Mitä myrkyllisiä ajatusvinoumia sinulle on jäänyt lapsuudentraumoista tai lapsuudesta?

Tajusin tämän siinä kun työkaverini kertoi kulkevansa tyttärensä kyydillä töihin. Mielessäni kävi että kauankohan tuokin kestää ennen kuin tulee riita kun itse en koskaan ole äitini kanssa voinut tehdä mitään vastaavia pidemmän tähtäimen suunnitelmia jottei hän alkaisi käyttää tilannetta hyväkseen ja riitelemään kanssani tai vaatimaan minulta jotain tietynlaista siksi että olemme sopineet edellämainittua.

Siis että vaikka sillä verukkeella että saisin kulkea hänen kyydillään töihin, hän saisi päättää mitä otan evääksi töihin. Ihan yhtä absurdeja olivat nuo määräilyt, silloin kun olin vahingokseni tehnyt tällaisen vastaavan diilin. Ja sitä draamaa ja huutoa ja melskausta kun en suostunut määräyksiin.

Vierailija kirjoitti:

Minulle jäi virheiden pelko, syyllisyyden tunne ja ajatus, että olen tyhmä ja ruma.

Lapsuuden perheessä oli kaksi ihan liian nuorena vanhemmaksi tullutta ihmistä, joilla molemmilla persoonallisuushäiriöt. Lapsuus oli pelkkää selviytymistä. Kumpikin vanhemmistani on yhä sitä mieltä, että olivat hyviä vanhempia, me lapset vaan oltiin hankalia lapsia. Jo vauvat olivat hankalia. No niinpä.

Olen vanhin sisaruksista ja kyllä se koko souvi kipattiin aika lailla minun niskaani. 10-vuotias ei voi mitenkään selvitä vauvanhoidosta, vanhempien terapeuttina toimimisesta, kotitöistä ja omasta kasvustaan ilman mitään tukea. 

Kaikki piti osata ja tietää heti ja mieluummin niin, ettei edes neuvottu. Kun en tietenkään osannut tai tiennyt, olin tietysti tyhmä. Rumakin olin, kun en osannut itseäni hoitaa, eikä siihen opetettu tai annettu mahdollisuutta. Kaikki oli myös minun vastuullani, huono sää, huono päivä töissä, tylsä perhe

Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan ja kestämään niin varhain, kun olisit tarvinnut turvaa, suojaa ja rakkautta.

Psykoterapeutti Juha Klaavu kirjoittaa kirjassaan Lapsuuden kehityksellinen trauma tästä aihepiiristä. Kirjaa saa kirjastosta, vahva lukusuositus. Voimia sinulle ja kaikille lapsuuden traumoja kokeneille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vinouma syntyi joskus 22-v kun kaveriporukka rikkoi luottamuksen. Se katosi samalla pitkälti kaikkia ihmisiä kohtaan. Jouduin noitavainojen kohteeksi. Tulin vihaiseksi. Sitten alkoi unet joissa demonit opetti mulle vihavoiman käyttöä. Viha toi pahat henget lähelleni. No onneksi pääsin niistä eroon, ottamatta huomioon paria sopimusta henkimaailman kanssa. Koitetaan kuitenkin porskuttaa etiäppäin valoa kohti!

Keiden kanssa teit sopimuksia? Kiinnostaa vilpittömästi.

Ensiksi kättelin itseni pimeän puolen kanssa. Se on vahvin sopimus mikä avasi lisää portteja.

Olet joutunut kokemaan kovia, mikä on niin surullista. Jokainen tekee omat valintansa mutta tiedostat ehkä, että tuolla valitsemallasi tiellä on isoja riskejä. Ehdotan harkitsemaan toisen, vielä mahtavamman voiman, Jumalan käteen tarttumista. Se tie vie valoon, iloon, sisäiseen rauhaan ja rakkauteen. Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä". Jeesuksen sovitustyö Golgatalla on maailman suurin ihme, se on portti taivaallisiin, uskomalla sen omalle kohdalle tuottaa sovinnon Jumalan kanssa  ja anteeksiannon sekä pääsyn Taivaan kotiin, kun tämä maallinen elämä kunkin kohdalla päättyy.

