Lue keskustelun säännöt.
Mitä myrkyllisiä ajatusvinoumia sinulle on jäänyt lapsuudentraumoista tai lapsuudesta?
22.11.2024 |
Meillä minä sain aina vaan tähteitä, rippeitä, jonkun muun jo puhkikuluttamaa tavaraa. Ikinä ei saanut valita itse tai edes minkäänlaista uutta. Vain sellaista joka liki romukunnossa oli kiertänyt 7 ihmisen kautta perheelleni tai minulle.
Nykyään en suostu käyttämään kuin uusinta puhelinta, televisiota, leasing-autoa jne. Vaikka tiedän ettei se ole järkevää rahankäyttöä. Ja moni miljardöörikin käyttää vanhaa androidia sekä ajaa 13v vanhalla käytetyllä autolla.
Mutta helppo sellaisen on luopua jolle se on aina ollut valinta. Minulle valinnanvaraa tuli vasta reilusti aikuisiällä. En enää kerta kaikkiaan pysty kituuttelemaan. Edes lyhyillä laivamatkoilla en suostu olemaan käytävillä vaan ostan pariksi tunniksi mahd. hyvän hytin vaikkei siinä mitään taloudellista järkeä ole.
Kommentit (77)
Mulla on tuota kiitollisuudenvelkakuviota myös. Hoidin lapseni aikuisiksi ilman tiettyjen läheisten apuja, sillä avun vastaanottamisesta olisi seurannut vääntöä joka tapauksessa. Turhaankin sitten sitkittelin yksin ja väsyin kun en sitä apua osannut muutenkaan pyytää taustoista johtuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Aika pahoja köyhyystraumoja jäänyt, ja käytän todella ison osan palkasta mm. laadukkaaseen asumiseen (otin aivan liian ison asuntolainan).
Jos perustarpeita kuten asumista tai ruokaa ei lasketa, tulee vieläkin fyysisesti paha olo jos käyttää yli sata euroa johonkin "ei-pakolliseen".
En myöskään varmuuden vuoksi tankkaa enempää kuin 20 euroa kerralla, siltä varalta että auto hajoaa ja sinne tankkiin jää tyhjänpantiksi ruokarahaa. Vaikka auto on nyt niin uusi että tuskin noin käy.
Kyllä pitkittynyt köyhyys pilaa aivot loppuelämäksi eikä voi kunnolla nauttia elämästö vaikka rahaa myöhemmin tulisi.
Se että mussa on jotain vikaa kun niin monesti rapetettu.
Vinouma syntyi joskus 22-v kun kaveriporukka rikkoi luottamuksen. Se katosi samalla pitkälti kaikkia ihmisiä kohtaan. Jouduin noitavainojen kohteeksi. Tulin vihaiseksi. Sitten alkoi unet joissa demonit opetti mulle vihavoiman käyttöä. Viha toi pahat henget lähelleni. No onneksi pääsin niistä eroon, ottamatta huomioon paria sopimusta henkimaailman kanssa. Koitetaan kuitenkin porskuttaa etiäppäin valoa kohti!
Petaan sängyn vain jos on tulossa vieraita. En koskaan tarjonnut lapsilleni puuroa enkä pakottanut soittamaan mitään instrumenttia. Enkä yrittänyt leipoa heistä urheilusankareita tai valinnut heidän ammattejaan.
En siivoa kuin vasta sitten, kun on jotain siivottavaa. Minulla ei ole pakollista siivouspäivää tai -tapoja.
Voin ostaa asioita ex tempore ilman viikkokausien ostokrapulaa ja katumusta. Kun en enää rakastanut miestäni niin erosin. En koe, että minun pitää asua koko ikääni samassa talossa vaan olen muuttanut elämäntilanteen mukaan.
Oikeastaan olen tehnyt kaiken päinvastoin kuin mitä lapsuudessani opetettiin tai minulle tehtiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vinouma syntyi joskus 22-v kun kaveriporukka rikkoi luottamuksen. Se katosi samalla pitkälti kaikkia ihmisiä kohtaan. Jouduin noitavainojen kohteeksi. Tulin vihaiseksi. Sitten alkoi unet joissa demonit opetti mulle vihavoiman käyttöä. Viha toi pahat henget lähelleni. No onneksi pääsin niistä eroon, ottamatta huomioon paria sopimusta henkimaailman kanssa. Koitetaan kuitenkin porskuttaa etiäppäin valoa kohti!
Keiden kanssa teit sopimuksia? Kiinnostaa vilpittömästi.
Pelkään virheitä.Mulle huudettiin aina kun en osannut jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän sivuan aihetta. Mulla on ollut lasinen lapsuus, varsinkin isä oli kova juopottelemaan. Muistan edelleen sen tunteen, kun juoksee hangessa pakoon humalaista raivokohtauksen saanutta. Tai kun valvoo arkena aamuyöllä kuunnellen vanhempien musiikin rytkettä ja kittailua, aamulla piti lähteä itse kouluun... Ja sitten se kännisten vanhempien hässimisen kuunteleminen, apua... Huoh. Mutta siis olen nykyään itse vanhempi ihanalle pojalle ja mulla on niin kertakaikkisen hyvä tunne kun tiedän että lapseni ei tarvitse ikinä kokea noita samoja asioita joita itse jouduin kokemaan. Se tunne kun voin mahdollistaa parhaani mukaan toiselle hyvän ja turvallisen lapsuuden. Olen saanut kunniatehtävän. Ikävää kun omat vanhempani eivät kokeneet samoin.
