Onko lastenne isovanhemmilla suosikkilastenlapsia?

Varmaan mun lapset, koska veljeni lapsia eivät edes ole nähneet montaa kertaa. Veli asuu 400km päässä ja on eronnut. Käy kotipaikkakunnalla aina yksin ilman lapsia

Meidän lapsilta ei siedetty oikein mitään, ei saa sanoa sitä tätä ja tuota, ei saa leikkiä, ei saa liikkua. Lasten serkku saa kiroilla ja haukkua muita, ja mummu vieressä ihastelee, että miten hauskaa. Kutsuu serkkuja ihmeellisiksi rakkaiksi lapsiksi, ihmelapsiksi, jumalan lahjoiksi. Meidän lapset puhelimella = aivomätä aivosyöpä ja sääli. Serkut puhelimella = Voi miten söpöä, ihana lapsi. 

On. Ja nykyisin sitten ihmettelevät, että miksi minun lapsillani ei ole heihin yhtä lämpimät välit kuin serkuilla. Varmaan hei liittyy siihen, että korostitte aina, miten vääränlaisia lapsia he olivat, miten väsyttäviä, miten mikään ei ollut riittävän hyvää, samaan aikaan kun ylistitte samoista asioista niitä serkkuja, ja vietitte heidän kanssaan aikaa. Jännä juttu, että eivät nyt sitten enää viihdy teidän seurassanne, kun ovat sen ikäisiä, että voivat valita. 

On. Ja näkyy se. Mutta eihän tuolle mitään voi. 

On. Meidän lapset on olleet niitä rasittavia, meluisia ja häiriöksi. Aina vitsailtu miten korvat soi ja huh huh kun on hälinää. Vitsit ei vaan enää yhtään naurata, vaan tuntuvat todella pahalta. Siskon lapset ovat vielä meluisampia, kiljuvat, rikkovat tahallaan tavaroita, nirsoilevat, puhuvat rumia, aiheuttavat jatkuvasti vahtimisen tarvetta. Silti heitä kutsutaan vuodessa yli 10x yökylään tai muuten vaan käymään, osallistutaan harrastuskuljetuksiin ja hoidetaan jos ovat sairaana. Meidän lapset ovat max yhden kerran vuodessa yökylässä, aina ei sitäkään. Eikä meitä koskaan kukaan tunnu kaipaavankaan paikalle. 

On ja on surullinen olo sina kun ajattelen sitä. Lapset alkavat olla jo sen ikäisiä, että huomaavat sen itsekin. Toisten kanssa ollaan, toisten kanssa ei. 

On. Ei se meillä näy mitenkään, meillä on oma koti eikä suku asu kanssamme.

Jos lapsille ei ole tämän tästä kertomassa, miten muita suositaan, niin eiväthän he tiedä siitä mitään. Me emme harrasta lasten sukulaissynttäreitä, joten ei tule tarvetta ihmetellä, miksi Leo sai lahjaksi mopon, kun meidän Aada sai vain vesipyssyn.

On heillä suosikit ja niin oli minunkin toisen puolen isovanhemmilla. Lopulta jäi hyvin yleiselle tasolle kanssakäyminen heidän kanssaan. En muista koskaan varsinaisesti kunnolla keskustelleen esim. mummini kanssa. Vain pinnallista kuulumisten vaihtoa(tyyliin mitäs nyt sitten opiskelen, olenko jossain töissä jne) muutama minuutti ja sitten jatkoivat aikuisten juttuja. Ja tämä jatkui siis aina siihen asti, että hän kuoli ollessani 32v. Serkkuni kanssa sen sijaan puhuivat kuulemma ihan kaikesta mahdollisesta. Synttärilahjat olivat ihan eri kaliberia. Hänellä on paljon mummin antamia vanhoja kuvia, tietää mummin elämästä ja lapsuudesta paljon asioita, sai elämänohjeita jne. Tuolloin siihen vain jotenkin tottui ja alistui, että toiset on näemmä tärkeämpiä kuin toiset. Nyt aikuisena kun sama toistuu omien lasteni kohdalla, tunnen surun nousevan pintaan. Miksen minä ja nyt minun lapsetkaan tunnu olevan kovinkaan tärkeitä niille, joiden olettaisi olevan läheisimpiä sukulaisia? 

Siskon lapset ovat aina etusijalla. Mamma ja pappa hoitavat näille synttärijuhlatkin tarjoiluineen ja puitteineen. Näkevät joka viikko ja hakevat lapset viikottain heille kylään. Välillä tuntuu etteivät edes muista meidän perheen olemassaoloa. Meidän lapset alkaa tulla siihen ikään, että hoksaavat tämän. En tiedä mitä heille sanoisin kun olen itsekin niin hämmentynyt.

Miehen vanhemmille meidän pojat ovat selkeästi ikävä velvollisuus. Miehen veljen soma tytär on silmäterä. 

Kyllä, on jaettu ennakkoon rahaa ja omaisuutta.  Omat lapset tajusivat itse tämän, kun aikuistuivat.  Sen jälkeen eipä juuri olla oltu tekemisissä.

