sainkin kuulla että olen pettymys: en ollut sitä mitä äitini halusi minun olevan enkä koskaan onnistunut täyttämään hänen toiveitaan ja odotuksiaan. Itsetuntoni on huono ja suorastaan janoan rakkautta ja hyväksyntää.

Pahin muistoni on sellainen että äitini kerran tokaisi jonkun riidan jälkeen: Olisi pitänyt ottaa se toinen tyttö....heillä kun oli kaksi tyttöä tarjolla joista valita kummalle antavat kodin. Silloin viimeistään tajusin että en ole heille mitään enkä ole koskaan kelvannut omana itsenäni.

Olen myös tavannut biovanhempani joka sekin oli järkyttävä kokemus. Siellä oli vastassa perhe jossa olen nuorin lapsi, sisaruksia minulla on 3. En oikeastaan koskaan ymmärtänyt miksi juuri minut annettiin pois mutta mitäpä sen enää on edes väliä. Bioisäni kuoli alkuvuodesta, oli alkoholisti ja kuoli kys. sairauteen.

Itselläni on perhe, 2 lasta jotka ovat minulle rakkaampia kuin mikään muu. Parisuhde taas onkin oma lukunsa....samoja ongelmia minullakin on kuin edellisillä vastaajillakin: arvottomuus, rakkauden ja hyväksynnän tarve, huomionhakuisuus jne......iän myötä onneksi olen jotenkin oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja oppinut olemaan armollinen, myös muille. Menneisyyttä en voi muuttaa mutta tulevaisuuden avaimet ovat kuitenkin omissa käsissäni.

Toivon kaikkea hyvää jokaiselle joka on kokenut olleensa ei-toivottu. Jos ei muuta niin minä ainakin voin näin netin välityksellä sanoa että olette tärkeitä ja täällä ainakin on joku joka ymmärtää tuskaanne ja välittää. Parempaa tulevaisuutta teille kaikille!

Todella koskettava kirjoitus, ja niin paljon olet joutunut elämässäsi kokemaan! Sinun täytyy olla (herkkyydessä) vahva ihminen, että olet tuon kaiken kestänyt ja nyt elät omaa äitiyttäsi ja parisuhdettasi todeksi.

Minä olen aina ajatellut lapsuudestani niin, että olen silti kiitollinen ETTEI minua annettu adoptoitavaksi (äidin äidilläni oli jälleen varmasti osuutensa asiassa sillä hän on aina sanonut, että "lapset pitää hoitaa - oli tilanne mikä hyvänsä". Ennemmin olisin ollut sitten kokonaan syntymättä. Minä uskon, Joanna, että tuo adoptioperheessä kokemasi kylmyys adoptiovanhempien taholta on yleisempää, kun mitä uskotellaan ja annetaan olettaa - olisihan se suuri häpeä tunnustaa, ettei pysty rakentamaan lasta kohtaan sellaista vanhemman rakkautta, mitä lapsi tarvitsisi. Minä uskon biologisen vanhemmuuden voimaan ja äidin rakkauteen (olenhan itsekin kokenut sen 2 kertaa) - se on mahtava kaiken kantava ja parantava tunne! Minä uskon myös, Joanna, siihen, että sinun omat (biologiset) vanhempasi - ainakin äitisi - on tuntenut / tuntee sinua kohtaan tätä äidin rakkautta, ja adoptioon antaminen on ollut aikanaan jaksamisen sanelema pakko. Elämä on kuljettanut ja vienyt heitä eri suuntaan, mutta ihan varmasti olet pysynyt sydämessä ja mielessä aina! Luota siihen, vaikka et vastakaikua saanutkaan tavatessasi heidät nyt aikuisena - niin monta vuotta on kuitenkin kulunut syntymästäsi ja se sinun poisantaminen on voinut olla niin suuri häpeä, pettymys ja SURU omille vanhemmillesi / omalle äidillesi, että hän on joutunut vuosien varrella kuolettamaan tunteensa - rakentamaan muuria ympärilleen selvitäkseen tapahtumasta. Älä siis laske sille hänen näennäiselle käytökselleen niin suurta painoarvoa. Ihan varmasti olet tässä elämässä rakkaudessa (siinä missä kuka tahansa muukin on), sinulle ei vain ole osattu sitä näyttää ja asiat ovat menneet pieleen niin monella eri tasolla :-(.

Voimia! Ja hyvää syksyä :-).

Terveisin; nro 27

, miten hänen äitinsä oli sanonut että hän sai alkunsa vahingossa.



Ollut asiasta pahoillaan koko ikänsä.



Teille vahingoille sanoisin, että teillä on aivan sama oikeus elää elämäänne kuin muillakin, koskapa olette syntyneet kaikesta huolimatta, kasvaneet aikuisiksi toimiviksi ihmisiksi välillä surkean lapsuuden läpi, kylmyyttä ja väkivaltaa uhmaten, niin uskon, että teillä jokaisella on jokin tärkeä tarkoitus, elämäntehtävä, jota varten te olette täällä.



