Kuinka jaksoit sinä, joka pitkään lapsettomuudesta kärsittyäsi

ja elää jokaisen pikkulapsipäivän nauttien siitä. Alusta asti olen ajatellut, että tämä saattaa olla ainokaiseni. Kieltäydyn suremasta sitä, että pikkusisarusta ei ehkä tulekaan. Onhan minulla ainakin tämä yksi. Kipeää ajatus tekee silti, jos sitä suostuu ajattelemaan. Neuvoni on siis että panosta kaikki äiti-energiasi siihen esikoiseen.

Meillä ei lapsettomuuden syy ole selvillä, joten kaikki lääkäreitä myöten totesivat, että varmaan se toinen tulee luomusti. Ei tullut. Kaksi vuotta jaksettiin odottaa, ja sitten häntä koipien välissä takaisin hoitoihin. Sain sitten vielä kaupan päälle keskenmenon, joka pysäytti sen verran pahasti, että pidettiin tauko hoidoissa (puoli vuotta). Sitten tärppäsikin heti.



Noihin hoitoihin meno oli meidän kohdalla siinä mielessä helppoa, että esikoisen hoidoista oli jäänyt 12 alkiota pakkaseen. Viimeisestä tulin raskaaksi mutta se meni sitten kesken, ja kynnystä oli myös siinä, että pitäisi taas niitä hormoneja alkaa piikittää. Siksi siis se tauko.



Kävin myös keskenmenon jälkeen juttelemassa psykologilla ja sain kyllä tiettyä rauhallisuutta siitä. Tosin se tasan kesti niihin hoitoihin asti.



Neuvoni on se, että jos todella alatte käydä samaa rumbaa läpi, varaudu henkisesti etukäteen siihen, että se on yhtä vaikeaa kuin esikoisenkin kohdalla. Jos ei ole, se on kiva yllätys, mutta aika usein se kuitenkin on. Itselleni erityisen suuri kolaus oli tuo keskenmeno, koska olin jotenkin ajatellut homman niin, että on jo tarpeeksi rankkaa pettyä kaikkien hoitokertojen jälkeen siihen negatulokseen. Ajattelin siis, että jos tulee positiivinen, se sitten kestää, koska ei nyt yhdelle ihmiselle voi kaikkea kamalaa tapahtua... Mutta näemmä voi - ainakin aika paljon. Siksi siis kannattaa terästää itsensä kunnolla. Helppoa se ei ole missään nimessä.