Lue keskustelun säännöt.
Lapseni saa jatkuvasti paniikkikohtauksia koulussa. Kysymys sinulle joka kärsit paniikkihäiriöstä tai jonka läheinen kärsii!
07.05.2025 |
Lapseni ei halua myöntää edes itselleen, että ne ovat paniikkikohtauksia ja se pahentaa tilannetta. Fyysiset syyt ovat poissuljettuja. Lääkitystä ei ainakaan vielä ole. Lääkärissä hän valehtelee lääkärille oireistaan ja vähättelee niitä. Sitten kun lisään omia huomioita hän alkaa kertomaan järkeviä selityksiä noille oireille. Varmasti lääkäri kuuntelee silti mun huomioita, mutta silti totesi, että nuori itse ei selvästi koe tästä olevan haittaa hänelle. Oikeasti haittaa on paljon, kun esimerkiksi koulupäivä saattaa keskeytyä voimakkaan kohtauksen takia niin kuin tänään.
Miten saan lapseni ymmärtämään tilanteen ja myöntämään ongelman? Olen yrittänyt sanoa, että jokaisella on omia ongelmia, ja ne ei tee ihmisestä heikkoa, mutta hän sanoo että hänellä ei ole mitään ongelmaa. Koulussa on käynyt kuraattorin juttusilla mutta ei hänkään ollut saanut mitään irti.
Kommentit (82)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Häntä on vaikea auttaa jos hän ei itse suostu ottamaan apua vastaan. Jos hän ei ole halukas opettelemaan keinoja hermoston rauhoittamiseen, niin vähän on tehtävissä.
Kun hän ei halua myöntää edes itselleen, että hänellä on paniikkikohtauksia. Ajattelee varmasti että ne tekevät hänestä huonomman.
Vierailija kirjoitti:
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito/nuorten-ahdistuksen-omahoi…
Kiitos linkistä.
Mulla on paniikkihäiriö ja lääkitys (päivittäinen ja erillinen vahvempi kohtauksiin). Ilman niitä en voisi poistua kotoa, toki saan kotonakin välillä kohtauksia. Olen käynyt terapiassakin 3 vuotta ja pärjään nyt jotenkuten vaikka töihin en pystykään.
En tiedä, miten neuvoa.
Tilanne voi tosiaankin paheta sellaiseksi, ettei lapsesi enää pysty menemään edes kouluun ja hän eristäytyy ystävistään ja kaikesta pelon takia. Olisi parempi saada apua ennen tätä.
Jos hän ei lääkäriä halua, niin hän voisi ainakin opetella itse keinoja hillitä kohtauksia, esimerkiksi hengitysharjoituksia. Auttaisi ehkä myös tietää, että hän ei ole todellakaan ainut, joka tästä kärsii ja ettei tila ole hänen vikansa, ja että hoitokeinoja on olemassa.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiusataanko koulussa? Jos kyllä niin pitäisi puuttua siihen. Ei auta paniikkikohtausten hoito psykiatrialla, jos olosuhteet on pielessä.
No ei toista voi saada myöntämään ongelmaa, jos itse sen haluaa kieltää.
Kun klikkasin, niin luulin että kysytään apua paniikkikohtauksiin, ja vaikkei kysyttykään niin katson silti aiheelliseksi jakaa tämän miten itse pääsin niistä eroon:
Kun paniikkikohtaus iski, otin tilaa itselleni ja tälle tunnetilalle. En pyrkinyt muuttamaan sitä mitenkään, vaan annoin sen olla sellainen kuin se on ja tuntua juuri siltä miltä se tuntuu. Istuin sen tunteen kanssa, ja kiinnitin huomiota niihin missä se fyysisesti tuntuu.
Yksinkertaista, mutta vaikeaa siinä hetkessä. Kun sain nämä tunteet tunnetuksi, niiden ei ole sen jälkeen tarvinut tulla uudestaan niin äärimmäisinä. Paniikkiahan vaan lietsoo sellainen vastustaminen ja välttely. Päinvastainen suhtautumistapa voi olla jopa mullistava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noh, itse muutenkin moniongelmaisena ja vaikeassa elämäntilanteessa olen jatkuvasti paniikissa ja se voi iskeä milloin vaan. Olen toki myöntänyt itselleni vaivani ja myös muut mielenterveysongelmani. Tiedän myös aika pitkälle syyt tähän. Kuitenkaan mitään apua en ole tähän saanut, vaikka sitä olen yrittänyt hakea. Niitä taustalla olevia syitä en pysty muuttamaan, enkä varsinkaan yksin ilman apua. Toki vointini parantuisi, jos näistä pääsisin eroon. Olen muuten myös autisminkirjolla ja kärsin myös ahdistuksesta, masennuksesta, traumoista, sosiaalisten tilanteiden pelosta ja aistiyliherkkyyksistä sekä muustakin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on paniikkihäiriö ja lääkitys (päivittäinen ja erillinen vahvempi kohtauksiin). Ilman niitä en voisi poistua kotoa, toki saan kotonakin välillä kohtauksia. Olen käynyt terapiassakin 3 vuotta ja pärjään nyt jotenkuten vaikka töihin en pystykään.
