Miten olette käsitelleet sen, jos jokin iso unelma ei ole koskaan toteutunut vaivannäöstä huolimatta?

Pettymys siitä, ettei ole saavuttanut jotain unelmaa, on aika lailla ensimmäisen maailman ongelmia. Suurin osa tämän pallon väestöstä elää kädestä suuhun suurimpana unelmanaan vain se, että selviää huomiseen saakka hengissä. Pelkästään jo se, että on mahdollista unelmoida jostain muusta, on etuoikeus.

Keskityn johonkin muuhun. Ja olen kiitollinen siitä mitä on. Ja katson miten asiat menevät. Entä voiko itse tehdä jotain vai ei. Osa haaveista paljastui, että haluaakin jotain muuta. Mikä käytännössä toimii ja mikä ei. Turvallisuus huomioiden. Ja haaveita saa silti olle mielikuvituksessa.

Aika parantaa.

Harvinaisen ansiokas aloitus vauvalla, kiitos siitä! Tämä pisti todella mietteliääksi, koska olen itsekin siinä tilanteessa, että tosiasiat pitäisi tunnustaa ja antaa itselle lupa surra. Että tämä nyt vain meni näin, enkä saa(nut) sitä mitä eniten olen aina toivonut, vaikka tein parhaani sen eteen niillä eväillä, jotka minulla oli. Joku kirjoitti siitä, että entä jos ei yrittäisikään korvata sitä, mikä on korvaamatonta. Tämäkin oli tosi viisas ajatus. Tähän asti olen vältellyt tosiasioita pakenemalla "sijaishaaveisiin". Ehkä olisi korkea aika myöntää, ettei se toimi niin. On haaveita, joita ei voi korvata toisilla. Olen kiitollinen ja ylpeä siitä, mitä kaikkea olen saanut ja saavuttanut, kun olen harhauttanut itseäni ja suunannut tarmokkuuteni muualle, etten ajattelisi sitä mitä minulta puuttuu. Mutta silti minulta puuttuu se mitä olen eniten toivonut ja rukoillut, ja minun on lupa surra sitä. Voisi olla hyvä, ehkä jopa välttämätöntäkin surra sitä, pysähtyä käsittelemään asiaa, ja jatkaa vasta sitten seuraavien (sijais)haaveiden tavoittelua.

Nuorena pidin opiskeluani aivan välttämättömänä asiana voidakseni elää ja olla onnellinen. Opiskeluhaaveet toteutuivat kyllä. Nyt kun olen jo pitkällä keski-iässä,  olen tullut toteamaan, että suurimmat surut, menetykset ja puutteet ovatkin jotain aivan yllättävää, sellaista mitä ei nuoruuden ehdottomien unelmaodotusten aikaan edes ymmärtänyt ajatella. Rohkaisisin siksi elämään mahdollisimman monipuolista elämää takertumatta yksittäiseen unelmaan.

Koiria ja kissoja olisin halunnut, allergia estää. Olen murehtinut tätä vuosikymmenet.

Minun neuvoni on, että elää elämäänsä eteenpäin siitä toteutumattomasta unelmasta huolimatta. Ettei elämä olisi jossain seisahtuneessa tilassa, vaan keräisi uusia kokemuksia ja näkökulmia, joista olla kiitollinen. Ja myös kiinnittäisi huomionsa kaikkeen hyvään, jota elämässä on. 

Jos kyse on vaikka opiskeluista ja urasta, niin kokeilee välillä jotain muuta: joko toisenlaista väylää haluamalleen alalle, jos se on mahdollista, tai sitten jotain ihan muuta. 

Minun haaveeni ammatin suhteen eivät koskaan toteutuneet, mutta lähdin sitten joksikin aikaa ulkomaille ja löysin sieltä uusia kiinnostuksenkohteita ja jopa uuden intohimon.

Jossain vaiheessa on hyvä tehdä tietoinen päätös mennä eteenpäin, jos unelman tavoittelu tuo vain pettymyksiä ja surua. Tämän voi tehdä myös määräajaksi, esimerkiksi vuodeksi tai kahdeksi, ja antaa itselleen tauon asian tavoittelusta ja tutkailla, miltä tuntuu keskittyä muihin asioihin. 

Mulla on käynyt näin oikeastaan kaikkien mun unelmien kanssa. Mun suurin unelma oli mies ja lapset. Olen kuitenkin ruma ja "omituinen" nainen, eikä kukaan huolinut. Miehettömyyden kautta jäi lapsetkin saamatta. Sitten toissijaisia unelmia oli mm. korkeakoulututkinto, joka ei kuitenkaan onnistunut koska ei riittänyt älynlahjat. Pakko oli lopettaa opinnot kesken. Olen myös haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta kun ei ole mitään tutkintoa ja tekee paskahommia, niin eipä niissä oikein expatiksi lähdetä maailmalle seikkailemaan. 

Ajan myötä sitä on vaan tottunut siihen, että ei minun mitkään unelmat toteudu, joten turha unelmoida. Sitä on oppinut vaan ottamaan päivän kerrallaan, miettimättä tulevaisuutta. Se on ihan ookoo, sitten kun henkisesti suostuu siihen, että elämä tulee olemaan tätä samaa rataa loppuun asti eikä mitään suurta ja ihmeellistä tapahdu. Mulle lopullinen suostuminen tapahtui jossain 40 ikävuoden paikkeilla.

