Miten olette käsitelleet sen, jos jokin iso unelma ei ole koskaan toteutunut vaivannäöstä huolimatta?

Mikään unelmistani ei ole toteutunut. Sysään toivomani asiat pois mielestäni ja yritän elää ankeaa arkeani. 

Eihän kaikki unelmat voi millään toteutua. Mutta monesti kohti tiedostettuja tavoitteita etenee pikkuhiljaa.

Tälläkin hetkellä yhtä työpaikkaa hakee noin 300 ihmistä. Ei voi romahtaa siksi, ettei sitä saa. Sama on opiskelupaikkojen kanssa. Pitää olla myös varasuunnitelmia. 

Ehkä sinulla ei nyt ole ollut kovinkaan realistiset unelmat...

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Hieno kysymys ja aihepiiri, jäin todella miettimään elämää syvällisemmin. Ikää on jo sen verran, että monenlaista nousua ja laskua on ehtinyt kokea. Ehkä syvin pettymykseni oli se, ettei korkea koulutus tuonutkaan sitä uraa,  taloudellista turvaa ja mukavaa keskiluokkaista elämää, jota nuorena havittelin. Jossain vaiheessa sitten totesin, että työ kannattaa etsiä toiselta alalta, jossa on sisäänrakennettuna toisenlaiset pelisäännöt, vakituiset työsuhteet ja parempi palkka "kaikille" eikä vain hierarkian huipulla oleville. Opiskelin tälle alalle, jätin unelmieni työn joka osoittautui liian vaativaksi ja epävarmaksi. Joskus suren sitä, kun kohtaan siinä maailmassa menestyneitä ihmisiä. He eroavat minusta siinä, etteivät lannistuneet vastoinkäymisistä ja olivat sitkeämpiä kuin minä, pelokas ja huonon itseluottamuksen omaava ihminen. Olin lahjakas ja minulla oli tai on vieläkin tuon alan vaatimat ominaisuudet, mutta olen vain liian epävarma

Sait kuitenkin tehdä sitä työtä, ja nykyisestä maksetaan samaa rahaa.

Voi, etkö saanut rikasta status-miestä? Pidänkö kädestä, tuonko jaffaa?

Minulla oli iso unelma, joka liittyi työhön. Lapsesta asti olin haaveillut tietystä työstä. Valitettavasti oma terveys ei kestänyt sitä, enkä ole päivääkään ollut palkallisesti. Ei nuorena tule edes mieleen, että voi tulla terveyshaasteita. Teen tällä hetkellä omasta mielestäni tylsää työtä tietokoneella. Toki voisin tehdä jotain muutakin, mutta toisaalta arvostan myös palkkaa. Se on hassua, että se ammatti, mihin halusin, ei keskimäärin ole mitenkään miljonäärin hommaa, mutta siinä oli mielekkyys ja intohimo. Siitä unelmasta on vain pitänyt luopua, eikä se nyt enää ole pakkomielle. Ihmisellä on fyysisen terveyden rajat, ja aika moni ammatti lopulta on sellainen, joka ei kaikille sovi.

Tavallaan on just ärsyttävää, jos olet tehnyt paljon töitä ja nähnyt vaivaa jonkun unelman toteuttamiseksi eikä se siltikään toteudu, mutta tuossa tilanteessa voi ainakin onnitella itseään siitä, että on yrittänyt.

Vielä kamalampaa olisi elää jonkun toteutumattoman unelman kanssa tietäen, ettei edes yrittänyt. Silloin ei voi tietää, olisiko onnistunut vai ei. 

Luulenpa, ettei sulla ole minkäänlaista riskiä vajota katkeruuteen tai muuhunkaan kielteiseen aloituksesi perusteella. Käsittelet asiaa niin kypsästi ja viisaasti, kieltämättä kuitenkaan suurta pettymystäsi. 

Itselläni ei oikeastaan ole ollut muuta unelmaa kuin elää tasapainoista elämää, se on toteutunut. Pettymyksiä on tullut työelämässä, kun ne tavoitteet, jotka itselleni asetin eivät osoittautuneet realistisiksi enkä halunnut sellaista mitä tavoite sisälsi. Saavutin ison tavoitteen lähes vahingossa ja se mitä se toi mukanaan oli suuri pettymys - jopa kauhistus. En pitänyt lainkaan lopputuloksesta, en mistään, mikä tuohon monien unelmaan sisältyi, vaan halusin jopa peruuttaa kaiken tapahtuneen, vaikka kaikki kuvittelevat, että olisin tavoitteeni saavuttamisesta iloinen ja ylpeä. 