Onneksi omat lapset ovat fiksuja ja paljon paremmat tutkinnon suorittaneet kuin ne toiset lapsenlapset.

Miehen veljen lapset on anopin ja appiukon suosiossa. Sen huomaa siitä, että saavat mm. paljon kalliimmat joulu/synttärilahjat kuin meidän lapset, tai tuliaiset ulkomailta.  Mummo ja Pappa vievät myös näitä toisia lapsenlapsia esim kesällä reissuihin, kuten Puuhamaahan, laivalle, kylpylöihin yms. Meidän lapsia ei pyydetä koskaan mukaan. Ja kaikki asutaan samalla paikkakunnalla. Ja ennenkun joku sanoo, että meidän lapset on vaikeita tai raskaita, niin ei, ennemminkin toisinpäin. Onneksi edes omat vanhemmat ovat tasapuolisia lastenlapsilleen.

Minun vanhemmillani on. Haluisin oppia olemaan välittämättä. Mutta joka kerta kun mietin asia, alkaa itkettää. Tiedän, että hän ei ole koskaan minusta erityisemmin pitänyt ja nyt aikuistuttuammekin viettää oma-aloitteisesti aikaa sisarusteni kanssa. Sivulauseista huomaan, että ovat käyneet kahvilla, syömässä, tapahtumissa jne. Minä ja nykyään myös perheeni jää aina ilman kutsua. En tiedä mitä voisin tehdä toisin. 

No, mummo sanoi koko suvun aikuisten kuullen, että voi kun käly saisi tyttären, niin mummukin saisi yhden prinsessan hellittäväksi. Siinä vaiheessa kälyllä oli ennestään yksi poika. Minulla ja puolisollani kaksi poikaa ja yksi tytär. 

Henri-Papan suosikki on Pikku-Merja. Henri-Pappa antaa Pikku-Merjalle makeaa mehua ennen saunaan menoa.

Vierailija kirjoitti:

Henri-Papan suosikki on Pikku-Merja. Henri-Pappa antaa Pikku-Merjalle makeaa mehua ennen saunaan menoa.

Laittaako Henri-Pappa saunan oven lukkoon sisäpuolelta kun hän menee Pikku-Merjan kanssa saunaan?

Älkää salliko eriarvoista kohtelua. Tässä on myös vastuu sillä suositulla. Ei tarvi tunkea sitä suosikkia koko kesäksi mummulaan ja joka viikonloppu. Jättäkää tilaa myös muille! Itsellä kokemusta tästä että otetaan kaikki ilo irti suosikkina olemisesta ja pilataan lopulta kaikkien välit.

Meillä pappa suosi meidän poikaa ja unohti tytön. Häntä muistutettiin tytöstä useamman kerran mutta ei siitä paljon ollut apua. Tytöllekin pappa oli kuitenkin tärkeä. Tyttö ei ole puhunut eriarvoisuudesta eikä olla itsekään haluttu sitä hänelle osoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Meidän lapsilta ei siedetty oikein mitään, ei saa sanoa sitä tätä ja tuota, ei saa leikkiä, ei saa liikkua. Lasten serkku saa kiroilla ja haukkua muita, ja mummu vieressä ihastelee, että miten hauskaa. Kutsuu serkkuja ihmeellisiksi rakkaiksi lapsiksi, ihmelapsiksi, jumalan lahjoiksi. Meidän lapset puhelimella = aivomätä aivosyöpä ja sääli. Serkut puhelimella = Voi miten söpöä, ihana lapsi. 

Meillä melkein sama, mutta ennen kännyköitä. Meidän lapset olivat suurennuslasin alla, kun vaivautuivat käymäänkin mummin luona, kun asumme samalla paikkakunnalla. Rakkaimmat olivat ne lapsenlapset, joita mummo ei nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana kertaakaan. Veljen lapset olivat kuvankauniita kuin missejä. Nyt on kumpikin tatuoituna yli satakiloisia matameja, tosin hyvissä ammateissa eivätkä mitään wt.

Vierailija kirjoitti:

On. Meidän lapset on olleet niitä rasittavia, meluisia ja häiriöksi. Aina vitsailtu miten korvat soi ja huh huh kun on hälinää. Vitsit ei vaan enää yhtään naurata, vaan tuntuvat todella pahalta. Siskon lapset ovat vielä meluisampia, kiljuvat, rikkovat tahallaan tavaroita, nirsoilevat, puhuvat rumia, aiheuttavat jatkuvasti vahtimisen tarvetta. Silti heitä kutsutaan vuodessa yli 10x yökylään tai muuten vaan käymään, osallistutaan harrastuskuljetuksiin ja hoidetaan jos ovat sairaana. Meidän lapset ovat max yhden kerran vuodessa yökylässä, aina ei sitäkään. Eikä meitä koskaan kukaan tunnu kaipaavankaan paikalle. 

Minä katkaisisin välit kokonaan.