Pitikö sisarusten ennen pyytää kiusaamista toisiltaan anteeksi?

Isoveli kiusasi jatkuvasti, joskus vanhemmat puuttuivat asiaan joskus ei, mutta anteeksipyytämisiin ei koskaan opetettu.

Jos jotain riitaa tai kähinää tuli, äiti komensi meidät eri huoneisiin rauhoittumaan ja pois sai tulla vasta kun kiukku oli mennyt ohi. Sitten jatkettiin leikkejä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei meidän tarvinnut anteeksi toisilta jatkuvasti pyytää tuollaisia pieniä riitoja, mitä tuli joka päivä lapsena jostain lelusta.



Ihan yhteiskuntakelpoinen ihminen minusta on silti tullut.

Silläköhän ollaan niin korkealla maailman itsemurhatilastoissa. Nyt yritetään kasvattaa uusia kommunikoivia sukupolvia, joilla olisi elämässä itsensä ja muiden kanssa helpompaa.

Minut on opetettu pyytämään anteeksi, olen 70-luvun lapsi. Samoin sisarukseni ovat tämän oppineet, kaikki 60- ja 70-luvun lapsia. 80-luvulla oli vapaa kasvatus muotia, kyse ei ollut mistään paapomisesta vaan siitä että jätettiin kasvattaminen väliin.

Minut on opetettu pyytämään anteeksi, olen 70-luvun lapsi. Samoin sisarukseni ovat tämän oppineet, kaikki 60- ja 70-luvun lapsia. 80-luvulla oli vapaa kasvatus muotia, kyse ei ollut mistään paapomisesta vaan siitä että jätettiin kasvattaminen väliin.

Olen kyllä 60-luvun lapsi. Eikä vanhemmat ehtineet viiden lapsensa kinoja selvitellä. Anteeksi ei tosiaan paljon pydelty ja sen olen joutunut opettelemaan aikuisena.

Korkeintaan huikattiin että "no sori". Mutta en pidä sitä kyllä mitenkään hyvänä juttuna. Monesti se anteeksipyyntö olis oikeasti auttanut selviämään niistä tilanteista, kun toinen on todella loukannut (esim. lukenut päiväkirjaa tai tahallaan pistellyt todella arkaan paikkaan, tai vaikka sillä kerralla kun hiukan nuorempi veli veti kourallisen hiuksia juurineen päästäni, niin että veri vaan valui pitkin naamaa). Äiti kyllä moitti ja motkotti. Muistan myös että kerran kun isommat toistuvasti kiusasivat tietystä mulle tärkeästä asiasta, äiti uhkasi peruuttaa Koululaisen tilauksen jos touhu ei lopu - ja peruutti lopulta. Meillä oli siis tosi iso perhe, kymmenkunta lasta.



Äitini ajattelee myös, ettei anteeksipyynnöllä ole virkaa jos se ei ole aito. Siis pelkästään tavan vuoksi ei anteeksi pyydetä, koska sana kokee silloin inflaation. Ja tavallaan se onkin totta. Olen itse lapsilleni opettanut, että anteeksi täytyy pyytää; jos ei heti ymmärrä että on satuttanut tai loukannut toista, niin menee miettimään. Ja että anteeksipyyntö ei ole aina riittävä juttu, vaan jos se tuntuu olevan vain sellainen ulospääsy tilanteesta, eikä aitoa katumusta ole, tai jos sama kuvio toistuu kerta toisensa jälkeen useampien päivien ajan, niin sisarukselle joutuu korvaamaan kiusaamisen myös teoilla, esim. siivoamaan hänen puolestaan, tai vaikka tulemaan pelikaveriksi, tai isompi voi vaikka lukea pienemmälle, vielä lukutaidottomalle. Nämä kyllä tehoaa.

Molemmat pyysivät anteeksi, oli "syy" sitten kummassa tahansa (periaate, että toinen syyllistyi aloittamiseen ja toinen riidan jatkamiseen). Arestissa oltiin, kunnes anteeksipyyntö herui.

En muista omasta lapsuudesta kuinka meillä meneteltiin. Omat lapset olen komentanut anteeksi pyytämään niin toisiltaan kuin muiltakin ihmisiltä. Anteeksipyyntöön liittyy halaus myös, osaksi siksi että ihan pienet ei välttämättä osaa sanoa sitä sanaa. Minusta se on kohtuullista sitä kohtaan, jota on satutettu. Hänelle tehdään näin selväksi, että häntä kohtaan toimittiin väärin. Haluan siis opettaa myös, että mitä vaan ei tartte sietää. Minua ei oikeastaan kiinnosta tuleeko anteeksipyyntö sydämestä vai ei. Enemmän minulla on tarkoitus pysäyttää homma ja tehdä selväksi kiusaajalle /satuttajalle, että nyt ei mennyt homma putkeen. En hetkeäkään usko, että 2v tuntee aitoa katumusta pyytäessään anteeksi, mutta toivon hänen pikku hiljaa oppivan, että pahat teot pitää hyvittää. Toki isommilla muksuilla jos homma vaan jatkuu ja jatkuu niin keksitään sitten muitakin rangaistuksia. Kun eihän se niinkään mene, että mitä vaan saa tehdä, kunhan pyytää anteeksi.

äitini ei ollut niin kiireinen, etteikö olisi ehtinyt puuttua riitoihin, enemmän kyse oli asenteesta. Toisaalta eivätpä vanhempanikaan ole tainneet koskaan pyytää toisiltaan anteeksi.



Minunkin on pitänyt opetella erikseen sekä pyytämään anteeksi että antamaan anteeksi, eikä kodin mallin mukaisesti vain teeskennellä, ettei mitään tapahtunut. Tajusin etten voi onnistua ihmissuhteissa, jos en opi käsittelemään ristiriitatilanteita oikein. Muistan ikuisesti hetken, kun ensimäistä kertaa koko elämässäni sovin riidan niin että kerroimme molemmat miltä meistä tuntui ja pyysimme ja annoimme anteeksi. Katkeruuden ja vihan sijaan riita päättyi parempaan ymmärrykseen sekä itsestä että toisesta. Se oli suorastaan järisyttävää.



Haluan että omat lapseni pyytävät anteeksi toisiltaan. Äitini mielestä anteeksipyyntö olisi ollut rangaistus kiusaajalle, mutta minä en näe sitä niin. Onhan lapsellakin oikeus oppia tuntemaan omat motiivinsa siihen, miksi kiusaa, ja toisaalta taas oppia, että kiusatuksi tuleminen ei ole (aina) oma syys eikä häpeä, josta ei saa puhua. Haluan myös olla kartalla siitä, mitä omat lapseni ajattelevat ja mitä he tuntevat. Meillä kotona jotenkin tuntui, että lapset elivät ihan omaa elämäänsä keskenään, aina, eikä aikuisilla ollut oikein mitään käsitystä siitä maailmasta eikä toisaalta mitään otetta siihen maailmaan. Minä ainakin olisin kaivannut enemmän ohjausta nimenomaan ihmissuhteissa, vuorovaikutuksessa ja kommunikoinnissa. Vähän heikosti menee jos niitä pitää harjoitella pelkästään toisten, yhtä tumpeloiden samanikäisten kanssa.



ap.