Miksi 5-vuotiaani valehtelee?

Omalla lapsella tuo on vielä jossain määrin hallinnassa mutta sen parhaalla hoitokaverilla.. huh! Se poika valehtelee varmaan yli puolet mitä suustaan päästää, tai ei kai tuota voi vielä valehtelemiseksi sanoa kun noin pieniä ovat. Sillä on omasta mielestään kaikki maailman lelut, käynyt joka paikassa, osaa kaiken, käy kuuden eri lajin harkoissa, osaa soittaa.. jne...

Ollaan sitten vain puhuttu siitä, miltä valehtelu muista tuntuu, vaikka juttu olisikin ihan viaton.



Ollaan myös opetettu muksulle ns. "Kolmen V:n muistisääntö", mistä isä ja äiti tulevat hyyyyyyvin vihaiksi: varastaminen, valehtelu ja väkivalta.

ja valehdella. Oletko lukenut koskaan Peppi Pitkätossua - hän keksii ja taruilee, ei valehtele.



Eli katsoisin sinuna sormien välistä sitä, että lapsi hyvää mielikuvitustaan ja jännityksen kaipuutaan koristelee hiukan kertomuksiaan. Voi olla, että uskoo itsekin hiukan tarinoihinsa.



Mutta omia jälkiä ei valehtelemalla saa peitellä, saati vierittää syytä jonkun toisen kontolle. Siitä jo antaisin jonkin rangaistuksen.

Valehtelu on minustakin ehkä vähän väärä sana. Sepittely ja juttujen keksiminen ehkä oikeita. Mutta inhottavalta se tuntuu siltikin. Jutut ovat varsin viattomia, ehkä ongelma juuri on oma suhtautumiseni. Ärsyynnyn siitä kun huomaan sepittelyn. Te joilla on ollut samanlaista, otatteko sen aina puheeksi ja "käräytätte", vai annatte asian ainakin välillä olla, olette mukana jutussa?



ap

Jos sepitys oli joku pikkujuttu (esim. leikkivätkin oikeasti autoleikkiä eikä pelanneet jalkapalloa), niin annoin olla.



Jos taas olin kuullut jo aiemmin esim. hoitajalta, että olivat leikkineet autoilla ja lapsi väittää muuta, niin saatoin vain ihmetellä ääneen; "Mutta Maija sanoi, että te..."



Jos taas asialla onkin jostain syystä oleellista merkitystä, niin sitten otin asian puheeksi.

Jos tarina oli ihan posketon, saatoin nauraa, katsoa silmiin ja sanoa, että "olipa se vauhdikas tarina, mutta oikeestihan te olitte retkellä siinä lähimetsässä, eikö vaan?"



Eli suhtauduin huumorilla. Ja pyrin antamaan lapselle tilaisuuksia sepittää ihan sallitusti eli meillä oli ja on sellainen iltasatutraditio, että keksitään aihe ja sitten kehitetään yhdessä iltatarina. Lapsella on todella vilkas mielikuvitus ja noista tarinoista tulee hauskoja. Nyttemmin satuilu on tällaisissa arjen tapahtumissa jäänyt jo kokonaan, lapsi siis 8-vuotias.



-4-

Omalla lapsella tuo on vielä jossain määrin hallinnassa mutta sen parhaalla hoitokaverilla.. huh! Se poika valehtelee varmaan yli puolet mitä suustaan päästää, tai ei kai tuota voi vielä valehtelemiseksi sanoa kun noin pieniä ovat. Sillä on omasta mielestään kaikki maailman lelut, käynyt joka paikassa, osaa kaiken, käy kuuden eri lajin harkoissa, osaa soittaa.. jne...

oli juuri tuollainen maailman paras kaikessa- lapsi kun ollaan tutustuttu. (tunnettiin jo aikaisemmin ennen seurustelua) Nyt kohta 13 vuotias ja valehtelu on leipätyötä, ilman omantunnontuskia. Varastaa myös jne. En tiedä mikä mennyt vikaan. Pelottavaa kun ei voi luottaa promillen vertaa. Neuvoja???

niin valehtelemaan oppiminen on yksi tärkeä kehitysvaihe. Se menee ohi.

Mun mielestä tuo on ihan ikäkausijuttuja. Mä olen suhtautunut vähän naureskellen: kertoi mm. olleensa päiväkodista elokuvissa ja saaneensa mennä sinne pyörällä yksin. Kysäisen sitten, oletkos tosissasi vai juksaatko äitiä.



Valehtelu sitten eri asia, esim. jos on leikkinyt tuhmasti ja itse olen nähnyt tilanteen eikä lapsi myönnä. Sellaisessa tosiaan otan kovan linjan.

Kyllä olen ajatellutkin, että sepittely kuuluu jonkin verran ikään. Ongelma onkin ehkä oma suhtautumiseni, tai se, etten tiedä miten suhtautua. Mutta ehkä yritän ottaa vähän huumoria kehiin. Välillä sitä tuntee jotenkin epäonnistuneensa :(