Mieleeni siis tulee miettiä asiaa sitäkin kautta, että kaikkien unelmien toteutuminen ei ole hyväksi. Joskus alitajuntakin saattaa tulla tuossa avuksi ja sabotoida niin, ettei tavoite tai unelma toteudu. 

Pettymysten käsittely on  mielestäni yksi onnellisen elämän peruskiviä. Niitä tulee jatkuvasti, isompia ja pienempiä, jokainen niistä kehittää joustavuutta. Jos joustavuus puuttuu, saattaa käydä jopa niin, että valehtelee saavuttaneensa tavoitteensa. Tiedän kaksikin ihmistä, jotka ovat näin toimineet eikä se varmasti ole mitenkään harvinaista. En sitten osaa sanoa mitä noin toimivan ihmisen itseymmärryksessä tapahtuu. 

Hokemalla, että elämä on turhaa ja siirtymällä eteenpäin. Ei kannata jäädä hokemaan liian pitkäksi aikaa.

En saanut parisuhdetta, siis sellaista jollaisen olisin halunnut. Olisin varmaan sinänsä "saanut" miehen, mutta koska en ole vielä viisikymppisenäkään löytänyt mieleistäni olen ollut käytännössä yksin koko ikäni. Nuorempana minulla oli jopa jonkinlaista yritystä parisuhteen löytämiseksi, mutta koska tulokset olivat niin kehnoja löin hanskat tiskiin viitisen vuotta sitten enkä tee asian suhteen enää yhtään mitään. Koetan hyväksyä asian, olen kuitenkin saanut elämässäni monia muita hyviä asioita ja olen voinut puhua asiasta erään samassa tilanteessa olevan henkilön kanssa. Muita varsinaisia haaveita minulla ei ole oikeastaan ollut ja nykyään toivon tulevaisuudelta lähinnä henkistä tasapainoa.

Olin opiskeluaikaan opiskelukaverin kanssa puoli vuotta Espanjassa. Sovittiin, että lähdetään sinne uudestaan, kun amk loppuu. Hän tapasi miehen eikä lähtenyt. Minä olin etsinyt asunnon valmiiksi ja oltaisiin molemmat päästy töihin sinne, missä oltiin puoli vuotta työharjoittelussa. Minulla meni jotenkin uskallus nollille, kun ei ollutkaan kaveria. Yhtään ei helpottanut se, että vanhemmat pelottelivat, miten en pärjää yksin vaaleana nuorena naisena. Tyyliin että heti hyökkäävät kimppuun jos yksin poistun kotoani. Nyt jälkikäteen olen ajatellut, että kai ne espanjalaiset naiset myös käy töissä ilman saattajia ja säilyvät hengissä.

Kyllä se on kaduttanut, ettei tullut silloin lähdettyä. Joka kerta kun käydään perheen kanssa lomalla Espanjassa, muistuu mieleen, että oli minulla hyvä suunnitelma ja unelma. Nyt kun omat lapset on jo kouluikäisiä, ei se lähteminen ole helppoa enää. Mies ei puhu sanaakaan espanjaa. Toki hänkin arvostaa lämmintä ilmastoa ja rennompaa elämänasennetta, mutta se on realismia, että tuskin Espanjaan muutetaan ihan lähivuosina ja muutetaanko ikinä.

Itseltäni jäi akateemiset opinnot kesken rajun sairastumisen vuoksi. Joskus mietin millainen elämäni olisi ollut ilman sairautta, jos olisin päätynyt työelämään.

Eri elämänpolku skenaarioita pyöritellessä olen tullut tulokseen, että olen erittäin tyytyväinen nykytilanteeseen kuitenkin lopulta. Vietän sinkkuelämää ja huolia ei sen kummemmin. Terveys kohtuullinen ja elämä stressitön. 

Mediaa ja sen esille tuomia ihmiskohtaloita, jos vähänkään seuraa, niin tällainen elämäni olisi voinut olla: Ehkäpä olisin perustanut puolisoni kanssa perheen, ja olisin vielä pulskempi nainen polkkatukassa ja tunikassa. Ja sitten lopulta yh:na rahavaikeuksissa. Pahimmassa tapauksissa perheessä olisi sairautta. 

