Lue keskustelun säännöt.
Jäitkö lapsuudessa vähän kaikesta sivistyksestä ulkopuolelle tai tajusitko aikuisena miten ns tynnyrissä kasvoit?
06.03.2025 |
Itse olen aikuisena havahtunut tähän. Molemmilla vanhemmilla duunaritaustaa ja koen etten oikeasti saanut esimerkiksi mitään tukea opiskeluun tai jatko-opinnoista ei koskaan puhuttu. En oikeastaan edes tiennyt vaihtoehdoista, lukiossakin niitä melko suppeasti käytiin läpi. Vanhemmat kyllä kovasti toitottivat sitä meille lapsille että käykää koulut hyvin ja opiskelkaa kunnon ammatit mutta siihen se jäi, mitään konkreettista tukea ei koskaan tullut. Lukion jälkeen olin ihan hukassa, en jotenkin osannut edes kuvitella että minä, tavis (vaikkakin hyvä koulussa), pärjäisin korkeakoulussa tai jopa yliopistossa. Näitä varten olisi siis pitänyt muuttaa pois kotipaikkakunnalta muualle, tähänkään ei yhtään kannustettu, oikeastaan minulle oli ihan mysteeri että miten silloin elättäisin itseni, ei kukaan ollut kertonut eikä suvussa ollut esimerkkejä, niinpä päädyin amikseen. Hyvän ammatin sain ja työpaikan, jossa tienaan melko hyvin ja nyt myöhemmin opiskelen työn ohella amk tutkintoa mutta olisi ollut mukava saada jotain tukea "elämänvalintoihin" silloin nuorempana.
Tuon lisäksi kaikki kulttuuri oli ihan tuntematonta minulle melkein kolmekymppiseksi asti, jolloin tajusin kuinka mielenkiintoista vaikkapa taide voi olla. Ei meillä koskaan kotona mitään kulttuuria harrastettu tai edes puhuttu siitä, elokuvissa käytiin kyllä välillä, se oli ainut kulttuuri"elämys". Vanhemmillani on myös melko mustavalkoinen ajatusmaailma moneen asiaan ja oli pelottava huomata että niin oli itsellänikin aika pitkään. Myöhemmin olen alkanut ymmärtää asioita eri kantilta ja mielestäni ymmärrän eri näkemyksiä hyvin vaikken välttämättä samaa mieltä olisikaan ja melkein tuntuu aina pahalta miettiä kuinka jyrkkiä vanhempieni mielipiteet jostain ovat, tai lähinnä isän, äiti ei juuri seuraa uutisia tai politiikkaa esimerkiksi.
Näitä asioita kun miettii niin on tuntunut että olen jäänyt henkisessä kasvussa jälkeen verrattuna moniin ikäisiini, nyt ehkä olen saanut kurottua eroa pienemmäksi mutta ehkä noin 25vuotiaana olin ja elin hyvin eri maailmassa kuin moni kaverini, vaikka älykkyydessäni ei mitään vikaa ole ollutkaan, kasvuympäristö on vaan vaikuttanut niin vahvasti kaikkeen. Siitä olen kuitenkin kiitollinen miten paljon kädentaitoja opin lapsuuden ja nuoruuden aikana, oltiin paljon vanhempien mukana monissa asioissa ja siinä taas olen sitten ehkä kehittyneempi mitä moni "kirjaviisas". Kaikesta huolimatta lapsuuteni ja nuoruuteni oli todella hyvä ja meillä perheenä oli asiat tosi hyvin! Olisi mielenkiintoista kuulla onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (45)
Kasvoin todella köyhässä kodissa korvessa, mutta rakastavassa kodissa.
Itse lähdin maailmalle tietämättömänä oikeastaan mistään. Kaiken olen joutunut opettelemaan, jopa käytöksen hienosäädön.
Elämä on kyllä kannatellut hyvin mummoks saakka.
Omat lapseni olen kasvattanut niin, että kotoa lähtiessä ei perusasioita ole tarvinnut mietiskellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hiukan kaukaa haettua minulla olisi vanhemmiltani vaatiakaan baletin ja oopperan tuntemusta ja arvostusta, kun molemmat ovat pienestä töllistä syrjäsuomesta lähtöisin. Ja ihan hyvin pärjään ilman oopperaa ja balettia, vaikka akateeminen olenkin. Ammatinkin jouduin itse keksimään, mutta vaikea heidän olisi siitäkään ollut minulle mitään kertoa. Ihan hyvä näin.