En tiedä, miten neuvoa.
Tilanne voi tosiaankin paheta sellaiseksi, ettei lapsesi enää pysty menemään edes kouluun ja hän eristäytyy ystävistään ja kaikesta pelon takia. Olisi parempi saada apua ennen tätä.
Jos hän ei lääkäriä halua, niin hän voisi ainakin opetella itse keinoja hillitä kohtauksia, esimerkiksi hengitysharjoituksia. Auttaisi ehkä myös tietää, että hän ei ole todellakaan ainut, joka tästä kärsii ja ettei tila ole hänen vikansa, ja että hoitokeinoja on olemassa.
Tsemppiä!
Juu. Ikävä kuulla, että sulla on sama ongelma. Kun mä en vain ymmärrä tai tiedä miten saan hänet harjoittelemaan. Hän ei koe tarvitsevansa apua. Ainoastaan silloin kun paniikkikohtaus on päällä ja soittaa mulle niin suostuu kuuntelemaan mun ohjeita. Mutta ei ne aina auta ja esimerkiksi tänään kohtaus kuulosti niin pahalta, että mun oli pakko hakea hänet koulusta ja viedä kotiin rauhoittumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa haastava tilanne.
Olin itse teini, joka ei suostunut myöntämään aknetta (?!?) ja lukihäiriötä, vaan äiti joutui painostamaan ja raahaamaan minut asiantuntijoille. Ongelmani olivat tosin huomattavasti helpompia, sillä toinen saatiin todettua ihan katsomalla ja lukihäiriötä testattaessa en voinut huijata olevani sen parempi kuin olen.
En tiedä miksi kerron tämän, mutta tuli vahvasti muistot mieleen. Jälkeenpäin en tiedä mikä noissa niin kovasti ahdisti ja että olisipa ollut hyvä, jos akne olisi hoidettu aiemmin (vähemmän arpia) ja lukihäiriö olisi todettu aiemmin (vähemmän itsesyytöksiä "tyhmyydestä*).
Kai siinä oli iso kasa itseinhoa, häpeää ja epätoivoista yritystä kieltää se, että en ollut samanlainen kuin muut. Vaikka jälkikäteen sillä ei kyllä olisi ollut mitään väliä.
Yhteenvetona ehkä, että teinien aivot eivät ole vielä valmiit ja siksi tarvitsevat vanhempien apua. Tsemppiä!
Onko taustalla ehkä autisminkirjoa/nepsyyttä? Tätä pitäisi selvittää siis jos ei ole vielä diagnoosia. Kesäloma alkaa pian, eikä paljoa ole kouluvuotta jäljellä. Toivottavasti tilanne rauhoittuu ilman aikana. Ensi syksynä sitten heti jotain erikoisjärjestelyjen yrittämistä, jos tilanne koulussa on yhä huono. Jos tilanne kerran on paha niin pystyisikö lapsi käymään lopun kouluvuodesta etänä kotoa käsin? Paljon ei tosiaan ole enää jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiusataanko koulussa? Jos kyllä niin pitäisi puuttua siihen. Ei auta paniikkikohtausten hoito psykiatrialla, jos olosuhteet on pielessä.
Ei mun tietoon ainakaan ole tullut sellaista. Eka kohtaus tuli ennen esitelmää ja se fyysinen huono olo taitaa laukaista sen paniikin. Hänelle tulee voimakkaat fyysiset oireet ja hän pelkää että oksentaa luokkaan eikä ehdi vessaan. En toki tiedä onko tuo pelko aina sama, mutta joskus oli tuo tilanne josta kohtaus tuli.
Vierailija kirjoitti:
No ei toista voi saada myöntämään ongelmaa, jos itse sen haluaa kieltää.
Kun klikkasin, niin luulin että kysytään apua paniikkikohtauksiin, ja vaikkei kysyttykään niin katson silti aiheelliseksi jakaa tämän miten itse pääsin niistä eroon:
Kun paniikkikohtaus iski, otin tilaa itselleni ja tälle tunnetilalle. En pyrkinyt muuttamaan sitä mitenkään, vaan annoin sen olla sellainen kuin se on ja tuntua juuri siltä miltä se tuntuu. Istuin sen tunteen kanssa, ja kiinnitin huomiota niihin missä se fyysisesti tuntuu.
Yksinkertaista, mutta vaikeaa siinä hetkessä. Kun sain nämä tunteet tunnetuksi, niiden ei ole sen jälkeen tarvinut tulla uudestaan niin äärimmäisinä. Paniikkiahan vaan lietsoo sellainen vastustaminen ja välttely. Päinvastainen suhtautumistapa voi olla jopa mullistava.
Aika vaikeaa, kun tuntee kuolevansa jos hetkeksikin herpaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko hänellä siis poissaoloja koulusta oireilun takia? Vaikuttaako vapaa-aikaan?
Vierailija kirjoitti:
No ei toista voi saada myöntämään ongelmaa, jos itse sen haluaa kieltää.
