Mikä itseisarvo parisuhteen kestolla (pituudella) on?

että pitkässä parisuhteessa oppii toisen tuntemaan todella hyvin ja jos yhdessä jaksaa olla vaikka 40 vuotta niin rakkauskin on riittänyt vaikka varmasti on ollut mutkia matkassa.

Romantisoitu näkemys tietysti. Osalla totta, osalla ei, en osaa sanoa kumpia on enemmän :)

Tänäänkin täällä on keskustelut turhista ja vähemmän turhista eroista. Minkä takia teidän mielestänne pitäisi pysyä ikuisesti yhdessä? Mitä arvoa sillä on? Mihin hyvään se johtaa?

Jos ajatellaan, että lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa eli heidät on kasvatettu ehjässä perheessä. Minkä takia sen jälkeen pitäisi vielä jatkaa, jos jostakin syystä halutaan erota? Vaikka sitten vaihtelun halusta?

Kysymys on sikäli omakohtainen, että mieheni on todennut, ettei hän enää rakasta minua, ja ennustanut, että eroamme vuoden sisällä. Meillä ei enää ole kotona asuvia lapsia. Olin ensin tyrmistynyt, mutta nyt todellakin mietin, että miksi ei? Vielähän sitä ehtisi kokea jotakin uutta. Vai?

Mitä saavutan sillä, että yritän voittaa mieheni rakkauden takaisin?

Millä tavalla sellainen elämä on parempi kuin sellainen, jossa kumppanina on ihminen, jota ei tunne kuin omia taskujaan?



Eikö rakkautta riitä siltikin, vaikka kohde muuttuisi? Saattaisi olla enmmänkin rakkautta yhteen laskettuna.



ap

eikä toisen ponnistelu auta mitään jos tunne puuttuu toiselta.

Minusta on hienoa että ihmiset elävät kumppaninsa kanssa myötä ja vastamäessä tukien. Lyhyiden suhteiden kokijoilla ei ole aavistustakaan millainen pitkä suhde voi parhaimmillaan olla.



Itsevarmuus ja luottavuus toisen kanssa. Rakastaja ja paras ystävä. Avoimuus kasvaa. Yhdessä kasvaminen ja yhteisiä kaukaisia muistoja. Aikuisten lasten kanssa tekemisissä oleminen ja yhteiset lasten lapset. Lapsilla tasa-arvoinen kohtelu kun vanhemmat yhdessä jne.



Ja ylipäänsä hienoa ja harvinaista kun onnistuu pitämään kasassa suhteen.

Laiskaa ja heikkoa aina luovuttaa ja alusta alusta. Ja lopulta kypsemmällä iällä kun kaksi omiin tapoihin pinttynyttä jääräpäätä yrittää elää yhdessä ei muutos siinä iässä ole kovin todennäköistä. Vääntöä tulee ja ymmärtääkö uusi puoliso vaihdevuosissa riutuvaa tuoretta naisystävää? ehkä... ehkä ei niin hyvin.



Kyse on elämänkumppanista eikä ainoastaan seksistä ja ilotulituksesta. Jos ei kaipaa elämänkumppania vaan ainoastaan seksiä ja ilotulitusta, kannattaa muistaa ettei avioliitto ole sellaisia varten.

arvostetumpi kuin pätkätyöt...

Pitkä elämäkin on arvostetumpi kuin lyhyt elämä... jne...

Kuka tahansa voi saada lyhyen suhteen mutta harva onnekas onnistuu pitkän suhteen luomaan. Siispä se on arvostettavampaa kuin helpot lyhyet suhteet...