Että olen ja tulen aina olemaan huonompi kuin muut ja jotenkin alempiarvoinen. Koskaan ei kotona kehuttu hyvistä koulunumeroista tai muista onnistumisista, vaan asenne oli aina että no joo mutta parempaankin voisi pystyä. Tai jos tuli jotain riitaa kaverin kanssa ja kaveri oli vaikka sanonut jotain ilkeästi, niin mun vanhemmat sanoi mulle että mietipä nyt ettei koko riita kuitenkin olisi minun syytäni ja minä olisinkin se joka oli käyttäytynyt huonosti. Apua ei myöskään koskaan saanut pyytää mihinkään, ettei vaan vaivaisi ketään omilla jutuillaan, mutta toisia piti kyllä aina auttaa. Ei mikään yllätys, ettei minusta kasvanut kovin terveitsetuntoista yksilöä. 

Epäterve ruokasuhde. Lapsena vuorotellen syyllistettiin herkuista ja tuputettiin niitä valtavia määriä. Näkyy nykyään lihavuutena, pakonomaisesta syömisenä vaikkei ole edes nälkä ja syyllisyyden tuntona 

Lisäksi konflikti tilanteissa toimimista yritän yhä harjoitella. Kun isä oli vihainen, kaikki muut saivat kärsiä, mutta lapset eivät saaneet näyttää kiukkua. Tästä outo seuraus, että itken tai nauran kun olen raivoissani :D Tähän vielä päälle ala-aste ajan kaverisuhteet, joissa oli outoja valta-asetelmia ja tappeluita viikottain

mutta elämä on

Isosisko sanoi joskus, että älä koskaan hymyile, kun näytät silloin niin tyhmältä. Jotenkin se kolahti ja nyt aikuisenakaan en oikein halua hymyillä, vaan säilytän pokerinaaman joka tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle jäi virheiden pelko, syyllisyyden tunne ja ajatus, että olen tyhmä ja ruma.

Lapsuuden perheessä oli kaksi ihan liian nuorena vanhemmaksi tullutta ihmistä, joilla molemmilla persoonallisuushäiriöt. Lapsuus oli pelkkää selviytymistä. Kumpikin vanhemmistani on yhä sitä mieltä, että olivat hyviä vanhempia, me lapset vaan oltiin hankalia lapsia. Jo vauvat olivat hankalia. No niinpä.

Olen vanhin sisaruksista ja kyllä se koko souvi kipattiin aika lailla minun niskaani. 10-vuotias ei voi mitenkään selvitä vauvanhoidosta, vanhempien terapeuttina toimimisesta, kotitöistä ja omasta kasvustaan ilman mitään tukea. 

Kaikki piti osata ja tietää heti ja mieluummin niin, ettei edes neuvottu. Kun en tietenkään osannut tai tiennyt, olin tietysti tyhmä. Rumakin olin, kun en osannut itseäni hoitaa, eikä siihen opetettu tai annettu mahdollisuutta. Kaikki oli myös minun vastuullani, huono sää, huono päivä töissä, tylsä perhe

Samaistuin tähän tekstiin niin paljon, että on pakko kommentoida. Aivan samalla tavalla meni itsellänikin, että hankalien lasten perheestä vaan terveisiä. Joskin vain me tytöt olimme hankalia, nuorin oli ihana. Oikeasti sisarusten näkökulmasta se nuorin oli hankalin, jonka kanssa olisi pitänyt ottaa enemmän yhteen ja laittaa se ojennukseen, mutta se vain meni niin.

Olin perheen vanhin lapsi ja kuulosti hyvin tutulta tuo kaikki mitä kerrot. Itsekin olen nykyisin sellainen, etten suostu kulkemaan enää missään rääsyissä ja huolehdin itsestäni viimeiseen asti, koska paikkailen sillä jotain lapsuuden vinoumaa. Esiteininä havahduin elämämme menoon ja olisin halunnut muuttaa moniakin asioita, mutta lapsen vaikutusmahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Halusin myös yrittää pitää huolta itsestäni, mutta siihen oli todella rajalliset mahdollisuudet ja kaikki voimavara meni muiden kannattelemiseen tai perus selviytymiseen. Jos halusin kouluaamuna pakata tavarat ja käydä suihkussa, niin aika jäi tiukille koska edellisen illan porukat olivat täyttäneet pöydät kaljapulloilla ja tumpeilla tai äiti oli kostoksi piilottanut pyyheliinat/sukkia ei löytynyt kuin likaisena/keksi itse joku arkinen este. 

