Muutto tulossa, ja mietitäänkin, muutetaanko erilleen.
Pitkä parisuhde takana. Asumme miehen maatilalla, jossa mies on elämäntyönsä tehnyt; minä tilan ulkopuolella töissä. Yksi lapsistamme on ilmaissut kiinnostuksensa tilan jatkajaksi, mikä on hieno juttu.
Käytännössä se tarkoittaa, minä ja mieheni muuttaisimme pois tilalta. Täällä maaseudulla on paljon kohtuullisen hintaisia asuntoja tarjolla.
Mutta vaikuttaa siltä, minä ja mieheni emme olekaan kiinnostuneita saman tyyppisestä asunnosta. Mies haluaa omakotitaloon (vaikka ei kovin innokas kodin ylläpitäjä olekaan ollut) ja minä kerrostaloon kuntakeskukseen; olemme molemmat hyväkuntoisia, mutta itse ajattelen, pitää varautua siihen, jos joskus emme olekaan.
Nyt jotenkin emme löydä yhteistä säveltä tähän, ja eteen on tullut ajatus, jos muutetaankin erilleen. Jotenkin tuntuu laajemminkin, että mitkä olikaan ne meidän yhteiset jutut ylipäätään.
Olisiko kenelläkään mitään neuvoa tällaiseen tilanteeseen? Kokemusta?
Kommentit (36)
Kiitos paljon näkemyksistäsi nro 2!
Tuo on kyllä tärkeää, ettei syntyisi katkeruutta.
Itse olen melko sopeutuvainen; joskin nuorena yhteen menimme, ja silloin sopeutuu ehkä helpommin.
Hyvin olen sopeutunut miehen sukutilalla asumaan, joskin omakin taustani on maalta.
Mutta nyt jotenkin tuntuu, haluaisin ehkä muuta. Ja tosiaan tulee kyseenalaistettua koko yhdessäolo miehen kanssa. Mietittyä, mikä olikaan se, mikä meitä yhdisti. Ja onko sitä vielä olemassa.
Mitkä olikaan ne meidän yhteiset jutut ylipäätään?
On hyvä että mietit jo nyt vanhana jaksamista. Omakotitalossa on paljon tekemistä ja sitten kun ette jaksa, kuka tekee työt? Jos lapsesi on kiinni maatilanpidossa hän ei ehdi auttelemaan joka hetki. Miehesi voi vielä olla hyvässä kunnossa, mutta kunnon huononeminen voi yllättää. Mikä miestäsi kiinnostaa omakotitalossa ja miksi ei halua kerrostaloon palveluiden lähelle?
Oma äitini halusi kerrostaloasuntoon ja hommasikin sellaisen, isäni jäi omakotitaloon ja kaikki asiat jäivät täysin hoitamatta, kun ei jaksanut/viitsinyt mitään tehdä. Kunpa joku puhuisi järkeä noille jäärämiehille.
Ei tietenkään eroa.
Kompromissi: ykskerroksinen ok-talo läheltä keskustaa tai rivariin, jossa talkkari.
Tai yksikerroksinen uudisrakennus tilalle.
Mieti nyt jo lapsiasi. Iso kuorma, jos joutuu huolehtimaan vanhempien perään eri osoitteissa. Lapset on huolettomampia, kun katsotte toistenne perään.
Aika kuluu nopeasti ja pian olette hoivattavia.
Hommaa se asunto keskustasta. Mies joko tulee tai sitten ei.
joo, rivariin ihan palvelujen lähelle...mies tahtoo "rassata mopoa", siis puuhastella, kun on ikänsä siihen tottunut, kysele viljelypalstaa, säilyy tuntuma maahan
Mä ostin itselleni rivarikämpän ja kysyin mieheltä haluaako hän muuttaa sinne. Hän halusi. :D
Lapsi varmasti tarvitsee tilalla isän apua jatkossakin ja siitä miehelle sitä "terapia" tekemistä.
En ihan saa kiinni, miksi pitää varautua jo nyt siihen, että kunto huononee ja sen takia muuttaa kerrostaloon. Toki jos on muita syitä, niin ihan ymmärrettävää.
