Mitä myrkyllisiä ajatusvinoumia sinulle on jäänyt lapsuudentraumoista tai lapsuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vinouma syntyi joskus 22-v kun kaveriporukka rikkoi luottamuksen. Se katosi samalla pitkälti kaikkia ihmisiä kohtaan. Jouduin noitavainojen kohteeksi. Tulin vihaiseksi. Sitten alkoi unet joissa demonit opetti mulle vihavoiman käyttöä. Viha toi pahat henget lähelleni. No onneksi pääsin niistä eroon, ottamatta huomioon paria sopimusta henkimaailman kanssa. Koitetaan kuitenkin porskuttaa etiäppäin valoa kohti!

Keiden kanssa teit sopimuksia? Kiinnostaa vilpittömästi.

Ensiksi kättelin itseni pimeän puolen kanssa. Se on vahvin sopimus mikä avasi lisää portteja.

 

Olet joutunut kokemaan kovia, mikä on niin surullista. Jokainen tekee omat valintansa mutta tiedostat ehkä, että tuolla valitsemallasi tiellä on isoja riskejä. Ehdo

Älä ruoki toisen harhoja ja mt-ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään. Lähdin lannistavasta lapsuuskodista opiskelun jälkeen ulkomaille ja kasvatin itsestäni oikein kelpo aikuisen. Ei ollut edes vaikeaa kun etäisyyttä oli tarpeeksi. 

Minulla jäi ulkomaat haaveeksi ja sitten jäinkin jotenkin liikaa lapsuusperheen verkkoon. Nyt olen irti. 

 

Hyvä, että pääsit irti. Toivottavasti sinulla menee nyt paremmin. <3

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani, varsinkin äitini oli aina sitä mieltä että kaikki ihmiset ovat ilkeitä selkäänpuukottajia, haluavat vaan ilkeillä ja kaikki kehutkin ovat vaan piilo-ittuilua. Aina piti kaikessa miettiä ja käyttäytyä niin etteivät muut ihmiset saisi mitään sanomisen aihetta.

Kotiasioista ei saanut puhua, omia kielteisiä tunteita ei sopinut näyttää, aina piti jaksaa olla kohtelias ja hyvää seuraa, ihan sama vaikka itsellä olisi ollut mitä. 

Nykyäänkin mun on vaikeaa näyttää oikeasti mitään oikeita negatiivisia tunteitani, olen konfliktiherkkä, näytän aina iloiselta ja jaksavalta vaikka maailma kaatuisi niskaan.

Muutama vuosi sitten tajusin että en ehkä käyttäydy ihan normaalisti, kun menin aamulla töihin täysin normaalisti, nauroin, esitin hyväntuulista ja hoidin kaikki työtehtävät niinkuin aina, vaikka edellisyönä olin pelastanut läheisen itsemurhayritykseltä, asioinut poliisin kanssa, itkenyt koko yön enk

Sama. Pahin on, että tein töitä pokkana vaikka parin seinän takana oli läheiseni toisen läheiseni pahoinpitelemänä.

Pakko pitää kulisseja yllä viimeiseen asti.

Että olen arvoton.

Äidilläni oli aina oudon vihamielinen suhtautuminen siihen jos minä itkin. Itkemiselle ei hänen mielestään ollut koskaan mitään järkevää syytä, ja hän ilmeisesti koki että haen itkemisellä huomiota tai jotain, en oikein vieläkään tiedä. Kaaduin pyörällä ja tuli itku -> "nouse nyt jo ylös sieltä, ei tuo rääkyminen mitään auta". Oli joku kaveridraama tai muu vastaava syy ja itkin -> "noinko se asia sitten muka korjautuu". Surullinen elokuva -> "siis oikeastiko sä pillität tämmöiselle". Teininä riita äidin kanssa -> "älä luule että tuolla itkulla saat tahtosi läpi". Olin sitten parikymppinen kun isä kuoli, ja äiti oli huolissaan että onko mulla kaikki kunnossa kun en hänen mielestään surrut ollenkaan, kun olin koko ikäni oppinut ettei äidin nähden saa itkeä! Eli ilmeisesti sureminen olisi ainoa oikea syy itkuun, ja itkeminen oli ainoa tapa surra. 

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni oli aina oudon vihamielinen suhtautuminen siihen jos minä itkin. Itkemiselle ei hänen mielestään ollut koskaan mitään järkevää syytä, ja hän ilmeisesti koki että haen itkemisellä huomiota tai jotain, en oikein vieläkään tiedä. Kaaduin pyörällä ja tuli itku -> "nouse nyt jo ylös sieltä, ei tuo rääkyminen mitään auta". Oli joku kaveridraama tai muu vastaava syy ja itkin -> "noinko se asia sitten muka korjautuu". Surullinen elokuva -> "siis oikeastiko sä pillität tämmöiselle". Teininä riita äidin kanssa -> "älä luule että tuolla itkulla saat tahtosi läpi". Olin sitten parikymppinen kun isä kuoli, ja äiti oli huolissaan että onko mulla kaikki kunnossa kun en hänen mielestään surrut ollenkaan, kun olin koko ikäni oppinut ettei äidin nähden saa itkeä! Eli ilmeisesti sureminen olisi ainoa oikea syy itkuun, ja itkeminen oli ainoa tapa surra. 

