Jäitkö lapsuudessa vähän kaikesta sivistyksestä ulkopuolelle tai tajusitko aikuisena miten ns tynnyrissä kasvoit?

Itse olen aikuisena havahtunut tähän. Molemmilla vanhemmilla duunaritaustaa ja koen etten oikeasti saanut esimerkiksi mitään tukea opiskeluun tai jatko-opinnoista ei koskaan puhuttu. En oikeastaan edes tiennyt vaihtoehdoista, lukiossakin niitä melko suppeasti käytiin läpi. Vanhemmat kyllä kovasti toitottivat sitä meille lapsille että käykää koulut hyvin ja opiskelkaa kunnon ammatit mutta siihen se jäi, mitään konkreettista tukea ei koskaan tullut. Lukion jälkeen olin ihan hukassa, en jotenkin osannut edes kuvitella että minä, tavis (vaikkakin hyvä koulussa), pärjäisin korkeakoulussa tai jopa yliopistossa. Näitä varten olisi siis pitänyt muuttaa pois kotipaikkakunnalta muualle, tähänkään ei yhtään kannustettu, oikeastaan minulle oli ihan mysteeri että miten silloin elättäisin itseni, ei kukaan ollut kertonut eikä suvussa ollut esimerkkejä, niinpä päädyin amikseen. Hyvän ammatin sain ja työpaikan, jossa tienaan melko hyvin ja nyt myöhemmin opiskelen työn ohella amk tutkintoa mutta olisi ollut mukava saada jotain tukea "elämänvalintoihin" silloin nuorempana.

Tuon lisäksi kaikki kulttuuri oli ihan tuntematonta minulle melkein kolmekymppiseksi asti, jolloin tajusin kuinka mielenkiintoista vaikkapa taide voi olla. Ei meillä koskaan kotona mitään kulttuuria harrastettu tai edes puhuttu siitä, elokuvissa käytiin kyllä välillä, se oli ainut kulttuuri"elämys". Vanhemmillani on myös melko mustavalkoinen ajatusmaailma moneen asiaan ja oli pelottava huomata että niin oli itsellänikin aika pitkään. Myöhemmin olen alkanut ymmärtää asioita eri kantilta ja mielestäni ymmärrän eri näkemyksiä hyvin vaikken välttämättä samaa mieltä olisikaan ja melkein tuntuu aina pahalta miettiä kuinka jyrkkiä vanhempieni mielipiteet jostain ovat, tai lähinnä isän, äiti ei juuri seuraa uutisia tai politiikkaa esimerkiksi. 

Näitä asioita kun miettii niin on tuntunut että olen jäänyt henkisessä kasvussa jälkeen verrattuna moniin ikäisiini, nyt ehkä olen saanut kurottua eroa pienemmäksi mutta ehkä noin 25vuotiaana olin ja elin hyvin eri maailmassa kuin moni kaverini, vaikka älykkyydessäni ei mitään vikaa ole ollutkaan, kasvuympäristö on vaan vaikuttanut niin vahvasti kaikkeen. Siitä olen kuitenkin kiitollinen miten paljon kädentaitoja opin lapsuuden ja nuoruuden aikana, oltiin paljon vanhempien mukana monissa asioissa ja siinä taas olen sitten ehkä kehittyneempi mitä moni "kirjaviisas". Kaikesta huolimatta lapsuuteni ja nuoruuteni oli todella hyvä ja meillä perheenä oli asiat tosi hyvin! Olisi mielenkiintoista kuulla onko  muilla vastaavia kokemuksia?