Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämä meni niin epäreilusti, vertaistukea?
29.01.2025 |
Mitään dramaattisen kauheaa ei ole, mutta minulle on.
Lapsena äiti oli poissaoleva ja isä alkoholisti ei koskaan kotona, joskus kävi uhkailemassa että polttaa koko kodin, koko lapsuuden pelkäsin ja tuin äitiä. Pienessä kyläkoulussa opettaja kiusasi kun en ollut yhtä nopea ja hyvä kun muut, sillä isän sekoilujen takia en saanut nukuttua/oltiin monet yöt häntä kotiin maanittelemassa.
Yläasteellakaan en saanut ystäviä ja liityin sitten väkisin ns pahisporukkaan ja vedin väkisin tupakkaa etten jäänyt kiusatuksi, kotonakaan ei koskaan äiti kysynyt mitä kuuluu, ei mitään. Olin kotona kuin yksin
Opiskelin kuitenkin itselleni ammatin ja tulin aikuisuuden kynnyksellä raskaaksi. Elämäni paras päätös oli että pidin lapsen vaikka lapsen isä paljastui väkivaltaiseksi ja pettäjäksi ja sitä jäin vauvan kanssa sitten yksin tämän pahoinpideltyä minut sairaalakuntoon.
Tämän jälkeen jäin täysin yksin vauvan kanssa, lopulta pitkin hampain menin äidille välillä yöksi vaikka ei todellakaan oltu tervetulleita. Olin tosi masentunut tilanteen takia ja en uskaltanut olla aina yksin kotona vauvan kanssa kun olin niin yksinäinen, mutta sekin masensi etten ollut lapsuudenkotiin tervetullut vaan äiti paheksui että "valitsin" niin huonon miehen ja aikuisena "teininä" äidillä yökyläilin.
Tapasin netissä sitten miehen ja luulin jo että elämä alkaisi mennä paremmaksi. Lapsuuden, läheisriippuvuuden ja yksinäisyyden takia katsoin läpi kaikki haukut ja pahoinpitelyt, ne ei sentään ole niin pahoja kun lapsen isä teki. Tällä tiellä olen edelleen yli 10v jälkeen.
Äitini ei edelleenkään halua pitää yhteyttä, kuulumisia kysyä. Lapsen isä ei tekemisissä, hänen mummo muistaa jouluna sen verran että rahaa lähettää.. miehen vanhemmat eivät ole koskaan kiinnostuneet pitämään yhteyttä. Kavereita en ole koskaan onnistunut saamaan. Sama kirous käynyt omallekin lapselle, harrastuksissa rampataan, monessa mukana mutta ei ei kumpikaan ole saanut välittäviä ihmisiä elämään.
Pahinta on että lapsena olin serkulleni niin kateellinen, iso ja välittävä perhe ja suku, nykyäänkin lämpimät välit toisiinsa ja matkustelevet yhdessä lapsiensa kanssa. Omakotitalo ja eläimiä pihalla.
Tuota aina itsekin halusin ja tuo oli lapsuuden haaveeni, jota odotin että pääsen muuttamaan ja rakentamaan elämääni. Nyt, asutaan kerrostalossa ja mies raivoaa ja räyhää ties mistä :( Tuntuu että alkaa aikakin loppua että ehtisi "löytää" miestä ja rahaa saada se omakotitalo.
Olen ollut pitkään nyt surullinen, sillä minulla on 1 sisko joka ei ole oikein tekemisissä kun niin vanhempi, on nyt hiljalleen lyhentynyt ja olen ollut kovin onnessani siitä kun ei muuta sukua kiinnosta, eikä ole kavereitakaan. Sinisilmäisyyksissäni menin kertomaan joistakin miehen raivokohtauksista (lapsi ei ole näitä ollut todistamassa) ja mitä tehnyt minulle, hän tekikin lapsestani lastensuojelu ilmoituksen että olen mielisairas, harhoissani kuvittelen asioita, onko lapsella hyvä asua mielisairaan kanssa..
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja miksi en eroa vain? En vain kykene :( Jotenkin tosi vaikea näin yksinäisenä. Nyt on edes joku joka synttäreinä muistaa, tai kipeänä kysyy tarvitseeko kaupasta jotain? Jollekin jolle puhua vaikka nään ettei sitä kiinnosta, mutta silti. Pelkään jos eroan että "ei olla olemassa" lapseni kanssa, kun kukaan ei kaipaa välitä muistele. Joskus kun vuosia sitten kävimme miehen kanssa baarissa ja sai siellä raivokohtauksia minua kohtaan niin ihmiset ihmetteli mitä teen sen kanssa, kun olen kuitenkin ihan nätti, tätä itsekin mietin miten olen näin säälittävä kun en vaan kykene eroamaan vaikka tuskin olisi niin "vaikea" muita tapailla :(
Täällä vertaistukea. Minua ei koskaan kehuta somessa kauniiksi vaikka olen tosi nätti. Ihmettelen että minua paljon rumempia kehutaan mitä pystytään. Mikä kaunotar se täällä jne.
