Miten olette käsitelleet sen, jos jokin iso unelma ei ole koskaan toteutunut vaivannäöstä huolimatta?

Olen yrittänyt lohduttaa itseäni sellaisilla ajatuksilla, kuten että sentään olen uskaltanut unelmoida ja oikeasti uskoa elämässä johonkin. Mutta siinä pettymyksen vallassa se on todella laiha lohtu, kun ei pääse edes todistamaan omaa rohkeutta. Kaikki eivät uskalla edes yrittää, mikä on varmaankin se yleisempi katumuksen aihe myöhemmin, eli jos ei ottanut edes selvää mikä olisi ollut mahdollista. Tiedän myös ettei kellekään täällä ole luvattu yhtikäs mitään. Maailma ei ole minulle mitään velkaa, vaan olen itse keksinyt haaveeni ja luonut niille arvoa omilla ajatuksillani. Yritän aidosti olla iloinen niiden puolesta, joille sama unelma on tarkoitettu ja kiitollinen siitä että olen sentään edes yrittänyt. Ap 

Monesti ihmiset osaa myös luovuttaa ja lähteä uusia unelmia kohti. Ei jäädä siis siihen yhteen kiinni mikä ei ole toimiva. Miten pitkästä ajanjaksosta puhutaan? 

Unelmani ei ole toteutunut (monille tämä  " unelmani"on itsestäänselvyys, ei mitään luksusta). En voi yksin saavuttaa tätä, sillä asia ei ole vain minun käsissäni. Olen hyväksynyt tilanteen ja arvostan muita asioita elämässäni ja itseäni, vaikka muut ei näin tee. Kaikkea ei voi saada ja osan on tyydyttävä vähempään.

Unelman toteuttaminen voi vaatia sitkeyttä ja aikaa. Ei pidä luovuttaa.

Olen saanuit elämässäni kaiken alunperin haluamani paitsi yhtä asiaa. Ei se ole mahdollisuutena pois pelistä vieläkään, mutta usko sen toteutumiseen on murentunut. Toisaalta jos vain yksi asia jää toteutumatta monen muun toteutuneen asian joukosta, niin ei se ole kovin paha. Lisäksi olen saanut sellaisia asioita, jotka eivät edes olleet alunperin listalla, koska en osannut haaveilla niistä. Nämä bonukset lähestulkoon korvaavat osa tuosta toteutumattomasta tavoitteesta.   

Joskus vaan todetaan ettei homma lähde lentoon. Ensimmäinen pettymys oli ihastuminen Kike Elomaahan ja päätös mennä naimisiin röntgenhoitajan kanssa. Nilkka meni naks ja totesin ettei kaikki röntgenhoitajat olekaan kuin Kike. Siispä uutta unelmaa kehittämään.

Halusin omia lapsia ja oman perheen, nyt näyttää melkein varmalta että en tule koskaan noita asioita saamaan. 

En ole käsitellyt tuota asiaa henkisesti, koska en yksinkertaisesti kykene siihen. Aihe on liian kivulias. Minä vain elän asian kanssa, kun en kerran muutakaan voi.

Olen opetellut jakamaan unelmani niihin, joita pitää vaan jaksaa yrittää tavoitella, ja niihin, joista on parempi luopua, jotta voi tavoitella jotain muuta.

Ensimmäiset ovat niitä, joita  en vielä ole vaivannäöstä huolimatta tavoittanut, mutta olen päässyt tai edes tiedän miten pääsisin vähän lähemmäs. Tai ainakin yrittäminen sinänsä on tyydytystä antavaa. Näihin voi rakentaa toteuttamissuunnitelman jonkinlaisella realismin tasolla.

 

Jälkimmäiset taas ovat niitä, joissa lähemmäspääsyä ei ole millään realistisella ajattelutavalla luvassa, vaikka miten pitkään yrittäisi aina vähän toisin uudestaan ja uudestaan. Eikä niihin tuhrattu aika edes ole hauskaa. Nåihin minä en loputtomiin tuhraa aikaani, vaan luovun niistä. Tilalle tulee uusia unelmia, joista ainakin osalla on paremmat mahdollisuudet toteutua. 