Kun klikkasin, niin luulin että kysytään apua paniikkikohtauksiin, ja vaikkei kysyttykään niin katson silti aiheelliseksi jakaa tämän miten itse pääsin niistä eroon:
Kun paniikkikohtaus iski, otin tilaa itselleni ja tälle tunnetilalle. En pyrkinyt muuttamaan sitä mitenkään, vaan annoin sen olla sellainen kuin se on ja tuntua juuri siltä miltä se tuntuu. Istuin sen tunteen kanssa, ja kiinnitin huomiota niihin missä se fyysisesti tuntuu.
Yksinkertaista, mutta vaikeaa siinä hetkessä. Kun sain nämä tunteet tunnetuksi, niiden ei ole sen jälkeen tarvinut tulla uudestaan niin äärimmäisinä. Paniikkiahan vaan lietsoo sellainen vastustaminen ja välttely. Päinvastainen suhtautumistapa voi olla jopa mullistava.
Tämä on vaikeaa ilman luottamusta siihen, ettei mitään pahaa tapahdu. Ratkaisevaa onkin oppia tunnistamaan, että paniikki on vain paniikkia. Ettei ole tulossa hulluksi, irtoamassa ruumiistaan tai kuolemassa. Minulla kuitenkin auttanut eniten huomion kohdistaminen johonkin muuhun asiaan.
Paniikkihäiriöstä kuntoutuminen alkaisi kyllä asian myöntämisestä. Joku kirjoittikin, että paniikkia ei pidä pelätä. Pitäisi tarkkailla ilmiötä rauhassa ja odottaa, että autonominen hermosto alkaa jarruttaa ja poistaa paniikin. Jarrutus tulee varmasti. Lapsenne tarvitsisi tietoa tästä ilmiöstä ja harjoittelua asiassa. Paniikkihäiriö on pelottava, mutta sen avulla ihmislaji on säilynyt hengissä.
Vierailija kirjoitti:
Onpa haastava tilanne.
Olin itse teini, joka ei suostunut myöntämään aknetta (?!?) ja lukihäiriötä, vaan äiti joutui painostamaan ja raahaamaan minut asiantuntijoille. Ongelmani olivat tosin huomattavasti helpompia, sillä toinen saatiin todettua ihan katsomalla ja lukihäiriötä testattaessa en voinut huijata olevani sen parempi kuin olen.
En tiedä miksi kerron tämän, mutta tuli vahvasti muistot mieleen. Jälkeenpäin en tiedä mikä noissa niin kovasti ahdisti ja että olisipa ollut hyvä, jos akne olisi hoidettu aiemmin (vähemmän arpia) ja lukihäiriö olisi todettu aiemmin (vähemmän itsesyytöksiä "tyhmyydestä*).
Kai siinä oli iso kasa itseinhoa, häpeää ja epätoivoista yritystä kieltää se, että en ollut samanlainen kuin muut. Vaikka jälkikäteen sillä ei kyllä olisi ollut mitään väliä.
Yhteenvetona ehkä, että teinien aivot eivät ole vielä valmiit ja siksi tarvitsevat vanhempien apua. Tsemppiä!
No luulen, että kyse on just tuosta, että ei halua myöntää edes itselleen, että on erilainen ja sitä että saa paniikkikohtauksia. Varmasti hän itse kokee että kohtaukset tekevät hänestä heikon.
Vaikeaa kun muut huomaa, että hänellä on isoja haasteita, mutta hän itse ei halua myöntää niitä. Suoraan sanottuna turhautti siellä lääkärissäkin kun lapsi ksunisteli niin paljon oireita ja miten ne vaikuttaa hänen arkeen. Esimerkiksi kun sanoin siitä, että olet lähtenyt siihen mennessä kolme kertaa kesken päivän kotiin niin hän totesi, että vaan siksi kun luulin että oon kipee.
Mulla oli paniikkihäiriötä iässä 15-25. En koskaan edes kertonut siitä kellekään, en vanhemmillekaan. Enkä hakenut apua. Kärsin vaan itse hiljaa. No, menihän se niinkin.
Itse olen siis taipuvainen ajattelemaan, että teini saa ihan vapaasti päättää, haluaako paniikkikohtauksiin apua vai ei. Ne eivät ole vaarallisia, eivät uhkaa henkeä tai terveyttä. Itse ajan kanssa niihin jopa totuin, niin ettei ne enää edes haitanneet. Katselin niitä vain ulkopuolelta, että jaa, taitaa tulla paniikikohtaus, eipä hätää, menee parissakymmenessä minuutissa ohi, hengitellään vaan. Mutta olihan se silloin aluksi kamalaa, ja pelkäsinkin niitä kohtauksia. Mutta en tarpeeksi ,että olisin "häpeäni" paljastanut kellekään ulkopuoliselle.
Jos olisi oikeita paniikkikohtauksia niin lapsi vietäisiin ambulanssilla sairaalaan joka kerta
Häntä on vaikea auttaa jos hän ei itse suostu ottamaan apua vastaan. Jos hän ei ole halukas opettelemaan keinoja hermoston rauhoittamiseen, niin vähän on tehtävissä.