Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lastenpsykiatrialta huonoja kokemuksia
24.08.2011 |
Luin äsken tällä sivulla olleen aloituksen joka koski lastensuojelun perhetyöntekijöitä. Teksti kuulosti hyvin tutulta, tosin meillä nämä "hyökkääjät" olivat lastenpsykiatrian tutkimusosaston henkilökunta.
Lapsi joutui ekaluokalla ilmenneiden vakavien kouluongelmien (lähinnä käytöshäiriötä, tehtävistä kieltäytymistä yms.) takia lastenpsykiatriselle tutkimusosastolle. Päiväkoti-iässä oli ollut lyhyt kontakti perheneuvolaan mutta se loppui kun sieltä ei nähty mitään isoa ongelmaa perheen keskinäisissä suhteissa tai muussa toiminnassa.
No tällä tutkimusjaksolla (6 vkoa) piti olla kunnon tutkimukset: psykologi, lääkärin tutkimukset ja fysioterapeutin arvio. Loppujen lopuksi psykologin tutkimukset eivät toteutuneet lainkaan psykologin puuttuessa osastolta, lääkärin tapaamisia oli lapsen kanssa vain yksi ja ainoa joka toteutui sovitusti oli fysioterapeutin arviokerrat.
Koko jakso tuntui olevan alusta asti yhtä hyökkäystä perhettä vastaan. Kaikki käännettiin ja väännettiin jotenkin negatiiviseksi (esim. lapsi tykkäsi osastolla leikkiä omassa huoneessaan kotoa tuoduilla legoilla -> lapsi joutuu siis kotona jatkuvasti olemaan niin rauhattomassa ympäristössä että osastolla haluaa vetäytyä omaan rauhaan "kun kerrankin saa" tai kun isä usein nukkuu töiden jälkeen tunnin päikkärit -> isä on masentunut ja uupunut perheen tilanteesta). Papereihin on kirjattu että lapset ovat "epäsiistejä" vaikka olen 100% varma että osastolle vierailulle mennessä laitoin lapsille erityisen siistit vaatteet, pesin naamat ja harjasin hiukset. Kaikki kirjattiin negatiivisesti, esim. kun osastolla olin laittanut perheemme eväspussin osaston pöydälle (kun en tiennyt ettei olisi saanut) niin siitä on merkintä että äiti käyttää osaston keittiötä lupaa kysymättä.
Lopulta minäkin aloin nauhoittaa palaverit kun pari kertaa kävi niin että jälkeenpäin väitettiin ettei jotain muka oltu sanottu vaikka aivan selvästi miehen kanssa muistettiin että kyllä on sanottu. Huostaanotolla uhattiin jos ei aleta yhteistyökykyiseksi eli ts. myönnetä että he ovat oikeassa perheemme tilasta ja me väärässä.
Jossain vaiheessa itsekin aloin epäillä itseäni, että olenko niin huono äiti etten edes itse tajua olevani sellainen. Onneksi saatiin kuitenkin muulta ammattilaistaholta samaan aikaan aivan toisenlaista viestiä, siis että perhesuhteemme toimivat hyvin ja lapsen oireilun vika ei todennäköisesti ole lapsessa.
Yritimme osastojakson aikana puhua neurologisista tutkimuksista mutta sellaisia ei kuulemma tarvittu. Lopulta heti jakson päätyttyä veimme lapsen itse yksityiselle lastenneurologille ja neuropsykologin tutkimuksiin jonka jälkeen tuli ADHD-diagnoosi ja lääkitys joka auttoi kaikkeen levottomuuteen ja oireiluun erittäin merkitsevästi. Osastolta ehdittiin myös tehdä lastensuojeluilmoitus meistä ja sossuntädit tekivätkin suhteellisen perusteellisen tutkimuksen (8X4t käyntiä). Lopputuloksena se että he eivät nähneet mitään lastensuojelullista ongelmaa missään ja ihmettelivät osaston johtopäätöksiä.
Syy miksi tästä kirjoitan on se että toivon että ehkä jotkut muutkin voisivat ymmärtää että ei ne "ammattilaisetkaan" aina ihan oikein toimi ja tee oikeita päätelmiä. Osaston lääkäri oli ihan tosissaan sitä mieltä että A. minä en ole kykenevä tekemään lastani koskevia päätöksiä ja B. lapset pitäisi huostaanottaa. Mitään anteeksipyyntöä en koskaan saanut vaikka tein osaston henkilökunnasta muistutuksen esimiehilleen. Lastenneurologin diagnoosiin ei otettu minkäänlaista kantaa vaikka se näin jälkeenpäin onkin myös julkisella puolella hyväksytty oikeaksi.