Hieno kysymys ja aihepiiri, jäin todella miettimään elämää syvällisemmin. Ikää on jo sen verran, että monenlaista nousua ja laskua on ehtinyt kokea. Ehkä syvin pettymykseni oli se, ettei korkea koulutus tuonutkaan sitä uraa,  taloudellista turvaa ja mukavaa keskiluokkaista elämää, jota nuorena havittelin. Jossain vaiheessa sitten totesin, että työ kannattaa etsiä toiselta alalta, jossa on sisäänrakennettuna toisenlaiset pelisäännöt, vakituiset työsuhteet ja parempi palkka "kaikille" eikä vain hierarkian huipulla oleville. Opiskelin tälle alalle, jätin unelmieni työn joka osoittautui liian vaativaksi ja epävarmaksi. Joskus suren sitä, kun kohtaan siinä maailmassa menestyneitä ihmisiä. He eroavat minusta siinä, etteivät lannistuneet vastoinkäymisistä ja olivat sitkeämpiä kuin minä, pelokas ja huonon itseluottamuksen omaava ihminen. Olin lahjakas ja minulla oli tai on vieläkin tuon alan vaatimat ominaisuudet, mutta olen vain liian epävarma ja lannistun helposti. Tunnen tästä arvottomuutta, vaikka toisella urallani menestyin ihsn hyvin ja saavutin taloudellisen turvallisuuden. 

Omat unelmani ovat melko realistisia toteutettavia ja vaativat lähinnä pitkäjänteisyyttä ja motivaatiota. Esimerkiksi olen pikkutytöstä saakka halunnut jonain päivänä matkustaa pidemmäksi aikaa (ainakin kuukaudeksi) Japaniin. En ole tätä vielä toteuttanut koska koko ajan elämässä on jotain muuta, mutta se on täysin itsestäni kiinni milloin alkaisin asiaa järjestämään, lohkaisemaan säästöistä rahat lentolippuihin, sopia töistä pidempi vapaa sitä varten jne. 

Olen siis päässyt helpolla, mutta samalla olen seurannut sivusta kun läheiset ovat kipuilleet sellaisten unelmien kanssa joiden suhteen kyse ei ole siitä, että kunhan nyt otat ja teet. 

Yksi on hakenut sinnikäästi lääkikseen yli vuosikymmenen (välillä pitänyt taukoja hakemisesta, mutta sitten taas todennut että ei kykene jättämään sikseen ja hakenut "vielä kerran". Hän on laittanut rahaa valmennuskursseihin ja ollut useamman kerran todella lähellä sisäänpääsyä, tyyliin ensimmäisellä tai toisella varasijalla, ihan muutamasta pisteestä jäänyt kiinni. Ei osaa olla tyytyväinen mihinkään muuhun alaan ja soimaa ja piiskaa itseään ihan kohtuuttomasti. Joka vuosi häntä lohdutetaan, että kilpailu lääkikseen on kovaa ja etenkin nyt kun suurin osa paikoista menee ensikertalaisille, se on vanhemmille hakijoille vieläkin raaempi kamppailu, niin hän ei kertakaikkiaan kykene miettimään elämälleen mitään muuta suuntaa. 

Kaksi läheistä ystävääni kärsii lapsettomuudesta. Mitään selkeää fyysistä syytä ei ole heissä eikä puolisossa, mutta alkaneet raskaudet päätyvät aina vain kesken. Heilläkin ilmassa roikkuu jatkuvasti toivo ja löysä hirsi, että josko nyt TÄMÄ kerta onnistaisi. Jatkuva pettymys on koetellut molempien mielenterveyttä ja toinen on työkyvyttömyyseläkkeellä tasan tarkkaan koska psyyke ei kestänyt enää sitä että on pakko yrittää ja yrittää mutta toiveet aina murskaantuu uudelleen ja uudelleen. 