Mieheni kasvoi suomalaisessa tuppukylässä, itse olen kaupunkilainen ja kiersin nuorena ympäri maailmaa. Kokemukset hyvin erilaisia.
En tiennyt lapsena mitään fyysisestä elämästä sitten aikuisena. Mutta tiesin jotain henkisestä elämästä ja mielikuvituksesta. Sieluista.
Itse asiassa mulle kävi päinvastoin - tajusin kuinka edistyksellisiä ja erilaisia kokemuksia antaneita mun vanhemmat oli. Teininä tuntui joskus siltä, että miksi täytyy mennä johonkin taidenäyttelyyn, teatteriin tms. kun kavereiden ei tarvinnut. Ja maaseudulta maanviljelijäperheestä olen kotoisin, joskin molemmat vanhemmat kouluja käyneitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, itse menin yliopistoon, kun olin niin tähtioppilas. Mut valitsin alan väärin, kun en mitään mistään tajunnut. Itse maksoin kaiken ja vielä keski-iässä opintolainoja maksellut paskasta palkasta, kun on ollut pakko kelvata mikä vaan työ.
AP, ihan nostaa verenpainetta sun kirjoitus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvoin tynnyrissä maalla, hitaalla käyvien duunarivanhempieni kanssa. Ainut kokemus ulkomaista oli Kanarialta. En ollut koskaan kuullutkaan korkeakouluista, sijoittamisesta, kulttuurista tms. edes lukioikäisenä. Ehkä opetuksen tasossakin oli puutteita, jos ei edes perusasioita opeteta nuorille, vaan oletetaan, että kaikkien vanhemmat opastavat.
Ihan tynnyrissä kasvoin minäkin. Pitkäaikaistyöttömyyden ja alkoholismin keskeltä oli nihkeää ponnistaa. Näköalat oli... Niin mitkä? Työtön työtön laput ja kotiäitiys... Kaljapullo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No juu, mutta vanhempani ovat korkeakoulutettaja. Olen jälkikäteen ajatellut, että heillä oli vain niin hirveä kiire, ettei tällaisiin asioihin ehditty panostaa lapsien suhteen. Eikä sille varmaan nähty tarvettakaan, kun pärjäsin koulussa erinomaisesti, mutta minulle oli vielä lukiossakin epäselvää, minkälaisia vaihtoehtoja lukion jälkeen on, mitä niissä pitää ottaa huomioon ja miten ylipäätään niistä työllistyy. Kulttuurista, politiikasta tai muista yhteiskunnallisista asioista nyt puhumattakaan.
Lukion jälkeen olin pari vuotta ihan hukassa ja pohdiskelin mitäs seuraavaksi, lopulta hain yliopistoon ja opin iän myötä, ja kolmekymppisenä olin jo "saavuttanut" muut ikäiseni.
Mulla oli tohtoristason vanhemmat, eka satubaletti 4-vuotiaana (joo, tykkäsin kovasti ja tykkään edelleen) ja kansakouluikäisenä olin käynyt jo klassisen musiikin konsertteja, eka ooppera toki vasta keskikouluikäisenä, taidenäyttelyissä ja helpommissa teatteriohjelmissa oli ihan normaalia käydä, vanhemmat oli oikeasti ja aidosti kulttuuriväkeä.
Suurin pettymys itselleni on ollut se, että vaikka into klasarimusiikkiin ja taiteeseen on jäänyt ja luettuakin on tullut muuta kuin tiilenpäitä, niin omat opintosaavutukset jäi "vain" maisteriin ja teen hyvin perustason pikku duunia. Vanhemmat olis varmaan toivonut musta enemmän. Itse asiassa, tuolla kasvatuksella musta olis pitänyt tulla vähintään kirjailja-teatterinjohtaja-avaruuskirugi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No juu, mutta vanhempani ovat korkeakoulutettaja. Olen jälkikäteen ajatellut, että heillä oli vain niin hirveä kiire, ettei tällaisiin asioihin ehditty panostaa lapsien suhteen. Eikä sille varmaan nähty tarvettakaan, kun pärjäsin koulussa erinomaisesti, mutta minulle oli vielä lukiossakin epäselvää, minkälaisia vaihtoehtoja lukion jälkeen on, mitä niissä pitää ottaa huomioon ja miten ylipäätään niistä työllistyy. Kulttuurista, politiikasta tai muista yhteiskunnallisista asioista nyt puhumattakaan.
Lukion jälkeen olin pari vuotta ihan hukassa ja pohdiskelin mitäs seuraavaksi, lopulta hain yliopistoon ja opin iän myötä, ja kolmekymppisenä olin jo "saavuttanut" muut ikäiseni.