En tiedä, ehkä sitä ei pysty vain ulkopuolinen ymmärtämään mutta ikinä en ole niin suurta ahdistusta kokenut kuin silloin kun kokonainen osaston henkilökunta syyttää minua lapseni huonosta kohtelusta ja hänen oireidensa aiheuttamisesta. Ainoastaan fysioterapeutti lausunnossaan mainitsi että "lapsi on kuin elohopea" mutta tätä ei mitenkään lääkärin puolesta noteerattu muuksi kuin korkeintaan pahaksi ahdistukseksi.
Uskon myös että lapsellani on aistiyliherkkyyksiä mutta koska minua ei uskottu lapsen ollessa pieni, ei niitä enää voida virallisesti tutkia (testit on tarkoitettu vain pienille lapsille).
Tällä hetkellä tilanne on hyvä ja hoitosuhde myös julkiseen puoleen toimii (ei ole sama yksikkö kuin "tutkinut" yksikkö). Uskon silti että asiat voisivat olla vielä paremminkin jos lapsi olisi saanut oikean avun heti eikä vasta kauhean taistelun ja sitä kautta odottelun jälkeen.
Kommentit (8)
Olen ollut vain lastenneurologisella osastolla jossa lapsia tutkimusjaksoilla. Kyllä se niin on, että kun joku tarpeeksi vahvassa asemassa oleva saa jotain päähänsä, muut peesaavat ja kyllähän sitä näkee epänormaalia käytöstä jos haluaa nähdä.
On se harvinaista, mutta mahdollista. Ihminen vaan on sillä tavalla laumasielu että muut ihmiset vaikuttaa.
Olen tosi onnellinen että tilanne ratkesi. Itse joskus mietin että olisin pyytänyt apua perhetyöntekijältä mutta alkoi pelottaa riskit, jos perhetyöntekijä näkisikin jotain mitä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...lapsen oireilun vika ei todennäköisesti ole lapsessa. -> pitäisi tietysti olla että "vanhemmissa"
että lapsen oireilut ovat siis alkaneet jo aivan pienestä asti, ollut aina todella ylivilkas. Nukkumaan meno on ollut vaikeaa, päiväkodin kanssa sai tapella päiväunista kun pienetkin päiväunet aiheutti valvomisen yli puolen yön (tällöinkin sain tietysti kuulla olevani osaamaton äiti kun en saa lasta nukkumaan). Siirtymätilanteet päiväkodissa olivat vaikeita ja lapsi esim. kiipeili usein kiellettyihin paikkoihin ym. Tästä syystä oli se lyhyt kontatki perheneuvolaan.
Tällä hetkellä ajattelen itse että lapsen perusongelma on ADHD johon on liittyneenä tunne-elämän ongelmia ja vaikeuttavana tekijänä vielä asperger-tyyppistä oireilua ja aistiyliherkkyyksiä.
Esimerkkeinä konkreettisista "oireista" on esim. että ei voi pitää kuin tietynlaisia paitoja päällä, kovat äänet häiritsee esim. jos pikkusisarukset metelöi tai luokassa on ääntä, kaikki asiat ovat kovin mustavalkoisia ja konkreettisia -> vaikea ymmärtää abstrakteja asioita tai vertauskuvia. On luokan paras matematiikassa ja rakastaa kaikkia tiedekirjoja ja -ohjelmia. Kaikkea tällaista pientä. Diagnoosiksi asti ei saada muuta kuin tuo ADHD koska "tutkimukset on jo tehty" niin en ole saanut puhuttua uusia tutkimuksia vaikka mielestäni edellinen tutkimusjakso tuskin täytti tarkoituksensa.
No, tiedä sitten olisiko niistä käytännön hyötyä mutta ehkä ainakin henkistä apua minulle äitinä kun edelleen on itselle arka paikka tuo että minua (ja miestä) vastaan niin törkeästi hyökättiin. Viimeiseksi kun lopulta lapsen hain osastolta sain lapsen läsnäollessa kahdelta seisovalta hoitajalta (itse istuin sängyllä) kirjaimellisesti ääntä korottaen huudot siitä kuinka huono äiti olen kun vastoin lääkärin suosituksia en suostunut jatkamaan osastohoitoa heidän osastollaan ja että vaarannan lapsen terveyden ja että he eivät ikinä voisi tehdä omille lapsilleen sellaista. Tästäkään en muuten saanut minkäänlaista anteeksipyyntöä vaikka muistutuksessani erikseen tämän tilanteen mainitsin erityisen loukkaavaksi.