En tiedä mikä vanhempiani vaivasi, mutta heidän viritelmänsä idyllisestä perheestä meni todella pieleen. Sen myös muistan, että saatoin joutua kuuntelemaan kiukkuisen äidin monologeja miten hirveä lapsi olin. Hän kerran yritti mieheni kuullen selittää, miten minulla oli sellainen kausi 8-vuotiaana, että hänellä meni kanssani jatkuvasti hermot. Hän ei ehtinyt tätä edes aloittaa, kun sivalsin takaisin sanomalla, että tuo oli aikaa kun häneltä olisi odotettu läsnäoloa kotona eikä kuppilassa, ja hän oli itse kaikkein alkoholisoituneimmillaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle jäi virheiden pelko, syyllisyyden tunne ja ajatus, että olen tyhmä ja ruma.

Lapsuuden perheessä oli kaksi ihan liian nuorena vanhemmaksi tullutta ihmistä, joilla molemmilla persoonallisuushäiriöt. Lapsuus oli pelkkää selviytymistä. Kumpikin vanhemmistani on yhä sitä mieltä, että olivat hyviä vanhempia, me lapset vaan oltiin hankalia lapsia. Jo vauvat olivat hankalia. No niinpä.

Olen vanhin sisaruksista ja kyllä se koko souvi kipattiin aika lailla minun niskaani. 10-vuotias ei voi mitenkään selvitä vauvanhoidosta, vanhempien terapeuttina toimimisesta, kotitöistä ja omasta kasvustaan ilman mitään tukea. 

Kaikki piti osata ja tietää heti ja mieluummin niin, ettei edes neuvottu. Kun en tietenkään osannut tai tiennyt, olin tietysti tyhmä. Rumakin olin, kun en osannut itseäni hoitaa, eikä siihen opetettu tai annettu mahdollisuutta. Kaikki oli myös minun vastuulla

Perhe melusi sen verran taustalla, että viesti jäi kesken, mutta se syyllisyyden, huolissaan olemisen ja huolehtimisen määrä niin nuorella oli ihan hirveä taakka. En ymmärrä edelleenkään mikä ongelma äidillämme oli, että hän väen väkisin hankkiutui tilanteisiin miesten (ensin isäni, sitten isäpuolemme) kanssa, mutta mikään viaton uhri hän ei niihin tilanteisiin ollut. Hän veti kokonaista laumaa miehiä perässään, mutta oletti meidän lasten selviytyvän aivan itse ottamatta huomioon yhtään ettei lasten toiminnanohjaus riitä arjen pyörittämiseen. Isästämme ei todellakaan ollut hoitamaan lapsia eikä kotia, ja sen tajusi lapsikin, muttei meidän äiti. 

Muistan kun kirjoitin teini-ikäisenä listaa mitä kaikkea olisi otettava huomioon jos joutuisinkin asumaan yksin. Minua uhkailtiin jatkuvasti pihalle heittämisellä, kun kehtasin osoittaa olevani vastakarvaan äitini ja isämme touhuista enkä jaksanut sitä niiden ihan rehellistä lapsellisuuksiin asti mennyttä hölmöilyä. Oli myös jännittävää huomata, miten teini-ikäisenä se joka asiasta napiseva, kapinoija ja riitelija olikin meidän äitimme enkä minä. Hän tietenkin syytteli, että hankala teini itkeskelee täällä ja heitteli todella inhottavia kommentteja, eli se ei ollut kasvatusta vaan ihan puhdasta kiusaamista. Tähänkin tarvittiin täysin ulkopuolinen ihminen, joka sanoi suoraan, ettei ole ikinä ennen nähnyt teinimpää ja niin järjenvastaista käytöstä kuin hetkittäin neljäkymppiseltä naiselta. Lisäksi monelle meni vuosiksi läpi se, kun äiti syytteli minua mielenterveysongelmaiseksi, ennen kuin kokonainen seurue ihmisiä näki vahingossa sen äidin masinoiman shown jossa hän provosoimalla provosoi valmiiksi kiukkuista teiniä. Ja se kiukkuinen teini olin minä, joka olin suuttunut ihan siitä syystä että mitään vaatteita ei oltu pesty, koko kämppä tahallaan sotkettu (isäpuoli) ja pikkuveli oli vanhempien luvalla vienyt meikit. Kun sitten ojensin veljeäni siitä että oli tuhrinut kajalilla jotain papereita et se kajali oli kuiva ja tiesin, etten saa uutta, niin äiti suuttui siitä, että suutuin. Oli äidillä haasteita selitellä miten tässä nyt hankalaa teiniä vain koulutti. 