Minusta on hienoa että ihmiset elävät kumppaninsa kanssa myötä ja vastamäessä tukien. Lyhyiden suhteiden kokijoilla ei ole aavistustakaan millainen pitkä suhde voi parhaimmillaan olla. Itsevarmuus ja luottavuus toisen kanssa. Rakastaja ja paras ystävä. Avoimuus kasvaa. Yhdessä kasvaminen ja yhteisiä kaukaisia muistoja. Aikuisten lasten kanssa tekemisissä oleminen ja yhteiset lasten lapset. Lapsilla tasa-arvoinen kohtelu kun vanhemmat yhdessä jne. Ja ylipäänsä hienoa ja harvinaista kun onnistuu pitämään kasassa suhteen. Laiskaa ja heikkoa aina luovuttaa ja alusta alusta. Ja lopulta kypsemmällä iällä kun kaksi omiin tapoihin pinttynyttä jääräpäätä yrittää elää yhdessä ei muutos siinä iässä ole kovin todennäköistä. Vääntöä tulee ja ymmärtääkö uusi puoliso vaihdevuosissa riutuvaa tuoretta naisystävää? ehkä... ehkä ei niin hyvin. Kyse on elämänkumppanista eikä ainoastaan seksistä ja ilotulituksesta. Jos ei kaipaa elämänkumppania vaan ainoastaan seksiä ja ilotulitusta, kannattaa muistaa ettei avioliitto ole sellaisia varten.

tunne on syvempi kun toisen tuntee hyvin, monillahan parhaita ystäviä ovat ne jotka tuntee parhaiten.

Millä tavalla sellainen elämä on parempi kuin sellainen, jossa kumppanina on ihminen, jota ei tunne kuin omia taskujaan?

Eikö rakkautta riitä siltikin, vaikka kohde muuttuisi? Saattaisi olla enmmänkin rakkautta yhteen laskettuna.

ap

Vasta parin viime vuosisadan aikana (jos niinkään kauan) ihmiset ovat edes eläneet kauankaan sen hetken jälkeen, kun lapset ovat selvinneet omillaan. Kun lapsilla on omat kumppanit, on tehtävä tehty ja voidaan keskittyä muihin puuhiin. Uuden puolison kanssa kiinnostuksen kohteet osuvat kenties paremmin yhteen, eihän nuorena lapsille isää valitessa vielä voinut ennustaa, mikä alkaa aikuisena kiinnostaa. Enkä minä ainakaan ole mielestäni piintynyt mihinkään, hiljattain tehdyssä kartoituksessa yksi tärkeimmistä piirteistäni oli joustavuus. Ehkä siksi nytkin niin joustavasti mietin hyviä puolia tästä yllättäen eteen tulleesta tilanteesta.



ap

Kyse on elämänkumppanista eikä ainoastaan seksistä ja ilotulituksesta. Jos ei kaipaa elämänkumppania vaan ainoastaan seksiä ja ilotulitusta, kannattaa muistaa ettei avioliitto ole sellaisia varten.

Herran pieksut mikä käsitys!

Parisuhdetta ei olla hoidettu oikein jos ei olla tutustuttu ja kasvettu ja joustettu puolin ja toisin yhdessä.

Kun lapset ovat isoja se on tietty sektori läpi käyty parisuhteessa ja sitten alkaa uusi kahden keskeinen seikkailu.



JA jos on haluja pitää yhteyttää aikuisiin lapsiin ja lapsenlapsiin, kannattaa muistaa että puolisoa ne ei välttämättä kiinnosta tai olemus on etäinen ja suhde jää siltä osittain puolittaiseksi. On ihan eriasia olla yhdessä omien lasten elämässä kuin uusi ventovieras ulkopuolinen tulokas mukana.

muutos on aina mahdollisuus muuttaa elämää parempaan suuntaaan. On myös hienoa, jos miehen teot eivät vaikuta omanarvontuntoosi.



Itse ajattelin aikanaan, että minun kanssani oleminen on täysin vapaaehtoista, mies asui muualla puolsen vuotta ja sitten muutimme takaisin yhteen. Erokaan ei välttämättä ole lopullin ja irtiotto selkiyttää omia ajatuksia.

jos mies ei arvosta elämänkumppanuutta :(

Tsemppiä! harmillisen usein pojat saavat kasvatukseensa perhekeskeisen kannustuksen. Jostain syystä tytöt katsovat onnellisia prinsessatarinoita ja perhekuvioita ja pojat etsii vaan teini-iässä turlesien jälkeen netistä seksin käsiin...