En saanut sellaista työtä mihin kouluttauduin ja johon oli vuosikausien harrastuneisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Halusin omia lapsia ja oman perheen, nyt näyttää melkein varmalta että en tule koskaan noita asioita saamaan. 

En ole käsitellyt tuota asiaa henkisesti, koska en yksinkertaisesti kykene siihen. Aihe on liian kivulias. Minä vain elän asian kanssa, kun en kerran muutakaan voi.

No ainakin onnituit antamaan tahattomasti vertaistukea, sillä itselläni sama tilanne, - Tosin haavetta ja unelmaa kumppanin löytämisestä osalta en ole vielä osannut aloittaa luopumisprosessia. - Sen sijaan pikkuhiljaa olen alkanut sisäistämään sem että en todennäköisesti koskaan tule saamaan omaa lasta.

Minä halusin arkkitehdiksi. Tunnustin kuitenkin jo lukiossa tosiasiat, etten ole tarpeeksi lahjakas, fiksu ja ahkera. Sitten piti miettiä, mihin rahkeeni realistisesti riittäisivät. Minusta tuli lopulta rakennusmestari ja olen ollut työuraani melko tyytyväinen, vaikkei unelmani toteutunutkaan.

Sama on pätenyt moneen muuhunkin asiaan elämässäni. Olet tavoitellut asioita, joihin minulla on ollut realistiset mahdollisuudet. Niinpä moni vaatimattomampi haaveeni on toteutunut ja olen elämääni ihan tyytyväinen. Olisi voinut mennä paljon huonomminkin.

Työelämä on ollut yhtä pettymystä pettymyksen perään. Eikä haaveeni ole mielestäni olleet edes kovinkaan suureelliset, joku kiva perustyö joka ei ihan koko aikaa vtuta. Palkankaan ei tartte olla iso. Noh, ensin opiskelin amk tutkinnon työllistävältä alalta, enkä työllistynyt alalle vaan kuolettavan tylsiin töihin, joilla ei alan kanssa mitään tekemistä. Lopulta irtisanouduin ja läksin harkinnan jälkeen opiskelemaan unelma-ammattiini rakennusalalle. Valmistuin viime vuonna ja eihän tässä nyt mitään töitä sitten saa. Tämä on ollut todella kova kolaus. Nyt leikin rahoillani, eli treidaan ja sijoitan pitkäaikaisemmin. Todennäköisesti en enää edes yritä päästä perinteisesti töihin, vaan jatkan rahoilla leikkimistä. Työelämässä ei tunnu olevan paikkaa minulle. 

Kiitos ap tästä aloituksesta! En nimittäin pitkään aikaan ole tässä erittäin stressaavassa elämäntilanteessa miettinyt että mitä ne omat unelmat olikaan. Ja jäin oikein miettimään niitä. Yksi taisi olla reissu viinitilalle Italiaan. Jos vaikka ottaisin siitä tavoitteen ensi vuodelle. Tein jonkun 10 kohdan listan unelmistani monta vuotta sitten mutten  yhtään tiedä missä se on. Olisi hauskaa tsekata se läpi. Varmaan montaa kohtaa siitä ei ole täyttynyt ja siksi tää keskustelu herätti mun mielenkiinnon. Koska mikään elämässä ei ole varmaa, niin pitää muistaa elää nyt niin että menee unelmia kohden. Ei mulla muuta :)

Yleensä asioita voi kuitenkin tehdä itse.

Mieti poliitikkoja ja muusikkoja. Jos joku on halunnut julkiselle sektorille mutta ei ole päässyt, on voinut hakea politiikkaan. Muusikko on voinut perustaa oman bändin.

Monilla on muunlaisia suunnitelmia mutta yhtä hyvin voi tehdä jotain itse.