Turhan päiten tänne ei synny ja kasva kukaan. Olette hirmun tärkeitä lapsillenne, miehellenne, ystävillenne, varmaan sukulaisillekin.



Nokka pystyyn. Syntymä on niin suuri asia. ...Ei kukaan teinityttö tai pojankloppi ole elämän ja kuoleman herra. Hienoa että olette syntyneet ja elätte. Sitä ei toisilla ole oikeus riistää. Jokaisella on lupa nauttia omasta elämästään omalla tavallaan,. kun ei satuta muita. Myös yksin ja arkana saa nauttia, tehdä itsestä mukavia asioita.



Olkaa rohkeasti omia itsejänne ja tsemppiä. Helppoa ei ole tuollaisen vahinkotiedon kanssa elää, sen olen äidistäni oppinut. Mutta älkää antako periksi. Monilla muillakin ihmisillä on taakkoja ja vaikeuksia, joita he joutuvat raahaamaan mukanaan päivästä toiseen.

Onnellisin vahinko, mitä vanhemmilleni on sattunut. Aika tyytyväisiltä vaikuttavat 40 avioliittovuoden jälkeen.

Vanhempani esikoisensa, ainoan veljeni, kun äitini oli 19 ja isäni 25 v. Pian sen jälkeen annettiin äidilleni tuomio, että raskaaksitulo ei ole enää todennäköistä (munatorvissa/-sarjoissa vikaa?). Haaveet perheenlisäyksestä oli jo kuopattu, kunnes 14 vuotta myöhemmin minä olin ilmoitellut tulostani. Saivat sittenkin vielä oman pienen prinsessansa =)

Jollakin tavalla koen jopa saaneeni osakseni "erityislaatuista" rakkautta, koska hän taisteli puolestani, vaikka oli koulutusta vailla oleva naimaton teiniäiti, jota hänen äitinsä painosti aborttiin.



Joskus on ehkä yrittänyt hiipiä pieni syyllisyys mieleen (vanhempieni opinnot jäivät opiskelematta ym.), mutta olen tyrmännyt sen.



En usko, että vahinkolapset ovat tahallaan syntyneet sotkemaan vanhempiensa elämää. Itse ovat lapsensa alulle panneet (ei toki raiskaustapauksissa).

lukea, että tämä aihe voi kääntyä myös voimavaraksi ja saa myös positiivisia fiiliksiä aikaiseksi. Tuon "erityislaatuisen" rakkauden kokeminen on varmasti ollut hienoa. Koitan muistaa eri tilanteissa pysähtyä ja antaa tuota samaa lapsilleni, tiedän ja uskon sen olevan voimavara lapsilleni 20 vuoden kulutuua.

Olisikohan tämä osoitus siitä, että elämään suhteutuminen muuttaa elämän sellaiseksi kuin sen haluaa olevan (kyllähän me tämä tiedetään....mutta...mutta). Kiitos tuosta kai kuuluu äidillesi.

Vanhemmat voivat omista lähtökohdistaa ponnistaen kasvattaa lapsensa niin erilailla, olivat lapset sitten vahinkoja tai eivät. Kyllä tämä antaa perspektiivä ajatella kanssaihmisiä.

Itseäni on herkistänyt se (monen muun lisäksi), että nyt kun omat lapset ovat alakoulun aloittaneita, niin palaa lapsuuden muistot mieleen. En muista omien vanhempieni suhteutuneet minuun, kuten itse suhtaudun lapsiini, se tuntuu hämmentävältä. Muisti voi toki tehdä tepposet, mutta tuo oman lasten kasvaminen on saanut ajattelemaan ja muistelemaan.

Toki omien vanhempieni lähtökohdat olivat mitä olivat ja siitä seurauksena myös omani, mutta uskon hypänneeni monta sukupolvea yli tässä kehityksessä. "Numeroilla" tuo hyppäys on helppo osoittaa, vielä kun olisin henkisestikin tehnyt saman hyppäyksen....

KIITOS KAIKILLE kaikista ajatuksista ja ohjeista ja ........

T:ap

Jollakin tavalla koen jopa saaneeni osakseni "erityislaatuista" rakkautta, koska hän taisteli puolestani, vaikka oli koulutusta vailla oleva naimaton teiniäiti, jota hänen äitinsä painosti aborttiin.

Joskus on ehkä yrittänyt hiipiä pieni syyllisyys mieleen (vanhempieni opinnot jäivät opiskelematta ym.), mutta olen tyrmännyt sen.

