Onko perheessäsi tapahtunut tragediaa? Miten olet siitä selvinnyt?
Vakava aihe kesäiltaan, mutta aina ajankohtainen jollekin. Itse olen käynyt elämässä läpi raskaita asioita, läheisten menehtymisiä traagisesti. Aihe nousi nyt tällaisena iltana esille. Selvinnyt olen, mutta jotenkin elämänilo kateissa edelleen. Kaunis kesäilta, mutta en pysty nauttimaan siitä enää.
Kommentit (28)
2 sisaren menehtyminen, setä hurmattiin raa asti, toinen setä teki im. Vanhemman vakava aivovamma ja siitä tulleet asiat. 2 x keskenmeno ja sitten synnytys, jossa itse meinasin menehtyä.
Vaari yritti ammuskella mummin, siitä vanjilasssa. Toinen vaari tposta linnassa.
Tässä vain pintaraapaisu. Tutuille terkkuja.
Onhan tässä ollut käsittelemistä, ja joka päivä tavallaan tiettyjen traumojen kanssa vielä painia. Mutta eniten olen kiitollinen siitä hyvästä mitä on. Harmittaa lähinnä muiden ihmisten asenne ja kyvyttömyys asettua toisen asemaan. Tällainen jokaisen omissa käsissä kaikki puhe.
Nuoren aikuisen lapsen kuolema. Elämä jatkuu koska on pakko. Suru ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.
Kyllä kahden perheenjäsenen traaginen kuolema mehut vetää kokonaan vähäksi aikaa ei sille mitään voi. Aika tekee tehtävänsä elämään kuuluu kaikenlaista.
tsemppiä 🍀
En ymmärrä. Eikö kaikilla ole elämässä tragedioita.
Puhumalla ja antamalla ajan kulua. Välillä hengitellen. Yksin ajaessa tuli huudettua, itkettyä ja laulettua erästä lohduttavaa biisiä paljon.
Aapeelle voimia.
Rakkaan puolison kuolema, avioliitossa vasta vajaa 2 vuotta. Olin siihen suruun takertuneena, kunnes kohtasin naapurustossa miehen, joka suri omaa puolisoaan. Kun lohdutimme toisiamme toivoimme yhdessä. Olemme nyt pari.
Isä pisti itsensä narun jatkeeksi ollessani alle 2v isoveli kuoli autonalle ollessani 10 ja tuosta 7kk eteenpäin satuin itse jäämään kuorma-auton alle.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Eikö kaikilla ole elämässä tragedioita.
Ei välttämättä. Surua kyllä.
Tyttären itsemurha. En ole siitä selvinnyt eikä minun tarvitsekaan selvitä. Hänen isänsä joi itsensä pari vuotta sen jälkeen hengiltä.
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aikuisen lapsen kuolema. Elämä jatkuu koska on pakko. Suru ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.
Niin, sinun elämäsi jatkuu, lapsesi elämä ei jatku. Miksi sinäkin uskot että suru muuttaa muotoaan? Ei se ole oma ajatuksesi. Olet oppinut sen jossain saatanan sururyhmässä.
Elämä jatkuu, miten muuten siitä voisi selvitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aikuisen lapsen kuolema. Elämä jatkuu koska on pakko. Suru ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.
Niin, sinun elämäsi jatkuu, lapsesi elämä ei jatku. Miksi sinäkin uskot että suru muuttaa muotoaan? Ei se ole oma ajatuksesi. Olet oppinut sen jossain saatanan sururyhmässä.
Et vaikuta kovin kypsältä. Terapia tai sururyhmä voisi auttaa sinuakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aikuisen lapsen kuolema. Elämä jatkuu koska on pakko. Suru ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.
Niin, sinun elämäsi jatkuu, lapsesi elämä ei jatku. Miksi sinäkin uskot että suru muuttaa muotoaan? Ei se ole oma ajatuksesi. Olet oppinut sen jossain saatanan sururyhmässä.
Olen tuo, jonka miehen aikuinen lapsi menehtyi. Emme käyneet missään sururyhmässä. Ihan itse mieheni on tulkinnut omaa suruaan juurikin noin: suru ei koskaan katoa, muuttaa muotoaan, jonka kanssa oppii elämään. Ikävä ei katoa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aikuisen lapsen kuolema. Elämä jatkuu koska on pakko. Suru ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.
Niin, sinun elämäsi jatkuu, lapsesi elämä ei jatku. Miksi sinäkin uskot että suru muuttaa muotoaan? Ei se ole oma ajatuksesi. Olet oppinut sen jossain saatanan sururyhmässä.
Et vaikuta kovin kypsältä. Terapia tai sururyhmä voisi auttaa sinuakin.
Nimenomaan olen kypsä noihin tyhjiin kliseisiin joilla surevat aivopestään. Sururyhmät ovat suurta kusetusta ja itsepetosta.
Vierailija kirjoitti:
Elämä jatkuu, miten muuten siitä voisi selvitä.
Siksi onkin turha hokea että elämä jatkuu. Se jatkuu jos on jatkuakseen.
7 kk lapsen kuolema. No, onhan siitä kohta 20 vuotta, kai siitä on selvitty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuoren aikuisen lapsen kuolema. Elämä jatkuu koska on pakko. Suru ei häviä, se vaan muuttaa muotoaan.
Niin, sinun elämäsi jatkuu, lapsesi elämä ei jatku. Miksi sinäkin uskot että suru muuttaa muotoaan? Ei se ole oma ajatuksesi. Olet oppinut sen jossain saatanan sururyhmässä.
Olen tuo, jonka miehen aikuinen lapsi menehtyi. Emme käyneet missään sururyhmässä. Ihan itse mieheni on tulkinnut omaa suruaan juurikin noin: suru ei koskaan katoa, muuttaa muotoaan, jonka kanssa oppii elämään. Ikävä ei katoa!
Ja minä olen se jonka oma tytär teki itsemurhan. Suru on jotain muuta kuin ikävää. Nyt hieman käsiteanalyysia, kiitos.
Mieheni aikuisen lapsen kuolema.