Ystävät eivät auta tai tue, mutta haluavat sitä itse

Mulla on aika hyvin tuttavia ja "kavereita" mutta tosiaan yleensä ne tykkää vuodattaa mulle kun mulle on kuulemma "hyvä puhua kun sä aina osaat sanoa jotain". Itse jos koitan puhua ongelmistani niin ei niihin mitään oikein sanota edes. Tai sit käännetään asia silleen että "no mutta ajattelepas minua/ niitä muita".

Oikeestaan vaan yksi ystävä on, joka kyselee myös mitä mulle kuuluu ja ihan aidosti reagoi ja myötäelää, haluaa ymmärtää ja olla apuna. Kanssakäyminen on tasapuolista.

Moni aina sanoo että aina pitää kysyä ja sanoa jos tarviin apua tai juttuseuraa, mutta eipä se käytännössä ole toteutunut ikinä. Sillon kun oikeasti tarviis niin viestit jää nähty-tilaan tai jos niihin vastataan niin se on "sori ei nyt pysty", ehkä "no en mä tiedä mitä pitäis sanoa". Okei joo, kiitti nyt si taas.

Koitan opetella itse erottamaan omat ongelmat muiden ongelmista. Etten ottaisi niitä omalle sydämelle niin kovin ja pitäisin etupäässä huolen itsestäni ja jos joku kuormittaa liikaa, niin on lupa sanoa se ja ottaa etäisyyttä.

Samaa pitäisi varmaan opetella, ja olla välittämättä toisten murheista. Olen jopa miettinyt, että alan ottaa etäisyyttä toisiin, koska en koe lopulta saavani näistä kaveri- ja ystävyyssuhteista mitään. 

Joku tietysti sanoisi, että etsi uusia ystäviä, mutta ei niitä ole noin vain tarjolla. Ongelma ei ole, etteikö olisi ystäviä ja kavereita, vaan se, että suurin osa tuntuu olevan vapaamatkustajia. He haluavat ystävyyden hyvät puolet, mutta eivät ole valmiita panostamaan yhtään.

Ystävyys pitäisi olla molemminpuolista. Itse olen huomannut että osa ystävistä kokee muiden ongelmat valituksena ja omat ongelmat eivät ole sitä. Sellaisia ystäviä, jotka oikeasti tukevat on harvassa.

Olen tässä miettinyt, mistä se voi johtua. Onko kyse vain itsekkyydestä, vai eivätkö ihmiset huomaa omaa käytöstään? Vai onko kyse siitä, että ei tiedetä, mitä pitäisi tehdä?

Tuollaiset ihmiset eivät ole mitään ystäviä, sori mutta herää jo

Taidat olla niitä joiden elämään kelpaa melkein kuka tahansa joka vaan kelpuuttaa sinut?

Ei nuo ole ystäviä, nuo on hyväksikäyttäjiä.

Pidät niitä ystäviä ihan oikeasti ystävinä? Voi herraisä sentään! Viittaisin kintaalla sellaisten uusiin avunpyyntöihin, ja kertoisin suoraa, miksi. Jotkut ovat vain ajattelemattomia, mutta heiltä tulisikin sitten tässä tilanteessa anteeksipyyntö ja lupaus tapojen parantamisesta. Ne muut saisit unohtaa! 

On tavallista, kaikki otetaan irti sellaisesta, joka on aina auliisti auttamassa eikä myöskään osaa odottaa mitään takaisinpäin itselleen. Ei siinä auta kuin opetella vetämään rajansa. Auttaa ja kuuntelee silloin kun pystyy (jos ylipäänsä haluaa enää niin saatavilla olla) ja etsii itse tarvitsemansa muualta, jos ei nykyisiltä läheisiltä saa.

Multa hassusti katosi noi feikkiystävät siinä vaiheessa kun aloin avoimesti avautumaan mm vaikeasta masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, mun dissosiaatiosta ja sen oireista, ensometrioosista ja kasvaimista ja syöpämahdollisuudesta, jonka ne toi mukanaan.

Eipähän tarvitse ainakaan enää muiden ongelmia ratkoa. Oisinpa tehnyt tämän jo aiemmin.

Joillekin on kait mahdottoman vaikeaa kun toisella menee huonosti ja katoavat kun ei osaa tehdä mitään. Ja jotkut on vaan itsekkäitä ksipäitä. Sit on niitä harvoja, jotka ei häviä missään tilanteessa vaikka olisi miten vaikeaa.

Samanlaisia kokemuksia kuin ap:llä, sikolleni aloin kertoa millaista arkitodellisuus on ollut äitimme kanssa jota olen hoitanut hautaan saakka, hän tokaisi että menneet on menneitä eikä niistä tarvitse kertoa.

Ei halunnut pilata omaa kuvitelmaansa äitimme hyvyydestä, mua painaa valtavasti huono kohtelu mitä olen saanut äidiltämme, sisko ei tästä tiedä mitään, mulla muuttui täysin suhtautuminen siskooni.

Joillakin oli se tilanne ettei ystävä tukenut, muttei se tarvinnut koskaan itse tukea. Heillä perhe tukena.

Olen katkaissut välejä tällaisiin "ystäviin". Olen mielummin yksin kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka vain käyttävät hyväkseen.