En usko, että vahinkolapset ovat tahallaan syntyneet sotkemaan vanhempiensa elämää. Itse ovat lapsensa alulle panneet (ei toki raiskaustapauksissa).

vaikea ymmärtää tuota katkeruutta. Sen ymmärrän että vanhemmalle, joka opn hylännyt, on katkera. Mutta kuten kaikkien ihmisten on annettava vanhemmille anteeksi, niin sama pätee tähänkin. Ei "toivotun" lapsen elämä ole automaattisesti onnea, niinkuin joku kirjoittikin. Itse synnyin nuorille ja typerille vanhemmille ja vaikka olin toivottu, niin kaikenlaista terapiaa onsaanut käydä jotta on vanhemmille pystynyt antamaan anteeksi ne heidän typeryydestä johtuvansa ongelmat.

On vastuun pakoilua kuvitella että syntyä ei-toivottuna on elämää suurempi tuomio. Vanhemmat on vajavaisia ja elämä on arvokas- jokainen lapsi on arvokas eikä se arvo ole vanhemman kädessä.

Todella monet joutuvat miettim'än, ottamaan vastuun ja antamaan vanhemmilleen anteeksi- jos mielivät elää omaa elämäänsä.



Minäkin olen kokenut traumaattista ulkopuolisuuden tunnetta ja arvottomuutta vaikka synnyin toivottuna. ja oppinut ettei olemassaoloni arvo ole kiinni toisista ihmisistä vaan siitä miten itse siihen suhtaudun. Ja syntymästä on jo todella kauan aikaa- sitä on ihan turha syyttää enää:)



Voimia teille, jotka olette tarttuneet asiaan ja käytte sitä selvittämässä. Huomaatte, kuinka epäolennaisella asialla olette täyttäneet elämänne. Ei äidillä tai isällä ole valtaa määrätä olemassaolonne oikeutta sen jälkeen kun olette syntyneet.

jos olisit vielä syntynyt ei toivottuna ja olisit saanut vanhempiesi vihat päälle. Harvoinhan kukaan vihoja päällensä saa, mutta niitäkin tapauksia on, valitettavasti.

Vaikka ymmärtää, ettei oma arvo ole kiinni toisista ihmisistä tai edes omista vanhemmista, niin kyllä vanhemmat jättävat vahvan jäljen jälkikasvuun omalla suhtautumisellaan. Joskus, jossain kohtaa omaa elämänkaarta tuo nuoruus ja sen aikaiset kokemukset lävähtävät päin naamaa.

Olisikin varmasti hyvä, että olisi sinut itsensä ja ympäröivän ilmapiirin kanssa, jotta ei käy niin, että luulee elävänsä toisenlaisessa maailmaassa ja sitten yht´äkkiä lävähtää silmille, ETTÄ EI VITTU, EI SE NIIN OLLUTKAAN. Silloin sitä pitää pureskella.

vaikea ymmärtää tuota katkeruutta. Sen ymmärrän että vanhemmalle, joka opn hylännyt, on katkera. Mutta kuten kaikkien ihmisten on annettava vanhemmille anteeksi, niin sama pätee tähänkin. Ei "toivotun" lapsen elämä ole automaattisesti onnea, niinkuin joku kirjoittikin. Itse synnyin nuorille ja typerille vanhemmille ja vaikka olin toivottu, niin kaikenlaista terapiaa onsaanut käydä jotta on vanhemmille pystynyt antamaan anteeksi ne heidän typeryydestä johtuvansa ongelmat.

On vastuun pakoilua kuvitella että syntyä ei-toivottuna on elämää suurempi tuomio. Vanhemmat on vajavaisia ja elämä on arvokas- jokainen lapsi on arvokas eikä se arvo ole vanhemman kädessä.

Todella monet joutuvat miettim'än, ottamaan vastuun ja antamaan vanhemmilleen anteeksi- jos mielivät elää omaa elämäänsä.

Minäkin olen kokenut traumaattista ulkopuolisuuden tunnetta ja arvottomuutta vaikka synnyin toivottuna. ja oppinut ettei olemassaoloni arvo ole kiinni toisista ihmisistä vaan siitä miten itse siihen suhtaudun. Ja syntymästä on jo todella kauan aikaa- sitä on ihan turha syyttää enää:)

Voimia teille, jotka olette tarttuneet asiaan ja käytte sitä selvittämässä. Huomaatte, kuinka epäolennaisella asialla olette täyttäneet elämänne. Ei äidillä tai isällä ole valtaa määrätä olemassaolonne oikeutta sen jälkeen kun olette syntyneet.

äiti on sen mulle sanonut ja että isäni oli pakottanut äidin aborttiin. Mutta ennen abortointia oli tehty ultra ja raskaus olikin niin pitkällä ettei aborttia voitukaan tehdä. Äiti oli ollut tosi iloinen, isälle oli vaan sanonut että se on nyt sitten mentävä naimisiin (äiti oli 18v ja isä 23v).

Tästä huolimatta en ole koskaan tuntenut etteikö minua olisi rakastettu. Toki äiti on sanonut että elä sinä nuoruutes kunnolla, hänellä se jäi väliin. Mutta senkin otin vaan oppina. Ihan onnellinen lapsuus oli ja minua rakastetaan vaikka olinkin vahinko.