Siskoni toi kerran kavereitaan meille toiselta paikkakunnalta, ja he näkivät yhdellä visiitillä homman läpi. He olivat aivan kauhuissaan äitini käytöksestä, ja siskoni sanoi puoli vuotta tämän jälkeen, että olenko koskaan ajatellut miten paljon mt-ongelmia äidillämme on. 

Kaikki järkipuheet mitä yritin sanoa, niin äiti ei suostunut mihinkään ja teki mahdollisimman päinvastoin koska hän kyllä tietää paremmin. Joka tapauksessa isääni en yrittänytkään saada enää kontaktia, koska se meni niin mahdottomaksi. 

Olen huono kaikessa. En ole kunnianhimoinen. Äiti käytti minusta sanaa flegmaattinen. En tee tarpeeksi asioita ja jätän asioita kesken ( asioita joita en alunperinkään halunnut tehdä mutta niitä kuului tehdä). Tuhlaan rahaa, pukeudun huonosti, puhun juntisti. Aivan toista kuin äitini ystävättärien unelmatyttäret. Minua painaa vieläkin 59v syyllisyys siitä että en ole kilpaillut ja tehnyt uraa. Objektiivisesti katsoen minulla on kaikki hyvin mutta en pääse eroon lapsuudenkodissani minuun istutetusta syyllisyydestä. En ole koskaan ollut menestyjä. 

Mun on todella, uskomattoman vaikea puhua tarpeistani, pienistäkin. Olen kateellinen ihmisille jotka tuosta vain luikauttavat "tarvitsen halin, voitko halata minua", AAARGHH!! Rasittavaa porukkaa!!! Miksi minä en ole noin luonteva?

Raivostuttaa lässyttävät pariterapeutit, jotka sormea heristäen kuorossa laulavat miten omista tarpeistaan pitää vaan puhua. SAATANA JOS SE OLISI HELPPOA NIIN OLTAISIINKO TÄSSÄ JAMASSA

Yritän muodostaa jotain vastaavaa lausetta ja tunnen itseni idiootiksi kun Kiinan muuri on vastassa. Ei ole helppoa. Ärsyttävintä tässä on että olen aikuinen ja vain ja ainoastaan minun vastuullani on ylittää tuo hemmetin muuri.

Jos tässä on jotain positiivista niin ymmärrän hyvin muita, joilla vastaavia ongelmia.

Meillä lähinnä isä oli tulipunainen kommunisti. Elettiin sitä aikaa, kun radiosta piti kuunnella "näin naapurissa" propaganda ohjelmaa. Silloin ei saanut äännellä. Kaikki muukin oli niin neuvostoliittoa täynnä, että hävetti. Autona tietenkin lada, joskus pikkupoikana oli mossekin, mutta se ei pelannut yhtään. Kun lähdin omilleni, ja sain ajokortin, ostin amerikkalaisen auton ja  kuuntelin 50-luvun musiikkia. Töissäkin ärsytti suuresti, kun tuli punakuoro sanomaan paljonko sai tehdä, jos teet enemmän, niin tulee turpaan. Kun neuvostoliitto hajosi, isäukko ei voinut millään uskoa. Joi lopulta itsensä hengiltä. Oli niin kova paikka, kun elämältä meni pohja kerralla. Tuttavaperheessä haikaillaan edelleen, tämän unelman perään. Eivät luovuta. Edelleen ajetaan ladalla, ja muistellaan vaan vanhoja hyviä aikoja. Jotain siitä ajasta jäi kun en pysty kiihtymättä enää kuuntelemaankaan mitään puolustuspuheita, niille hyville ajoille. Se oli niin outoa, kun tiesivät kyllä, ettei siellä ollut mitään. Paskalta haisevaa kaalisoppaa ja uutenakin vuotavia sinkkiämpäreitä. " niin mutta, se kaalisoppa on hyvää", voi p....le. 