Minusta on tärkeintä, että kykenee muokkaamaan unelmaansa. Jos sinusta ei tule lääkäriä, ehkä sinusta voi tulla sairaanhoitaja. Jos et saa omia lapsia, voit olla maailman paras täti, opettaja tai hankkia vaikka lemmikkejä. Eihän se tietenkään ole ihan sama asia, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä ja saavutettavissa. Turha sitä vuosikymmeniä on hakata päätänsä seinään, jos ei onnistu, niin ei onnistu. Sitten pitää keksiä muuta.

Tein erään asian eteen töitä yli vuosikymmenen. Siis arjet ja viikonloput. Asiat lopulta menivät myttyyn, joten piti aloittaa haaveilemaan uudelleen, uusista asioista. Aina tulee vastoinkäymisiä joiden ylittäminen vaatii motivaatiota ja pitkäjänteisyyttä. Toisinaan tuokaan ei riittä. Tuolloin on järkevää ymmärtää että kaikki epäonnistuvat, joten ei muuta kuin uusia tavoitteita kohti. Epäonnistumisessa piehtaroinnista ei tule kuin itselle paha mieli. Oppia kannattaa ottaa virheistä, siinä kaikki.

Mun suurin haave on ei varmaan voi toteutua ikinä. Suuri ongelma siinä on, että se kuuluu tavallaan ihmisen perustarpeisiin, eikä sitä perustarvetta mulla mikään muukaan täytä. Ja näen ja kuulen miten muilla mun ympärillä on toisin ja se sattuu ihan uskomattomasti.

Jos oppisin toivomaan vaikka oman perheen perustamista ja se olisi minulle myös mahdollista (siinä onnistuminenhan ei todellakaan ole varmaa), se voisi osittain korvata mun oikean haaveeni. Mutta en osaa korvata sitä tällä. Mun mielestä oman perheen perustaminen on siihen verrattuna ihan toissijainen ja epävarma asia. Puoliso voisi ottaa eron ihan milloin huvittaa, vuosikymmenienkin päästä, vaikka mitä ja kuinka luvattaisiin. Ja siinäpä sitten olisit ehkä vielä lastenkin kanssa. Ei mitään oikeaa kuulumista eikä juuria. En osaa toivoa tällaista, vaikka enenevästi oikeastaan toivon että voisin.

Pahin vaihe ton haaveen suremisen kans kesti karkeasti vuoden. Kävin koko ajan töissä, mut muuten se oli pelkkää suremista. En sanoisi että oon siitä yli vieläkään koska en ole, mutta en sentään mieti jatkuvasti mitään itsetuhoista, ja elämässä on muutakin kuin se yksi toteutumaton haave, joka pilaa ihan kaiken muun. Sanoisin, että toteutumattomat haaveet pitää surra. Ei niitä ikuisesti voi paetakaan. Kyllä sille jonkunlainen helpotus tai loppu joskus tulee. Mulla ei ole korvaavaa haavetta, mutta todella toivon, että sellainen jo tulisi. Muuten mua harmittaa miten hukkaan elämääni tällaiseen tyhjäkäyntiin. Mutta minkä sille voi, jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta, ei itseään voi pakottaa keksimään unelmia, eikä tällaisessa saa yrittää valehdella itselleen. Jollain tavallaan mua on auttanut ajatella asiaa ihan vastakkaisesta näkökulmasta; jos ei sitä, niin mitä ihan muuta muuta voisin saada, jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, jolla en mitenkään edes voi kuvitella korvaavani sitä, joka on jotain ihan muuta? En tiedä onko se jotain vihanpurkua, mutta mua se on jotenkin kuitenkin auttanut. Kun ei edes yritä korvata korvaamatonta.

Vierailija kirjoitti:

Monesti ihmiset osaa myös luovuttaa ja lähteä uusia unelmia kohti. Ei jäädä siis siihen yhteen kiinni mikä ei ole toimiva. Miten pitkästä ajanjaksosta puhutaan? 

Noin 10v. Eli kestää vaan ehkä aivoilla ja alitajunnalla sisäistää se, että tämä meni nyt näin. Ap