Omasta mielestäni (jolla ei tietenkään ole merkitystä, koska ethän sä mun pään mukaan elä) riittäisi, että omakotitalo olisi suhteellisen lähellä palveluja ja sellainen, jossa pystyisi olemaan myös mikäli kunto tilapäisesti huononee. Ei siis esimerkiksi korkeita portaita sisälle tai eri tasoja kerroksissa yms. Mun reilusti yli 80v äiti asuu vieläkin omakotitaloa ja hänen isänsä oli yli 90 kun muutti pois kotoaan, että jos te siinä reilun 60? vuoden iässä muutatte jo kerrostaloon, niin saattaa mennä vuosikymmeniä, ennen kuin kunto on sillä tolalla, että sen puolesta pitäisi olla helpompaa asumista.
Kyllä sen muuton voi tehdä kun näyttää siltä, että kunto pysyvästi huononee. Apua saa rahalla ja ei se muutto lopultakaan niin kamalan kallis ole, vaikka siihen ulkopuolista apuakin joutuisi palkkaamaan.
Aloita vihdoinkin ihan oma elämä. Suosittelen lämpimästi.
Joo, itsekin tunnen varttuneessa iässä erilleen muuttaneen pariskunnan, jonka jälkeläisten taakka vähintään tuplaantui, kun piti hoitaa asiat kahdessa osoitteessa.
Mutta on tässä muutakin kuin eri käsitykset asumisesta. Tai nimenomaan sitä muuta. Jotenkin olen jo pidempään miettinyt, onko minun hyvä olla tässä parisuhteessa. Kaipaisin enemmän kuin koen saavani. Kumppanuutta, läsnäoloa, vuorovaikutusta. Toisaalta parisuhteen ei kait pitäisi tyydyttää kaikkia tarpeita. Missä määrin voisin täyttää kaipuutani yhteyteen muissa ihmissuhteissani, ystävien kanssa jne. En tiedä.
ap
Oletatko, että miehesi voi vain istua paikallaan ja katsoa telkkaria kaikki päivät? Kerrostalossa kuuluu kaikki äänet naapureille. Kuulet kun naapuri tulee kotiin. Saat heti valituksia jos siellä alkaa metelöimään.
Kerrostalossa asuminen vapauttaa paljon aikaa ystävien tapaamiselle, harrastamiselle ja matkustelulle.
Minäkään en saa nyt ihan kiinni siitä, miksi tuleva muutto on mielestäsi viimeinen, jonka tulette tekemään. Miksi nyt pitää jo valita huonokuntoiselle vanhukselle sopiva vai koetko, että te kuulutte jo tähän ryhmään? Eihän se muuttaminen kivaa ole, mutta eikö sitä voisi ajatella, että vaikka 10-20 vuoden päästä ehkä voisi muuttaa toistamiseen vielä lähemmäs palveluita.
En ikinä muuttaisi enää yhteen. T: nimim. toistakymmentä vuotta onnellisessa parisuhteessa erillään asuen.
Ap kuulostaa läheisriippuvaiselta ripustautujalta.
Meillä minä en suostu lähtemään kotoani mihinkään, olen asunut tässä jo 35 vuotta ja nuorempi polvi asuu "kahden mutkan takana" noin 500 m päässä ns. muorintuvassa, jossa on tilaa 6 huoneen verran eli ei ole mikään pikkumökki. Tila on siis siirtymässä tyttärelle ja perheelleen.
Mies on muuttamassa 150 km päähän entiselle opiskelupaikkakunnalleen tai oikeastaan sen naapurikuntaan omakotitaloon järven rannalle. Erosta ei ole puhuttu, on vain puhuttu siitä, miten nyt voi tehdä haluamansa, mutta toisen ei ole pakko päätyä kompromissiin.
Kumpikin toivottavasti saa haluamansa ja todennäköisesti mies olisi edelleen kirjoilla täällä kotitilalla, jonka aikoinaan ostimme ns. vapailta markkinoilta eli ei ole kummankaan sukutila.
Koska tein elämäntyöni muualla kuin maatilalla, on minulla maatalousyrittäjää huomattavasti parempi eläke ja varaa tässä asua.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos paljon näkemyksistäsi nro 2!
Tuo on kyllä tärkeää, ettei syntyisi katkeruutta.
Itse olen melko sopeutuvainen; joskin nuorena yhteen menimme, ja silloin sopeutuu ehkä helpommin.
Hyvin olen sopeutunut miehen sukutilalla asumaan, joskin omakin taustani on maalta.
Mutta nyt jotenkin tuntuu, haluaisin ehkä muuta. Ja tosiaan tulee kyseenalaistettua koko yhdessäolo miehen kanssa. Mietittyä, mikä olikaan se, mikä meitä yhdisti. Ja onko sitä vielä olemassa.