Tämä on näköjään aika tavallista, että lasten kanssa ei keskustella opiskeluista ja lasten taipumuksista. Ehkä joillakin vanhemmilla on ikäviä kokemuksia kun heitä on yritetty pakottaa jollekin tietylle uralle, ja siksi ajattelevat että on humaanimpaa antaa lapsen löytää itse oma tiensä. Mutta eihän ne teinit tiedä yleensä yhtään mitään mistään ammateista.
Et taida päästä koskaan eroon lapsuudestasi! Tehtailet näitä samantyylisiä aloituksia joka toinen päivä. Minulla oli suurinpiirtein samanlainen lapsuus ja tausta kuin sinä kuvailet itsellesi olleen. Mutta minä tiesin koulun loputtua kaikki ne asiat, joista sinä sanoit olleesi tietämätön. Ehkäpä syy oli sinussa itsessäsi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama kuvio. Olen 1970-luvulla syntynyt, kahden maalta äärimmäisen köyhistä oloista kotoisin olevan vanhemman lapsi. Ei meillä varsinaisesti edes ollut köyhää, kun isä oli sentään insinööri, mutta ne tottumukset ja arvot oli sieltä köyhästä lapsuudesta.
Esim. ravintolassa söin ekaa kertaa kun olin jo opiskelija ja asuin itsenäisesti. Vanhempieni mielestä semmoinen oli rahan tuhlausta ja rikkaiden hömpötyksiä. Missään kulttuuriin liittyvässä jutussa ei käyty ikinä, koska vanhempiani ei voinut vähempää kiinnostaa. Kukaan ei kuunnellut edes musiikkia meillä, saati että olisi lukenut, kiinnostunut kuvataiteesta tms. Telkkarista elokuvia katsoivat kyllä, mutta lähinnä semmoisia junttimaisia Uuno Turhapuro-tyyppisiä kotimaisia komediajuttuja. Ainoa kokemus matkustamisesta oli että kerran käytiin ruotsinlaivalla.
Koulun suhteen oli tuo sama kuin ap:llä, että kovasti sanottiin että kannattaa käydä kouluja, mutta mitenkään ei autettu, valvottu tms. Kun mulla oli jossain vaiheessa vaikeaa matematiikan kanssa, äiti sanoi mulle, että niin, meidän suvussa ei ole koskaan ollut lukupäätä, ja se oli sillä selvä. Eli olet lahjaton, turha edes yrittää.
Loppujen lopuksi mä kuitenkin päädyin lukioon, ja monen välivuoden jälkeen yliopistoonkin, ja valmistuin maisteriksi, samoin kuin 2 sisarustani on akateemisesti koulutettuja. Mutta kyllä siellä yliopistolla oli aika urpo olo sivistyneempien kotien lasten seassa, kun mitään käytöstapoja ei meille ollut opetettu, ei ollut mitään tietoa kulttuurista tai mistään. Silloin ensimmäistä kertaa tajusin, että luokkaerot on Suomessakin ihan totta, ja minä olen sitä alinta luokkaa.
Mä pakenin kulttuuriin, kirjoihin, elokuviin, musiikkiin. Tykkäsin niistä harvoista kerroista kun pääsin käymään teatterissa, oopperassa, baletissa, musikaaleissa... En koe, että mua olisi erityisemmin kasvatettu, hengailin vaan mukana. Yleensä enemmän tiellä kuin sisällä porukassa. Mun kanssa ei juuri juteltu tai keskusteltu muuten kuin arkiasioista esim ruokailut. Mun koulunkäynnistä ei välitetty kun sain hyviä numeroita mitään tekemättä. Läksyt tein usein vasta juuri ennen tuntia tai osasin vastata kysymyksiin lennossa. Välttelin vanhempiani, koska heidän kanssa mulle tuli yleensä vain paha mieli.
Tajusin oikeastaan jo lapsena ennen kouluikää, miten vähän oikeasti tiedän. Vanhempani vastailivat kysymyksiini parhaan kykynsä mukaan, mutta sanoivat että kysy koulussa siellä tiedetään enemmän.
Kun pääsin kouluun, selvisi että opettajat tietävät vielä vähemmän kuin vanhempani. Olin suunnattoman pettynyt jo ensimmäisen viikon jälkeen, kunnes joku opettajista kertoi kirjastosta.
Menin sinne. Parissa vuodessa tuli luettua koko kirjasto läpi. Kun kerroin kirjastonhoitajalle että kaikki on nyt luettu. Hän kertoi että kaupungissa on isompi kirjasto ja sieltä voisi kaukolainata.