Mulle tulee ihan syyllinen olo, jos vaikka ostan lapsille kunnolliset lämpimät talvihaalarit ja kengät, uutena! Ei vaan mahdu mun aivoihin että se on ihan ok kun pystyn helposti ne rahoillani ostamaan. Kun lapsuudesta lähtien olen kokenut hirveää syyllisyyttä jos mulle pitää ostaa jotain, vaikkapa niitä vaatteita kun edelliset jäi pieneksi. Kuljin kyllä pääasiassa muiden vanhoissa mutta jos piti vaikka kengät ostaa uutena, tilanne kotona oli hirveän kireä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eno heitti seinään ja tuli paha aivovamma. Siksi minusta tulikin persu.
Vierailija kirjoitti:
Eno heitti seinään ja tuli paha aivovamma. Siksi minusta tulikin persu.
Persuhulluus on psykofyysinen ongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Että ulkonäössäni on se ja se vika.
Pyytelen koko ajan anteeksi, automaationa, jos yhtään epäilen että ärsytän jotain. Esim hammaslääkäriltä, että anteeksi kun vaivaan ja tarvitsen vielä lisää puudutetta. Tai verikokeen ottajalta, että anteeksi kun minua varten pitää laskea tuoli alas. Mieheltäni, että anteeksi kun olet nälkäinen ja kaikki mitä sanon ärsyttää. Tulee aina syyllinen oli, niin pyydän anteeksi. Loogista. Tämä tuli siis siitä, että kaikki oli lapsena minun vika. Jopa postissa kadonnut kirje. Ihan kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Että ulkonäössäni on se ja se vika.
Jep.. Olen lähes 30-vuotias ja joka kerta kun näemme äidin kanssa, saan kuulla jotain pientä kommenttia ulkonäöstäni tai ylipäätään jostain omia asioitani koskevasta jutusta. Milloin on vääränlaiset housut, milloin on näppy naamassa, komentaa että selkä suoraan jos edes hetken olen kumarassa asennossa. Aina on jotain vialla. "Koskas oot astellut juurikasvus värjätä??!?"
Vähän vaikeaa kokea itseään arvokkaaksi, kun lapsena vain hakattiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vinouma syntyi joskus 22-v kun kaveriporukka rikkoi luottamuksen. Se katosi samalla pitkälti kaikkia ihmisiä kohtaan. Jouduin noitavainojen kohteeksi. Tulin vihaiseksi. Sitten alkoi unet joissa demonit opetti mulle vihavoiman käyttöä. Viha toi pahat henget lähelleni. No onneksi pääsin niistä eroon, ottamatta huomioon paria sopimusta henkimaailman kanssa. Koitetaan kuitenkin porskuttaa etiäppäin valoa kohti!
Keiden kanssa teit sopimuksia? Kiinnostaa vilpittömästi.
Ensiksi kättelin itseni pimeän puolen kanssa. Se on vahvin sopimus mikä avasi lisää portteja.
Minulle jäi virheiden pelko, syyllisyyden tunne ja ajatus, että olen tyhmä ja ruma.
Lapsuuden perheessä oli kaksi ihan liian nuorena vanhemmaksi tullutta ihmistä, joilla molemmilla persoonallisuushäiriöt. Lapsuus oli pelkkää selviytymistä. Kumpikin vanhemmistani on yhä sitä mieltä, että olivat hyviä vanhempia, me lapset vaan oltiin hankalia lapsia. Jo vauvat olivat hankalia. No niinpä.
Olen vanhin sisaruksista ja kyllä se koko souvi kipattiin aika lailla minun niskaani. 10-vuotias ei voi mitenkään selvitä vauvanhoidosta, vanhempien terapeuttina toimimisesta, kotitöistä ja omasta kasvustaan ilman mitään tukea.
Kaikki piti osata ja tietää heti ja mieluummin niin, ettei edes neuvottu. Kun en tietenkään osannut tai tiennyt, olin tietysti tyhmä. Rumakin olin, kun en osannut itseäni hoitaa, eikä siihen opetettu tai annettu mahdollisuutta. Kaikki oli myös minun vastuullani, huono sää, huono päivä töissä, tylsä perhe-elämä, huono rahatilanne.
Ymmärrän aikuisena, jo nelikymppisenä, että ajatusvinoutumat ovat vinoutumia.
Tiedän, etten ole vastuussa koko maailmasta ja että on asioita, jotka eivät minulle kuulu, eivätkä ole hoidettavissani. Silti epämääräinen syyllisyys on jatkuva seuralaiseni.
Tiedän, että olen ihan älykäs ihminen, olen koulutettu, olen vaativassa työssä, siis ihan järkevä ihminen olen. Ulkonäöstäni huolehdin tarkasti, ehkäpä minua voisi pitää pinnallisena sen vuoksi, mutta en ikinä enää pukeudu huonosti tai ole missään huolittelemattoman näköisenä.
Virheiden pelko sekä estää tekemästä ja samalla ajaa ihan älyttömään suorittamiseen. On myös uuvuttavaa kun kaikki pitää tarkistaa monta kertaa, varmistaa ja varmentaa.
Ainoa mikä on oikeasti helpottanut, on etäisyys lapsuuden perheeseen. Etäisyys myös henkisesti on antanut tilaa omille ajatuksille ja tunteille, ajatusvääristymät aktivoituvat kontaktissa. Oman tilan hankkiminen ja aidosti oman elämän eläminen selkeyttää ajatukset.
Ihmispelko, vaikka tiedostankin, ettei sille löydy yleistettävissä olevaa ja todellisuuteen pohjaavaa syytä.
En enää ikinä hankkiudu kiitollisuudenvelkaan ketään kohtaan sillä sitä on käytetty kiristyksekseni