Ihmiselämässä on oikeus kokea asioita. Muutokset tekevät joskus hyvää. ns Uusi sivu. Kuuntele sydäntäsi. Elämäntyötä jo takana. Aika huilia ja todella kuten sanoit-ennakoidakin tulevaa. Muista, te voitte aina olla yhdessä tapaamisen muodossa. Kyläilette toisillanne.,ei mitään radikaalia eroa. Sihde voi elpyä ja tekee hyvää teille. Mutta älä ala sinne uuteen mataloon sitten vakipiiaksi. Toki aina voi auttaa jossain pienessä kun kyläilee,mutta se ei ole sun työjuhta kohde.
Muuten on olemassa usein kolme elämänvaihetta mitä tulee rakkausasioihin. Nuoruuden huumaa kuuma suhde. Sitten toinen tyyppi jonka kanssa lapset ja sitä työtä ja työtä. Sitten se kolmas: vanhuudenikän sulostuttaja,jonka kanssa " kassellaan" iltaaurinkoa terassilla. Että .... no olet vapaa tekemään kuten sydämesi sanoo, älä näivetä itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Oletatko, että miehesi voi vain istua paikallaan ja katsoa telkkaria kaikki päivät? Kerrostalossa kuuluu kaikki äänet naapureille. Kuulet kun naapuri tulee kotiin. Saat heti valituksia jos siellä alkaa metelöimään.
Eiköhän mies auttelisi paljon siellä tilallakin. Miksi pitäisi kotona metelöidä
Vierailija kirjoitti:
Aloita vihdoinkin ihan oma elämä. Suosittelen lämpimästi.
Se yksinäinen "oma elämä" ei välttämättä sitten olekaan ihan mukavaa, kun on oikeasti yksin. Ja kylläsitä "omaa elämää" voi elää toisenkin kanssa, vaikka ihan aina ei voi tehdäkään niin, kuin haluaisi.
Jos parisuhde on hyvä, niin muuttaisin keskustan lähellä olevaan omakotitaloon sen miehen kanssa( ja monen kuntakeskusken keskustassakin on omakotiasutusta, eli voi asua ihan "keskustassa", mutta omakotitalossa. )
Kerrostaloasumisessa on puolensa, mutta toisaalta, kun siellä omakotitalossa tekee pihatöitä/lumitöitä ym niin pysyy kuntokin parempana. Kun kerran vielä olette hyvä kuntoisia niin nuokin työt sujuu.
Vierailija kirjoitti:
Ei tietenkään eroa.
Kompromissi: ykskerroksinen ok-talo läheltä keskustaa tai rivariin, jossa talkkari.
Tai yksikerroksinen uudisrakennus tilalle.
Mieti nyt jo lapsiasi. Iso kuorma, jos joutuu huolehtimaan vanhempien perään eri osoitteissa. Lapset on huolettomampia, kun katsotte toistenne perään.
Aika kuluu nopeasti ja pian olette hoivattavia.
Ehkä tuo nainen haluaa muutakin jo. Hänhän kysyy-retorisesti- onko mitään yhteistä enää. ??? Aina voi olla ystäviä ja tpailla ja jokaisella oikeus itsensä näköisen asumiseen, ehkä uusi suhde tai ihan vaan huilia ukonsta vapauduttuaan. Ei mitään radikaalia eroa. Ja isovanhemmista ei ole tarkoitus tehdä nuoren parin lapsenvahtia, aputyövoimaa ja väliktin pysyy parempina kun vanhukset asuvat hieman etäällä vaikka kirkonkylällä yhdessä tai erikseen. Nykyisin ei enää tuo syytinki ole - se juttu- toisille toki sopii.
No varsinaisesti ei ole omakohtaisia kokemuksia mutta lähipiirissä useampi maaseudulla asuva pariskunta jossa nainen haluaisi asumaan keskustaan ja kerrostaloon mutta mies ei. Oma anoppi on esimerkiksi yksi joka on jo viimeiset 10 vuotta haaveillut kerrostaloelämästä palvelujen läheisyydessä. Heillä ei ole koskaan ollutkaan mitään maatilaa. Ovat muuten vaan asuneet syrjässä. Toinen on tätini ja heillä jo lopetettu maatila. Ikää jo sen verran että olisi kannattanut lähteä lähemmäs palveluja vuosia sitten.
Etenkin anopin kohdalla tuntuu että hän on hieman jopa katkeroitunut kun on jäänyt eikä ole uskaltanut toteuttaa omaa unelmaa.