Ja hulluinta tässä on että tuntuu että monet on oikein vihaisia kaikista "sukujouluista" ym. Itse kuolisin onnesta! Ja että olen sukuni "musta lammas" ja todella kärsin tästä :( Äitini ja isäni elävät erillään ja ovat täysin tyytyisiä etteivät ole kanssani tai lapseni kanssa tekemisissä, tykkäävät olla yksin. He tosin jo sen verran iäkkäitä että heillä on tälläsiä kylällä asuvia samanmoisia jotka kyläilevät. Olisipa itselläkin :/
Varsinkin lapsen puolesta harmittaa kun hänellä ei ole kuin minut. Olisi niin kiva että hänellä olisi edes niitä välittävä ihmisiä. Joskus tungettiin mukaan miehen kanssa heidän vanhempien luokse mutta oli todella jäätävä tunnelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En vertaistukea nyt tarjoile, vaan ehdotuksen. Lue tuo tekstisi niin, että ajattelet sen olevan jonkun muun kirjoittama. Mitä neuvoja antaisit hänelle?
Surullista. On sulla vielä mahdollista saada elämään kaikkea hyvää. Tuntuu vain että nuo menneet pitäisi käsitellä ja hyväksyä kuitenkin ensin. Terapia olisi hyvä paikka puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja hulluinta tässä on että tuntuu että monet on oikein vihaisia kaikista "sukujouluista" ym. Itse kuolisin onnesta! Ja että olen sukuni "musta lammas" ja todella kärsin tästä :( Äitini ja isäni elävät erillään ja ovat täysin tyytyisiä etteivät ole kanssani tai lapseni kanssa tekemisissä, tykkäävät olla yksin. He tosin jo sen verran iäkkäitä että heillä on tälläsiä kylällä asuvia samanmoisia jotka kyläilevät. Olisipa itselläkin :/
Varsinkin lapsen puolesta harmittaa kun hänellä ei ole kuin minut. Olisi niin kiva että hänellä olisi edes niitä välittävä ihmisiä. Joskus tungettiin mukaan miehen kanssa heidän vanhempien luokse mutta oli todella jäätävä tunnelma.
Ymmärrän harmituksen, mutta positiivisena ajatuksena kuitenkin muistuttaisin, että on oikeasti iso asia että lapsellasi on tosiaan hyvä ja välittävä äiti. Se on kuitenkin hänelle tärkeintä.
Ja ensimmäinen askel parempaan elämään on se ero. Ei voi mitään.
Ymmärrän, itsekin olin lapsena kateellinen serkulle, pitkälti samoista syistä kuin sinä.
Mutta kerrot että kun sinulla ei ole välittävää perhettä.
No, onhan sinulla nyt perhe. Se lapsesi. Ja sinä olet hänen ainoa perhe, mitä hänellä on. Voit korjata asioita nyt seuraavassa sukupolvessa. Ole lapsellesi hyvä ja tee hänen lapsuudesta sellainen mitä sinulla ei ollut, niin jonain päivänä huomaat että sinullahan ON ihminen joka sinusta välittää, aivan pyyteettömästi.
Halusit lapsena että et olisi yksin, että äiti kysyy mitä kuuluu, että olisit tervetullut kotiisi. Toimi nyt paremmin oman lapsesi kohdalla (ja mieluusti vähän enemmänkin).
***
Mulla oli hankala lapsuus ja jotta en siirtäisi sitä välinpitämättömyyttä eteenpäin lapsilleni, joudun välillä (huonona päivänä) itseäni muistuttamaan "hymyile, halaa, mene kysymään mitä kuuluu". Ehkä sulla on sama? Se pitää opetella, millaista on olla välittävä vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja hulluinta tässä on että tuntuu että monet on oikein vihaisia kaikista "sukujouluista" ym. Itse kuolisin onnesta! Ja että olen sukuni "musta lammas" ja todella kärsin tästä :( Äitini ja isäni elävät erillään ja ovat täysin tyytyisiä etteivät ole kanssani tai lapseni kanssa tekemisissä, tykkäävät olla yksin. He tosin jo sen verran iäkkäitä että heillä on tälläsiä kylällä asuvia samanmoisia jotka kyläilevät. Olisipa itselläkin :/
Varsinkin lapsen puolesta harmittaa kun hänellä ei ole kuin minut. Olisi niin kiva että hänellä olisi edes niitä välittävä ihmisiä. Joskus tungettiin mukaan miehen kanssa heidän vanhempien luokse mutta oli todella jäätävä tunnelma.
