Oletko antanut jonkun kaveruuden tyrehtyä? Miksi?

Kaikkien. En vaan saa mitään irti kavereista. Yhtä peruskouluaikaista ystävää muistelen lämmöllä, mutta hänellä oli hyvin erilainen tausta ja elämänpolku kuin itselläni, joten emme ole tekemisissä enää

Elämä ei lopu siihen, ettei ole kavereita. Päin vastoin, se avautuu kaikenlaiselle muulle mielenkiintoiselle

Paska tyyppi. 

"kaveri" oli yhteydessä ainoastaan silloin kun tarvitsi rahaa lainaan, eikä kyllä maksanut velkojaan. En halunnut toimia pankkina hänelle.

Hänen mielestään oli väärin että hänen vanhempansa olivat kuolleet ja minun elossa. Olin kuulemma hemmoteltu pentu joka ei ymmärrä mitään elämästä. En jaksanut olla tekemisissä elämämkoulutyypin kanssa.

Se olin aina minä, kun pidin yhteyttä. Viestettelin, soitin, kävin. En jaksanut enää sitä yksipuolista hommaa, kaveruuteen/ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, ainakin mun mielestä. 

Pitkä välimatka taitaa olla yleisin syy, jos on päässyt unohtumaan. 

tyrehtyä? ehtyä?

Ei loppujen lopuksi ollut paljon yhteistä. Se vaan hiipui kummankin puolelta. 

Kaikki kaverit ei ole hyviä. Jotkut on jopa haitaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Se olin aina minä, kun pidin yhteyttä. Viestettelin, soitin, kävin. En jaksanut enää sitä yksipuolista hommaa, kaveruuteen/ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, ainakin mun mielestä. 

Tuo ihan sama ainakin kerran tai jopa muutaman. Kaverilla oli tapana kysyä soitatko ja tuletko käymään. Tuli sitten viimeinenkin kerta. En vaan soittanut enää ja en vaan mennyt käymään. 

Hiipua oli sana jota etsit.

Yksipuolinen ystävyys, toinen ei ota koskaan yhteyttä. Tai ollaan yhteydessä vain kun ollaan jotain vailla.

Äärivasemmistolainen, jonka mielestä kaikkien pitää saada tulla Suomeen, kaikki muu on rä '' zic'' miää

Ikävälillä 30-40 kaverit vain usein "jäävät". Eivät ne mihinkään katoa, mutta harvoin niitä näkee. Kaikilla omat työt, perheet ja elämät, joten ei vain ole aikaa samoin kuin opiskeluaikoina tai nuorempina vuosina. Elämään tulee uusia ihmisiä ja uusia piirejä. Kyllä ne vanhat hyvät ystävät siellä taustalla aina tarvittaessa ovat kuitenkin.

Nykyisin kokoonnumme lapsuudenkaverien kanssa kerran tai pari vuodessa aina yhteen kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Hiipua oli sana jota etsit.

Höpö höpö. Asiat voi sanoa monella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se olin aina minä, kun pidin yhteyttä. Viestettelin, soitin, kävin. En jaksanut enää sitä yksipuolista hommaa, kaveruuteen/ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, ainakin mun mielestä. 

Tuo ihan sama ainakin kerran tai jopa muutaman. Kaverilla oli tapana kysyä soitatko ja tuletko käymään. Tuli sitten viimeinenkin kerta. En vaan soittanut enää ja en vaan mennyt käymään. 

Siis et koskaan itse kutsunut?

Jotenkin ne vaan tyrehtyy. Taitaa olla aina molemminpuolinen tahto. Eri elämäntilanteisiin liittyen tulee ystäviä elämään, ja kun se yhdistävä tekijä häipyy, niin loppuu ystävyys. Yksi lapsuudenystävä on pysynyt kaikki vuodet. Sitten on jokunen 1 krt/3kk tavataan. En stressaa, ihan normia. 

Olen, useinkin. En tosin aktiivisesti ole katkaissut välejä kehenkään, vaan yhteydenpito on vain hiljalleen jäänyt. Hyvä esimerkki on vanhat opiskelukaverit. Kun opinnot ja samalla opiskeluelämän riennot loppuivat ja porukka hajosi eri suuntiin ja tuli muuta elämään, yhteydenpito alkoi jäädä. Kerran ehkä 3-5 vuodessa vaihdan sähköpostitse kuulumisia parin parhaan opiskelukamun kanssa.

Mulla oli myös kaksi oikein hyvää kirjeystävää, joista toisen kanssa kirjoittelin yläasteelta lähtien ja toisen kanssa lukioikäisestä. Yleensä kirjoitin pitkiä kirjeitä iltaöisin, niin että kirjoitin yhtä kirjettä parina iltana peräkkäin. Mutta kun reilu parikymppisenä sain esikoiseni, huomasin aika pian, etten jaksanutkaan enää keskittyä kirjoittamiseen iltaisin, vaan katsoin mieluummin vaikka tv:tä tai ylipäänsä tein jotain, missä ei tarvinnut niin ajatella. Kirjeenvaihto hiipui enkä varmaan koskaan edes selittänyt kirjeystävilleni, miksi niin kävi. Tämä harmittaa vähän.

Mulla oli sama tuo "se olin aina minä joka soitti, he ei koskaan". Enkä edes soittanut kuin korkeintaan kerran kuussa, jos sitäkään. En oikeastaan suuttunut siitä, se vaan väheni ja lopulta loppui kokonaan.

Sitten tuli työn puolesta muutama uusi kaveri: olivat aina jotain ronkumassa: anna pari euroa, soitto klo. 21:50 - tulen kohta kylään: (ronkumaan viinaa); suutahdin ja sanoin, et voit tulla, mutta älä tule klo. 22/jälkeen, koska talossa asuu vuorotyötä tekeviä ja heidän pitää saada nukkua. Siihenpä ne kaverisuhteet sitten jääneet .... :(

Ystävä oli liian innostunut minusta, aivan palvoi minua. Kauhistuin ja vähitellen en enää ollut yhteydessä. Piti keksiä tekosyitä.