Huomasin että ihmistieto on hyvin rajallista. Kukaan ei tiedä kaikkea ja ihan joka iikka on jonkin asian suhteen täysin tynnyrissä kasvanut. Kukaan ei ole valmis elämään, jokaisen on opittava asiat itse. Vanhemmat, opettajat ja kohtaamamme muut voivat antaa suuntimia elämänpolulle mutta itse olet vastuussa itsestäsi. Et voi vaatia että joku tasoittaa sinulle tien valmiiksi.
Minä kasvoin helluntailaisperheessä, lähes kaikki oli kiellettyä. Helvetti koitti!
En tiedä, toivunko koskaan!
ps. Tämä hellari-isä käytti hyväkseen meitä jokaista lasta. Ja sitten ollaan niin uskovaista!!!!
Noinhan se menee, mutta olen kyllä itse osannut ottaa selvää asioista, joista olen kiinnostunut. Tärkein oppi on varmaan ollut, että asiat ovat mahdollisia ja asioiden eteen kannattaa tehdä työtä. Myös säästäväisyys oli arvossaan ja se on myöhemmin mahdollistanut paljon, vaikka takamatkalta lähdinkin. Mutta en niin takamatkalta kuin vanhemmat aikanaan. Puhumattakaan isovanhemmista. Eli oikeastaan kysymyksessä on melkoinen menestystarina.
Vierailija kirjoitti:
Tajusin oikeastaan jo lapsena ennen kouluikää, miten vähän oikeasti tiedän. Vanhempani vastailivat kysymyksiini parhaan kykynsä mukaan, mutta sanoivat että kysy koulussa siellä tiedetään enemmän.
Kun pääsin kouluun, selvisi että opettajat tietävät vielä vähemmän kuin vanhempani. Olin suunnattoman pettynyt jo ensimmäisen viikon jälkeen, kunnes joku opettajista kertoi kirjastosta.Menin sinne. Parissa vuodessa tuli luettua koko kirjasto läpi. Kun kerroin kirjastonhoitajalle että kaikki on nyt luettu. Hän kertoi että kaupungissa on isompi kirjasto ja sieltä voisi kaukolainata.
Huomasin että ihmistieto on hyvin rajallista. Kukaan ei tiedä kaikkea ja ihan joka iikka on jonkin asian suhteen täysin tynnyrissä kasvanut. Kukaan ei ole valmis elämään, jokaisen on opittava asiat itse. Vanhemmat, opettajat ja kohtaamamme muut voivat antaa suuntimia elämänpolulle mutta itse olet vastuussa itsestäsi. Et voi vaatia että jok
Kyllähän monen vanhemmat tasoittavat tien valmiiksi. Täälläkin on ollut useaan otteeseen kuinka maksetaan anteliaasti aikuisten lasten kuluja. Lapsuudessa saadusta kulttuurisesta pääomasta on etua. Vanhempien suhteista on etua. AP on jäänyt noista paitsi.
Itse havahduin päälle parikymppisenä mitä kaikkea maailmassa onkaan mistä en oikein tiennyt. Toki kasari/ysärinuorena mitään nettiä ollutkaan, eikä perheessä harrastettu ulkomaan matkoja tai puhuttu taiteesta/kulttuurista oikeastaan lainkaan. Päälle parikymppisenä lensin ekan kerran ja olinhan siellä koneessa kuin pikkulapsi ja miltä tuntui tulla ulos koneesta trooppiselta tuntuvaan ilmanalaan oli elämys.
Mutta mitäpä noista, koko loppuelämä on aikaa tutustua mihin itse valitsee vaan tutustua. Olen yllättänyt itsenikin, että vasta viisikymppisenä aloin kuunnella klassista musiikkia ja aloitin maalaamaan. Vaikka olin kuvitellut, etten osaa maalata. Mutta kun tekee itsensä näköistä taidetta ja ottaa glitterin avuksi tuli aikas mageita teoksia.
Mutta joo, sitä on kasvanut sellaisessa perheessä kuin on. Jos olisin jäänyt alisteiseen ekaan avoliittooni en olisi ikinä kehittynyt ihmisenä yhtään mihinkään. Matka oikeastaan alkaa vasta, kun eroaa ja alkaa tutustumaan itseensä.
Olemme täällä maailmassa oppimassa kaikkea mahdollsita ja tämän mahdollistaa aina eteemme tulevat uudet tuttavuudet ja tietenkin netti, minkä maailmasta aina itsensä löytää ihmettelemästä jotain uutta...olkaa avoinna.