Onko normaalia parisuhteessa ja rakkaudessa-

ettei "uudelleenlämmitetty" suhde tule pitkän päälle enää toimimaan. Ikävä kyllä näin koen.

saisin itselleni hieman ajateltavaa ja vertailtavaa =) Olen aika sekaisin tunteideni kanssa. Tavallaan omat tunteeni harmittavat, mies on kuitenkin perus "hyvä mies" joka antaa huomiota,hoitaa kotia ja on erinomainen ja osallistuva isä.

sekin että onko se ruoho tosiaan vihreämpää aidan toisella puolella..kun on lapsiakin. Mies on ihan fiksu,tietää paljon maailman menoista, on todella hyvä isä,hyvä sängyssä,hellii ja huomioi nykyisin enemmän. Aina riidellessä haluaa selvittää ja puhua asiat halki, on minua parempi riitelijä, jos näin voi sanoa. tulevaisuuden suunnitelmat ja toiveet natsaavat miehen kanssa ja muutamia yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy. Mutta jotenkin se jokin puuttuu. ahdistaa nämä ajatukset ja harmittaa kun miehen puolesta..suhteessamme on kuitenkin ollut muinoin pettämistä ja henkistä väkivaltaa. en voi unohtaa näitä ja välillä mies ällöttää vanhojen loukkauksiensa vuoksi. Miehellä oli myös lyhyt suhde eromme aikana.ap

Ei tuu toimimaan jos sua ahdistaa ja jopa ällöttää. Rakkaus nyt vaan on kuollut, kiintymys tms vaan jäljellä. Et varmaan koe itseäsi kovin onnelliseksi tällä hetkellä? Ja tosiaan ei uudelleenlämmitetty suhde toimi juuri koskaan, itsekin tuossa toteat että et voi unohtaa menneitä loukkauksia, ne tulee aina olemaan taustalla mielessäsi.

Me palasimme yhteen, ja aluksi kaikki oli ok, mutta sitten alkoi tosiaan ahdistaa ja ällöttää. Jopa niin, että yhätkkiä tajusin, ettei seksi tunnu miltään. Pidin sitä maailmanloppuna, koska se on aina ollut loistavaa. Mutta jotenkin asiat alkoivat parantua, ällötys katosi, ja nykyään en voi kuvitella, että tuntui siltä jossakin vaiheessa. Jokin oma prosessointivaihe oli menossa, että haluanko mä nyt tuon todella, ja tulin siihen tulokseen että haluan. Aina ihminen haluaa muuta kuin sen minkä on saanut, just silloin, pitää vaan päättää että näkee hänet kuten ennenkin.

niin että seksi ei kiinnosta,alussa kyllä mut nyt ei enää. Miehen kanssa oleminen ei ahdista,vain hänen toiveensa ja hänen tunteensa,siltä osin siis että jos tuotan hänelle pettymyksen. En halua kuitenkaan loukata häntä. Välillä löytyy toivon kipinä, mutta useimmiten mietin mietin ja mietin tunteitani, en halua miestä lähelle ja mikään ei tunnu miltään. Joskus en oikeastaan välittäisi ottaa häntä kylään(asumme siis edelleen vielä eri osoitteissa,onneksi)olisin mielummin lapsen kanssa kahdelleen. Mietin sitäkin että ehkä omaa ajattelu tapaa pitäisi muuttaa? Ajattelen jatkuvasti jo eroa ja uutta tulevaisuutta,ja kielteisiä asoita.ehkä pitäisi keskittyä hyviin asioihin ja miettiä millaista meillä voisi olla yhdessä.