Minun isäni lähtemisestä ei puhuttu sanaakaan, joten en voinut edes itkeä sitä. Viisivuotiaana. En ole vieläkään osannut itkeä sitä. 

Mulla oli (kaikenlaisen muun lisäksi) tuo itkeminen. Jos itkin tai muhun sattui ja vaikka koulussa kiusattiin, niin se oli äitini mielestä huomion hakemista, esittämistä, olevinaan olemista. Isäni onneksi on vielä hengissä, mutta kun hänen isänsä -ukkini- kuoli, en itkenyt yhtään. Äitini oli ihan kauhuissaan ja tivasi et miks et itke, miks et sure, miks miks miks?? No arvaa miks, se kun on "esittämistä". 

Kauheinta on, et meni pitkälle päälle kolmekymppiseksi että pääsin äitini kontrollista ja miellyttämisestä irti. Viimeinen niitti oli omien lasten saanti, en halua omille lapsille tuota kohtelua mitä ite sain. 

Yli kaksikymppiseksi sain elää ennen kuin yksikään aikuinen koskaan oli asettunut puolelleni tai suojellut minua. 

Minulle on tullut vasta kariutuneiden parisuhteiden jälkeen ajatusvääristymä, etten riitä kellekään omana itsenäni parisuhteeseen, vaikka eihän se totta ole. Kaikenlaiset sekopäätkin riittävät jollekin ja itse olen kuitenkin ihan normaali, mukava ja kivan näköinen. Ainoastaan melko tylsä.

Lapsuudessani riitin niin kotona kuin koulussa ja läheisilleni riitän kyllä edelleen, joten en osaa syyttää lapsuuttani.

m44

Koskaan ei saanut näyttää tunteitaan, varsinkin itkeminen oli kielletty. Kotona ei koskaan halattu yms. 

Olen nyt 45 v (nainen) ja en osaa vieläkään näyttää tunteitani. Eli en voi esim alkaa parisuhteeseen kenenkään kanssa. En tiedä edes sitä, mitä mahtaa olla rakkaus. 😞

Että itkemisessä on jotain pahaa. 

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei saanut näyttää tunteitaan, varsinkin itkeminen oli kielletty. Kotona ei koskaan halattu yms. 

Olen nyt 45 v (nainen) ja en osaa vieläkään näyttää tunteitani. Eli en voi esim alkaa parisuhteeseen kenenkään kanssa. En tiedä edes sitä, mitä mahtaa olla rakkaus. 😞

Siihen voi opetella, jos on motivaatio <3

Yksin pitää pärjätä ja apua ei saa pyytää 

Itsellä oli tästä itkemisasiasta sellainen versio, että sain kyllä ihan vapaasti itkeä, mutta annettiin ymmärtää, että tämä vapaus itkeä johtui juuri siitä, että olen niin merkityksetön ja itkuni on niin merkityksetöntä. "Kyllä maailmaan ääntä mahtuu" oli vakiokommentti, sanottuna sellaiseen kalsean ylimieliseen sävyyn. Tämä kommentti kuultiin myös herkästi jos esim. itkin kivusta tukkapöllyn tai remmin saamisen yhteydessä. Eli jos isä (yleensä se oli isä) oli itse päättänyt tahallaan aiheuttaa itkemiseni kasvatustarkoituksessa, niin ikään kuin toisesta suupielestä kommentoitiin silti samanaikaisesti, että sillä ei ole tässäkään tapauksessa lopulta väliä itkenkö vai en.

Nyt aikuisena ei ole vaikeuksia itkeä jos on itkettävä tilanne, mutta tämä toistuva lapsuudenkokemus käy silloin aina mielessä. Olen saanut käsiteltyä sen lopulta ottamalla tuon kommentin ikään kuin kirjaimellisesti. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu: joo, ihan totta, niin mahtuu, tässä yksi esimerkki siitä.

Että en ansaitse mitään hyvää tai pitää huolta itsestäni. Tuntuu myös, ettei minulla ole oikeutta näkyä tai kuulua. 

Tunnen itseni näkymättömäksi. En mieti näkymisen oikeutusta, mutta tunnen vaan olevani näkymätön.

Jos minulle tärkeä ihminen ei vastaa muutamaan päivään tai muuten on nopean töksähtävä, tulee ensimmäisenä reaktiona, että hän ei enää pidä minusta ja ottaa etäisyyttä. Pitää vakuutella itselleen, että tuo on ylireagointia eikä ole kyse mistään sellaisesta. 

Että kaikki pitää tehdä ja sanoa toisin kuin lapsuuskotona.