 

En todellakaan ole mitenkään sinut sen asian kanssa, ettei unelmani ole edelleenkään toteutunut. Katkeruus koittaa nostaa väkisinkin päätään.

Olen itse kaikkeni tehnyt sen eteen, että unelmani toteutuisi. Enempää en voi enää tehdä. Se onkin ainut asia, mistä voin olla hyvillä mielin: että ainakin olen uskonut unelmaani ja itseeni ja suunnannut sitä unelmaani kohti määrätietoisesti.

Olen ajatellut että kohtalolla on näppinsä pelissä. Se mitä minä haluan, ei ehkä ollut se mitä minä tarvitsin. Vanhemmiten olen myös huomannut mitä asioita olen saanut sen toteutumattoman unelmani  tilalle. Olen oppinut kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja uskoa elämään. On mentävä niillä palikoilla, joita elämä antaa. 

"Kohtalo" on abstrakti käsite, joka ei voi tehdä mitään, koska se on pelkkä käsite.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten Meillä on u n e l m a -porukka vastaisi aloituksen kysymykseen.

Koskaan eivät vastaa...

Haaveilemalla toteutettavissa olevia asioita.

Lapsettomuuden kanssa aikani surtuani päätin etten halua tehdä asiasta koko elämää, vaan voin hyvin elää mukavaa elämää ilman lapsiakin. 

Keskittymällä asioiden hyviin puoliin.

Ammatilliset unelmat toteutuivat. Ja olen niistä tyytyväinen. Lapsen saanti sitten taas ei, vaikka välillä on yritetty olantakaakin. Pääasiassa sisäistänyt tämän, mutta välillä haikeus täyttää mielen. Varsinkin juhlapyhinä. Auttaa vähän, kun lähtee mahdollisimman kauas.

Oivallus että: Tärkeintä ei ole tavoite vaan MATKA. Matka voi olla mutkikas-vuoria, meriä ja laaksoja. Rajumyrskyjä, hellettä ja poutasäätä. Haaksirikkoja ja vuoren huipun valloittamista. Tapaat matkalla ihmisiä ja tilanteita jotka ehkä saavat muuttaamaan päämääräsi. Joustavuus. Ei "sit kun" elämää vaan tässä hetkessä elämistä. 

Vierailija kirjoitti:

En saanut parisuhdetta, siis sellaista jollaisen olisin halunnut. Olisin varmaan sinänsä "saanut" miehen, mutta koska en ole vielä viisikymppisenäkään löytänyt mieleistäni olen ollut käytännössä yksin koko ikäni. Nuorempana minulla oli jopa jonkinlaista yritystä parisuhteen löytämiseksi, mutta koska tulokset olivat niin kehnoja löin hanskat tiskiin viitisen vuotta sitten enkä tee asian suhteen enää yhtään mitään. Koetan hyväksyä asian, olen kuitenkin saanut elämässäni monia muita hyviä asioita ja olen voinut puhua asiasta erään samassa tilanteessa olevan henkilön kanssa. Muita varsinaisia haaveita minulla ei ole oikeastaan ollut ja nykyään toivon tulevaisuudelta lähinnä henkistä tasapainoa.

Sama kohtalo täällä. Suurin haaveeni oli saada oma perhe. Kun jossain kohtaa haave lapsista alkoi näyttää erittäin epätodennäköiseltä, tämän jälkeen jaksoin kuitenkin vielä vähän aikaa haaveilla, että löytäisin rakkautta, elämäni miehen. Ajattelin, että kaksinkin olisimme voineet elää oikein hyvää ja onnellista elämää. Mutta nyt, kun toivo parisuhteen löytämisestäkin on lopullisesti haudattu, olen vaipunut kyllä synkkyyteen. Ei tämä elämä ole elämisen arvoista yksin. Ihan suht koht normaalina naisena itseäni olen aiemmin pitänyt, mutta en kai sitten ilmeisesti sellainen ole, kun en mitään noista ihan normaaleista asioista ole saavuttanut. Melkein toivon, että saisin jonkun tappavan taudin niin ei tarvitsisi kitua täällä enää 30-40 vuotta yksin. Työstä elämänhalua en saa.