Joo, sainkohan taas pitkästä aikaa purkaa näitä asioita, ehkä tästä vielä joskus kunnolla yli päästään.
t. ap
ja asiallisesti. Vaikutat siis ihan selväjärkiseltä. Kuulostaa kamalalta tilanteelta. Olisit tehnyt lääkäristä vielä ylempään tahoon ilmoituksen, eihän tuollainen ole mistään kotoisin.
Hyvä ap, että asiasi lopulta järjestyivät.
Itse olemme lastenpsykan asiakkaita, esikoisella neurologinen sairaus. Tapaamme silloin tällöin perhetyöntekijöitä, haluavat nähdä, miten meidän perheellä menee. Välillä tuntuu turhalta niiden kotikäynnit, mutta ihan mukavia ja harmittomia ovat.
Menin sitten juttelemaan mieheni runsaasta alkoholinkäytöstä. Olen ollut ahdistunut tilanteissa, joissa mies on vahvassa humalassa. Lapset (nuorin 1v) ovat joutuneet todistamaan muutaman kunnon riidan, kun mies on ollut kännissä. En halua lasten elävän tällaisessa kodissa, jossa ryypätään viikonloput ja joskus riidellään. Itse juon melko harvoin, hyvä jos yhden siiderin/kk.
Lastenpsykan lääkäri oli sitten sitä mieltä, että tilanteesta täytyy tehdä lastensuojeluilmoitus. Vielä en ole kuullut mitään sieltä, mutta pelonsekaisin tuntein odotan puhelua.
Pelkään, että jos tilanne ei muutu (mies vähennä dokaamista tai minä muutan lasten kanssa pois) lapset huostaanotetaan. Olen kyllä miettinyt eroa todella, mutta voimat on aika vähissä tällä hetkellä. Työssäkin pitäisi jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se olisi ilmeisesti sitten pitänyt tehdä jo lääninhallituksen kanteluna. Toinen vaihtoehto olisi ollut että me vanhemmat ja osaston lääkäri oltaisiin oltu samassa pöydässä ja keskusteltu kasvokkain tämä tilanne.
Olin vain niin henkisesti loppu tuon jakson jälkeen että kun olin pinnistänyt voimani siihen muistutukseen niin en enää halunnut ryhtyä selvittelemään asiaa enempää vaikka en ollutkaan tyytyväinen saamaani vastaukseen. Tuntui helpommalta vain antaa asian olla kun kerran lapsikin oli saanut oikeamman diagnoosin ja olimme päässeet ko. osastosta eroon. Jonkin verran helpottavaa oli kuitenkin se että sain edes sen muistutuksen tehtyä ja kirjallisesti esitettyä kaikki asiat jotka olin kokenut väärinä ja epäoikeudenmukaisina.
Hyvä kokemus oli muuten myös yliopistosairaalan potilasasiamies joka auttoi minua muistutuksen tekemisessä ja sen eteenpäin toimittamisessa sekä papereiden saamisessa (lääkäri ei ensin meinannut antaa minulle lupaa nähdä lapseni papereita osastojakson ajalta, eikä ihmekään niiden sisältämien asiattomien henkilöön käyvien kommenttien ja arvosteluiden takia).
t. ap
Meitä ei ole onneksi vielä "listitty", mutta muutaman tahon (mm. perheneuvolan esimies) ylimielisyys ja "Jumalasta seuraava"-asenne hämmästyttää aidosti. Kieltäydytään lukemasta vasua, arvioidaan lasta joka on tavattu kerran vanhempien seurassa (= rauhallinen), hymyillään vittumaisesti ja sanotaan lapsen oudon käytöksen (= siirtymätilanteet mahdottomia, aggressiivinen muita lapsia kohtaan, uhma päällä 24/7 vaikkei ole sen ikäinen enää, karkailee, ei osaa leikkiä lasten kanssa..) johtuvan IÄSTÄ.
Kun lapsi oli nuorempi, saimme kotipalvelulta yms. apua ja perhetyöntekijäkin oli masennukseni vuoksi. Sitten kun aloin päästä jaloilleni, heistä ei päässytkään irti! Viimeisessä palaverissa haukkuivat meidät, olivat todella vihaisia ja syyttivät meitä mm. ongelmiemme unohtamisesta. "Yritätkö väittää, ettet ollut pahasti masentunut??" ym.
Alue: Aihe vapaa
Onneksi selvisit kunnialla läpi!