Hankin kalliin CAD-ohjelmiston ja hoksasin että sitä voi hyödyntää myös vapaa-ajalla. Suunnittelen isoja leirikomplekseja kaasukammioineen polttolaitoksineen. Kuvittelen kuinka kuorma-auto ajaa vanhainkodin pihaan ja ala-asteen vuosikertomuksen henkilöstöluettelon mukaan laaditun listan mukaiset henkilöt lastatataan lavalle. Matka kohden uuden uutta leirikeskusta voi alkaa. Sama homma oppilaiden kanssa. Vuosikertomusten perusteella laaditun listan mukaisesti öiset koputukset kuuluvat eri paikkakuntien asuinalueilla, eivätkä kaikki ihmiset saavu aamulla työpaikalleen tai kouluun. Kokonaisia perhekuntia käy tutustumassa suunnittelemaani leirikeskukseen.  

Vierailija kirjoitti:

Vinouma syntyi joskus 22-v kun kaveriporukka rikkoi luottamuksen. Se katosi samalla pitkälti kaikkia ihmisiä kohtaan. Jouduin noitavainojen kohteeksi. Tulin vihaiseksi. Sitten alkoi unet joissa demonit opetti mulle vihavoiman käyttöä. Viha toi pahat henget lähelleni. No onneksi pääsin niistä eroon, ottamatta huomioon paria sopimusta henkimaailman kanssa. Koitetaan kuitenkin porskuttaa etiäppäin valoa kohti!

Demoneista pääsee irti vain Jeesuksen veren voima. Pyydä häntä apuun. Pyhä Henki tulee sinuun asumaan tuon sijaan. Ei ole neutraalia maaperää. Pyydä jotakuta viisasta kristittyä rukoilemaan puolestasi. Etsi seurakuntayhteys.

Kiusaaminen jätti tunteen, että olen erilainen enkä kuulu joukkoon. Siksi minun on vaikeaa luottaa keneenkään, ja päästää ketään lähelleni. En osaa vastaanottaa kohteliaisuuksia ja torjun ystävystymisyritykset.

Lapsuudenperheen kristinuskovaisuus jätti tunteen, että joku katsoo ja tuomitsee koko ajan. Kaikki ajatuksenikin. Vaikka olisin yksin. Järki sanoo toisin, mutta en vain pääse siitä tunteesta.

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen jätti tunteen, että olen erilainen enkä kuulu joukkoon. Siksi minun on vaikeaa luottaa keneenkään, ja päästää ketään lähelleni. En osaa vastaanottaa kohteliaisuuksia ja torjun ystävystymisyritykset.

Lapsuudenperheen kristinuskovaisuus jätti tunteen, että joku katsoo ja tuomitsee koko ajan. Kaikki ajatuksenikin. Vaikka olisin yksin. Järki sanoo toisin, mutta en vain pääse siitä tunteesta.

Nuo on väärinkäsityksiä. Tuomio on toisella puolella. Jeesus sanoo sielunvihollista "veljien syyttäjäksi". Pyhä Henki on Puolustaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiusaaminen jätti tunteen, että olen erilainen enkä kuulu joukkoon. Siksi minun on vaikeaa luottaa keneenkään, ja päästää ketään lähelleni. En osaa vastaanottaa kohteliaisuuksia ja torjun ystävystymisyritykset.

Lapsuudenperheen kristinuskovaisuus jätti tunteen, että joku katsoo ja tuomitsee koko ajan. Kaikki ajatuksenikin. Vaikka olisin yksin. Järki sanoo toisin, mutta en vain pääse siitä tunteesta.

Nuo on väärinkäsityksiä. Tuomio on toisella puolella. Jeesus sanoo sielunvihollista "veljien syyttäjäksi". Pyhä Henki on Puolustaja.

Pyhä Henki on minussa ja olen päässyt helvetinpelosta. En enää usko uskontoon. Tiedän olevani osa Jumalaa, ja Jumala on minussa. Silti tämä ulkopuolelta tulevan tuomitsemisen tunne on jäänyt. Oikeasti se olen minä itse, joka tuomitsen itseäni.

Toisaalta tämän vuoksi olen mm. ahkera ja siisti ihminen, mistä on tietenkin elämässä hyötyä. Toisaalta olisi hyvä osata ottaa rennosti. 

Vierailija kirjoitti:

Pelkään virheitä.Mulle huudettiin aina kun en osannut jotain.