Hae lapsellesi tukiperhettä! Joskus sellaisen saa nopeastikin. Tukiverkkojen puute on aivan riittävä syy. Hyvä tukiperhe voi varsin mainiosti korvata ne puuttuvat isovanhemmat, tai kummit.
Tarvitsisit tukea ja sitä et ns. omalta perheeltäsi saa. Voisitko hakea apua vaikka työterveyden kautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä saa vaan joskus huonot pelikortit mutta niillä se on sitte vaan pelattava. Sulla on lapsi, ole ylpeä siitä. Mäkin olisin halunnu mutta en saanut. Ja yksin olen ja rahat ei riitä.
Jep. On muillekin käynyt hullusti tai kummallisesti. Tai ehkei niin pahasti. Mutta voi olla pulassa edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin poista kaikki pintaliitokiiltokuvasomealustat. Face nyt ainakin. Ei kenelläkään aikuisella ole oikeasti satoja kavereita, harvoin aikaa edes kymmenelle lähimmälle ihmiselle. Mitä enemmän somessa kuorrutetaan esim suhteita, sen epäaidompaa se on.
Minullakin rankka elämä takana. Lapsuudessa katselin juomista, peruskoulussa kiusattiin, semisyrjäydyin siinä alta täysi ikäistymisen jne. Vasta vähän alta 30 pääsin elämään kiinni. Olen kokenut työttömyysjaksoja sekä pari avoeroa, luulin rakkaudeksi, no eipä ollut. Paras päätös oli erota. Hautaan olen joutunut saattamaan turhan monta läheistä, nuoriakin. Lähipiiri on käynyt pieneksi. Nyt lähempänä 50 vakityö, täysin raitis, savuton, korkeakoulutus ja kai aika perus elämä. Mitä se nyt sitten kullekin tarkoittaa, mutta itselleni tämä selviytyminen on normaalia. Yksineläminen on parasta.
Yksin on parempi kuin huonoissa porukoissa/suhteessa.
Olen TODELLA pahoillani että olet saanut haastetta alusta asti ja ilmeisen yksin ollut haasteiden kanssa vielä siitä eteenpäinkin, uusien ja vanhojen.
Eikö toi nyt ole epäreilua? Siis kun vähättelet kokemaasi osaa ja sanot että ei ole muka tapahtunut mitään raflaavaa. Sulla ja sulle oli odotukset tietynlaisesta elämästä ja sen sijaan sait ihan tosi paljon päinvastaista. Sen lisäksi olet saanut jo ihan objektiivisellakin mittarilla kuraa niskaasi.
Jos sitä vertaistukea kaipaat niin mullakin hyvin paljon samaistuttavaa sun tarinassa. Enkä osaa kirjoittaa siitä auki puoliksikaan niin paljon ja niin hyvin kuin sinä osaat.
Alue: Aihe vapaa
Mieheni siis on vieraiden kanssa todella kiva ja kohtelias, siskoanikin auttanut autonsa korjaamisessa ja sisko hänestä siksi tykkää. Oli tosi kova kolaus kun ei uskonut minua ja teki vielä ilmoituksen että olisin sairas.
Olen todella katkera siitä että perheeni on tälläinen, elämäni meni näin, enkä aikuisenakaan onnistunut hankkimaan omaa hyvää perhettä :(
Tiedän ettei minulla ole syöpää tai nstodellista hätää. Mutta kärsin todella siitä ettei minulla tai lapsella ole välittäviö ihmisiä elämässä, kenenkään luokse jonne mennä kylään tai edes kahville. Olin niin onnellinen kun siskoni tuli elämääni ja käytiin grillaamassa ja uimassa, nyt ei taas ole ketään. Nyt olen alkanut näkemään unia että siskoni ja vanhempani olisivat tekemisissä ja retkeiltäisiin ja herään siihen että ei.
Töissä en pysty kuuntelemaan kun ihmiset puhuu sukulaisistaan tai perheestään ja FB selaamisesta tulee vain paha mieli
Muiden kokemuksia?