Mä olen niiiiiin ONNELLINEN!

Vielä joitakin vuosia sitten elämä näytti harmaalta; sairastin paniikkihäiriötä ja masennusta, olin jäänyt yksin pienen lapsen kanssa (bioisää ei kiinnostanut lapsen tai minun hyvinvointi paskaakaan; hän häipyi kuvioista pettäen, valehdellen ja yhteisen säästötilin tyhjentäen nuoren tytön matkaan). Olin korkeakouluopintojen alkuvaiheessa, ja mietin niiden lopettamista, koska elämä tuntui liian raskaalta kaikkinensa (talous tosi tiukoilla, yksin sairastavan ja muutenkin haastavan vauvan kanssa, ei kunnollista tukiverkkoa, henkisesti ja fyysisesti äärirajoilla).

Jaksoin sitten kuitenkin sinnitellä. Luin itseni FM:ksi, kävin siinä ohessa hanttihommissa talouteni turvatakseni, luin ja kirjoitin öisin, sain loistavia arvosanoja ja kehuja proffilta, kasvatin lasta yksikseni (ja tuota ihanaa, reipasta, sosiaalista, älykästä, positiivista ja verbaalia lasta katsellessa on pakko myöntää, että jotain olen varmasti tehnyt tosi oikein!). Sain vastikään elämäni ensimmäisen alani työpaikan; työ on kiinnostavaa ja sopivasti haastavaa, palkkaus aivan loistava. Ja olen löytänyt myös rinnalleni ihanan miehen. Loistavan isähahmon lapselleni, uskomattoman hienon miehen itselleni. Hän rakastaa minua ja lastani juuri tällaisina kuin olemme, ja näyttää sen niin monin tavoin arjessa jatkuvasti. Meillä on joka päivä kodissamme iloinen ja hellyydentäytteinen ilmapiiri!



Minulla on lapseni, mieheni, terveyteni (en enää tarvitse lääkitystä tai terapiaa paniikki- yms. oireisiinkaan, vaan voin sanoa parantuneeni täysin) työpaikkani (miten taputankaan itseäni nyt olkapäälle, etten luovuttanut opiskeluissani vaan kirja kirjan perään imuroin yön pikkutunneilla!), ystäväni (ihanat ystäväni, jotka seisoivat rinnallani kaikki ne vaikeatkin ajat!), sukulaiseni, tuoretta kahvia kirpeissä syysaamuissa, tummaa suklaata ja punaviiniä kynttilän valaisemissa illoissa...Nautin niin täysillä asioista, joita en sairastaessani edes huomannut.



Joka ikinen päivä mietin, mitä olen tehnyt ansaitakseni nämä ihanat päivät ja nämä ihanat ihmiset elämääni. Ja joka kerta päädyn samaan loppupäätelmään: en ole tehnyt mitään ansaitakseni kaiken tämän. Tämä kaikki on lahjaa. Elämä on valtavan hieno lahja.

Voisin tietysti harmitella sitä kaikkea aikaa, jonka tuhlasin kärvistellen ja kipuillen ja exälleni katkerana, mutta en viitsi. Mieluummin anna itselleni anteeksi ja hyväksyn sen, että olin (henkisesti) sairas. Ja olen onnellinen, että hain ja sain apua ja nyt voin taas nauttia elämästä.



Arki on aivan ihanaa!



* sorry, oli aivan pakko jakaa tämä jossain jonkun kanssa *