Onko joku muu täällä mennyt myös naimisiin puhtaasti järkisyistä?

ja mikä tuleekaan olemaan vastaukseni, perustuu vain järkeen...

Miehessä ei mitään vikaa, mutta en kertakaikkiaan kestänyt seksiä miehen kanssa, jota en halunnut lainkaan. Jatkuva tsemppaaminen kävi liikaa voimille. Olin aina kauhean helpottunut, kun olimme harrastaneet seksiä, koska sitten ei tarvinnut taas ainakaan kuukauteen pakottaa itseään siihen puuhaan.

Seksi oli ihan alusta alkean huonoa, mutta menin silti naimisiin, koska olin kai kypsymätön ja yksinäinen.



Olen nyt yh, mutta ainakin rehellinen itselleni. En kertakaikkiaan pystynyt enää uhraamaan omaa vartaloani edes lasten vuoksi, se oli vaan niin ällöttävää ja masentavaa epärehellisen lisäksi.

vaan harkitulta ja tasapainoisen tunteelliselta

Tosin meillä ei yhtä auvoisaa ollutkaan vaan luottamuspulaa jne.

hyvätuloisen, yritteliään ja fiksun miehen kanssa ihan tietoisesti. Meillä seurusteluaika meni hyvin, ja nyt tämä aivoliittokin toimii, molemmat ovat tyytyväisiä. Mies rakastaa minua edelleen kovasti, itse en ole koskaan ollut niin palavasti rakastunut häneen, mutta ehkä olen vain sellaista tyyppiä, että en rakastu hulluna kehenkään. Seksi sujuu, sitä saisi olla jopa enemmän, kun miehen on firmaltaan ajoittain stressaantunut ja se vaikuttaa. Olen todella tyytyväinen elämääni, minulla on ihanat lapset, ihanha mies ja ihana elinympäristö. Olen aina tiennyt että menen "ns. rikkaan miehen kanssa" naimisiin. Eli se oli tietoista, eikä se vähennä rakkauttani mitenkään mieheeni, samalla tavalla kuin joku muu päättää mennä huippuhyvännäköisen miehen kanssa naimisiin

toki hänet olisi voinut valita myös järkisyillä, mutta rakastan häntä aivan selvästi. Rakastin jo ennen avioliittoamme.



Naimisiin mentiin sitten järkisyistä, koska siinä sai yhdellä paperilla järjestettyä monta asiaa.

Olin jo reilusti kolmekymppinen kun tapasin mieheni. Tuntui etten ketään muutakaan saa ja nain tuon kiehen joka rakastui minuun.



No, mies on täysi tyhjätasku mutta muuten aivan mahtava mies ja isä lapsillemme. Onneksi löysimme toisemme.

Onneksi sopiva tyyppi sattui eteen melko pian. Olin myös jo yli kolmenkympin, joten turhaa en halunnut enää aikailla. Nyt lapsia on kaksi ja liitto toimii ihan ok. En usko, että rakastan häntä, mutta kiintynyt olen. Näin on hyvin, tätä halusinkin.

Olin yh ja menetin suuren rakkauteni johon minulla oli ollut muutaman vuoden suhde (ei siis lasteni isä). Sen jälkeen oli aivan sama mitä tapahtui, surin suunnattomasti tuota menetettyä rakkauttani.



Parin vuoden kuluttua tapasin miehen jolle olin puolestani suuri rakkaus ja intohimon kohde ja ajattelin että voisi olla huonomminkin. Meillä on ollut hieno avioliitto ja pelaa edelleenkin kaikin puolin. Mieheni kohtelee minua kuin prinsessaa ja on ollut loistava isä minun ja meidän lapsillemme. Ja juuri niin tasaisen hyvää ja turvallista kuin ap:kin kuvasi - silti ei koskaan tylsää.



Mutta... tapasin tämän suuren rakkauteni viime talvena eikä tunteet olekaan kuolleet väliltämme! Olen tällä hetkellä täysin rikki, tunteet ravaa sitä vuoristorataa vaikkemme olekaan yhdessä - ehkä koskaan - rakastamme silti toisiamme aina:(



En tiedä mitä teen....

mun mielestä se on käytännössä paljolti sitä, että molemamt hoitavat hommansa ja pitävät huolta perheestä, ovat läsnä. Tarvitseeko olla hirveen syviä tunteita, varsinkin, jos ne tekee elämän vähän tai paljon hankalaksi?