Olemme pitkään unelmoineet 2000-luvulla rakennetusta omakotitalosta, jossa on 3 mh, varaava takka, olohuone johon mahtuu myös televisio (katsotaan ahkerasti elokuvia) sekä autotalli joko kahdella tallipaikalla tai autotalli-katos yhdellä autotalli- ja autokatospaikalla. Sijainti on toki myös tärkeä. Näitä meidän kriteereihin mahtuvia taloja tulee harvakseltaan myyntiin kotipaikkakunnallamme ja ylläettäen niistä on moni muukin kiinnostunut. Nyt on neljän vuoden sisällä vedetty vesiperä kymmenen kertaa. Aina joku on meitä nopeampi. Aluksi se v*****u, sitten ärsytti ja nykyään ei tunnu enää missään - tuttu juttu jo. Tähän tuttu juttu jo -ajatukseen ollaan päästy sillä toteamuksella, että noh, eipähän tarvii ottaa velkaa. Nyt ollaan velattomia, niin tuolla eipähän tarvii ottaa velkaa -ajatuksella on ihan hyvä pyyhkiä harmitus pois. 

Me ei saatu omakotitaloa, aina välillä se harmittaa mut sen asian kanssa on vaan elettävä, kerrostalossa. Rakas oma koti on kuitenkin.

Olen todennut että unelmat ovat vain kuvitelmia.

Olisin halunnut olla terve. Miten tällaista voi käsitellä tai hyväksyä. On vaan elettävä tällaisena.

Jos haaveet liittyy lastensaamiseen, pitää asia tiedostaa jo parikymppisenä. Kolmi- ja nelikymppisenä voi olla jo isommat esteet asialle. Jos haaveet liittyy uraan, kannattaa tiedostaa, että yleensä vain parhaista tulee lääkäreitä tai juristeja. Jos kirjoitat C:t ja M:t ylioppilaskirjoituksissa, tuskin tulet koskaan lääkäriksi tai juristiksi. 

Liian kovat haaveet ei yleensä toteudu, ikävä kyllä. Lääkäriksi ei päästä pelkällä halulla tai tuurilla. Pitää olla normaalia älykkäämpi, ahkerampi ja olosuhteet sopivat asiaa tukemaan, sitten voi onnistua. 

Jos haaveet liittyy puolison saamiseen, pitää ehostaa omaa ulkomuotoa ja ymmärtää oma "tasonsa". Jos oma "taso" on riman alta, tuskin kannattaa haaveilla ykköskumppaneista. 

Mulla on hyvin resilientti mieli. Jos vaikka haen työpaikkaa, enkä saa sitä, niin mietin että tämähän on hyvä mahdollisuus tehdä opintoja x ja sitä oikeastaan halusinkin. Haluan siis lopulta sitä mitä sain. Vain yhden asian kanssa mieleni ei ole pystynyt venymään tuohon: huono aviolitto ja eroa seurannut vaino. Toki olen löytänyt siitä esim sen, että väkivaltaiset ja valehtelevat ihmiset alkaa "haista" teeskentelystään huolimatta nopeasti ja voin nykyään heti poistua heidän seurastaan. Mutta olisin mieluummin ottanut hyvän ja turvallisen kumppanin kuin oppinut tuon. El jiistakin asioista on vaan liian vaikea luopua.

Väännetään niin kauan, että se toteutuu 😎

En pysty käsittelemään sitä ollenkaan. Elän vaan jatkuvassa kieltotilassa jossa avainsanat ovat "jonain päivänä" vaikka on ihan selvää kenelle tahansa muulle ja jopa itselleni harvinaisina selvyyden (henkinen kantti kestää juuri sillä hetkellä myöntää sen) hetkinä että juna joko meni jo tai on lähdössä asemalta enkä ole sitä lähelläkään ehtiäkseni. Luulen että vietän koko elämäni tässä kaksijakoisessa tilassa jossa toisella puolella on arlielämäni joka pitää vain kestää sellaisena kuin se on ja toisella puolella unelmat jotka ovat käytännössä vain nättejä päiväunia joita on pakko olla koska olen ihminen eikä ihmisen mieli pysty siihen että ihan kokonaan eläisit hetkessä.

Hyvä aihe. Nosto.

Itse toivoin perhettä, mutta oman hölmöilyn ja ujouden takia jäi perustamatta. Yritän katsoa asiaa positiiviselta kannalta ja ajatella, että minulla on jokin muu tehtävä tässä elämässä. Pyrin edistämään hyviä päämääriä toisten ja omassa elämässä ja se tuntuu hyvältä. 

Sillai että unelma oli liian vaikea minulle toteuttaa. Tosiasioiden edessä on vain nöyrryttävä ja keksiä uusia unelmia.

Vierailija kirjoitti:

En saanut sellaista työtä mihin kouluttauduin ja johon oli vuosikausien harrastuneisuus. 

Sama. Aika rankka pala oli luopua ja tehdä muuta. Olen jo 60v mutta vieläkin välillä harmittaa. Se oli se asia jonka halusin enkä saanut.