Mulle myös naurettiin, jos en tiennyt jotain jo valmiiksi. Joskus pikkulapsena olisin halunnut ostaa kaupasta adressin, kun siinä oli kuva todella kauniista kukkakimpusta ja luulin, että kyseessä on joku isokokoinen onnittelukortti. Vanhempani saivat ihan hirveän naurukohtauksen ja kyselivät naurunsa lomasta, että "kenenkäs hautajaisiin sinä olet menossa?". Vtustako minä olisin voinut tietää, että niitä saa hankkia vaan hautajaisiin? 

Minusta tuntuu, että olen ihan taidoton ihminen. En osaa yhtään mitään, koska kotona kaikki tehtiin puolesta, ei annettu koskaan opetella mitään. Mikään ei kelvannut vanhemmilleni. Moitteet sanottiin suht kohteliaasti, joten nyt aikuisena kuulen kritiikkiä joka asiasta, vaikka esim työpaikalla kaikki asiat eivät ole tietenkään mun tekemiä. Joskus joudun ihan sanomaan itselleni että voi sitä arvostella esim työkulttuuria eikä se liity minuun. Mutta silti mietin kotona että puhuukohan ne musta takanapäin.

Minusta on jäänyt sellainen hiljainen vaatimaton hissukka jonka on vaikea sanoa suoraan asiaansa, vaikka tietää olevansa oikeassa. Esim jos on kohdeltu jotenkin väärin niin annan sen yleensä vain mennä sormien läpi. Jos vaikka minulta on varastettu jotain (tapahtunut useita kertoja) niin en jaksa tehdä siitä mitään mölyä. Ehkä sanon esim töissä pomolle asiasta mutta jos pomo ei tee mitään, niin annan olla.

Tai jos haluaisin muuttaa arjessa jotakin minulle sopivammaksi niin en välttämättä "uskalla" kertoa voivani huonosti ja ehdottaa parannusta.

Tämän ainakin luulen johtuvan siitä, että kotona mulle aina hoettiin että "ei sulla ole mitään oikeutta valittaa" tai "ei sulla ole mitään oikeutta olla surullinen".

Piti vain kuunnella toisten ongelmia, jopa vanhempien! Heidän mölyävät riidat ovat sitten asia sinänsä, antoivat huonon esimerkin siitäkin koska heidän erimielisyytensä johtivat aina hirveisiin yöllisiin älämölöriitoihin, jotka piti meidät lapset valveilla. Kiva lähteä aamulla kouluun 7.25 unettoman yön ja aamiaisettoman, kireän aamuhetken jälkeen.

Ei tullut kuuloonkaan että mistään asioista olisi voinut keskustella normaalisti.

Mulla tulee vieläkin pala kurkkuun jos olen jostain tyytymätön ja asia pitäisi ottaa esille. Mietin kauan sanoja mitä pitäisi käyttää ettei vain syntyisi kovaäänistä, dramaattista riitaa.

Ylipäänsä häpeän jo etukäteen jos tulee jokin ongelma ihmissuhteissa. Kun lapsuudenkodissa totuin siihen että minut joka tapauksessa asetetaan syyllisen asemaan eikä asia selviä. Näin tekivät myös sisarukseni, eivät vain vanhempani.

Olen muuten kolmesta lapsesta nuorin. Vanhemmat sisarukseni varmaan muistavat niitä perhe-elämän onnellisiakin aikoja, minulle jäi vain rääppeet.

Olin kerran eräällä kurssilla aikuisena ja menin ihan lukkoon, kun tunnilla tuli open ja jonkun osallistujan kanssa riita. Ja olin jotain 24 silloin! Siitäkin on jo monen monta vuotta, mutta pilasi muuten kivan kurssin kokonaan.

Pitäisi varmaan käydä jossain aivokuvauksissa + terapiassa, en osaa itsestäni oppia pois noista asenneongelmista joita mulle on jäänyt vaivaamaan. Kyllä sellainen elämää haittaa.

Jäi yliymmärtäminen kaikenlaista paskaa käytöstä kohtaan enkä edes tunnistanut hyväksikäyttöä. 

Minulla ei myöskään ollut pitkään aikaan tarpeita, joille olisi ollut lupa odottaa vastaamista. 

En osaa pyytää apua. Ja pyydän vääriltä ihmisiltä, jos pyydän.