Jos mieheni kokee, että suhteessamme jotenkin hänen siipensä surkastuvat, varmaan hänen on aika lähteä.



Tilanteeseen vaikuttaa sekin, että minulla on itseäni selvästi nuorempi ihailija. En mieti suhteen aloittamista hänen kanssaan (en pidä häntä itselleni sopivana tai usko, että hänellä olisi minulle riittävästi annettavaa), mutta kieltämättä huomio vaikuttaa itsetuntoon. Uskon, että jos eroamme, minun on mahdollista löytää uusi mies, joka arvostaa minua.

ap

14 vuotta kestänyttä suhdetta saavutuksena ja olen ylpeä siitä. Itseasissa ystäväpiirissa on ainoastaan yksi pariskunta, joka on meitä kauemmin ollut yhdessä. Ollaan siis pikkasen päälle kolmekymppisiä.



Musta se, että pystyy ylläpitämään parisuhteen osoittaa että molemmat ovat yhteistyökykyisiä, jalat maassa olevia tyyppejä, jotka ottavat toisensa huomioon ja joustavat tarvittaessa. Kaikkia noita asioita nimittäin tarvitaan siinä vaiheessa, kun parisuhteesta katoaa perhoset ja sateenkaaret. Joskus oikein hymyilyttää, kun pitkään sinkkuna ollut ystäväni, joka ei koskaan ole oikeasti edes asuntoa miehen kanssa jakanut, latelee "totuuksia" parisuhteesta. Hänellä on oletuksena se, että tottakai miehen pitää silkkihansikkain kantaa joka aamu kahvi ja ruusu sänkyyn, laulaa serenadeja iltaisin ja tehdä kaikki fyysiesti raskaat työt kuten kantaa matkalaukut. Jep. Ei se niin toimi!

En mitään instant-suhteita toivo, mutta mulle kävis hyvin sellaiset noin 10 vuoden suhteet. Sitten vois siirtyä eteenpäin seuraavaan, jos sen aika olisi. Yksinoloa en myöskään pelkää.

En mitään instant-suhteita toivo, mutta mulle kävis hyvin sellaiset noin 10 vuoden suhteet. Sitten vois siirtyä eteenpäin seuraavaan, jos sen aika olisi. Yksinoloa en myöskään pelkää.

Mutta kertokaa näistä tuntemuksista myös tulevalle kumppanille. On todella epäoikeudenmukaista, jos toinen haluaa rakentaa liittoa loppuelämäkseen Ja toinen siihen asti, kunnes tuntee halua vaihtaa.

Jokainen tyylillään, mutta perisuhteessa on oltava samalla viivalla. Samoilla odutuksilla ja tiedoilla.

tuntuu, etten tarvitse mitään ikuista elämänkumpania , eikä minulla ole esim. tarvetta muuttaa yhteen kenenkään miehen kanssa. Minusta keskinäinen jännitys ja kemia on mielenkiintoisempaa kuin se, että tuntee toisen kuin omat taskunsa joka tilanteessa, ei minun tarvitse ketään tuntea niin hyvin.

Mutta ehkä se oli biologian rakentama jekku, jolla suojattiin lasten lapsuus ja nuoruus. Ei kai me olisi ryhdytty mihinkään niin vaativaan, ellei olisi uskottu, että suhde kestää mitä vaan. Ainakin minä itse odotin sitä aikaa, kun saataisiin olla taas kahdestaan. Mutta kun tehtävä on suoritettu, ikuisuuden arvo on aika tavalla heikentynyt. Ihan yhtä hyvin voisin nauttia loppuelämästäni jonkun toisenkin kanssa. Ja täsäs elämänvaiheessa en enää uskoisi sitä satua, että ikuisesti. Eiköhän se tosiaan ole fertiili-ikäisiä varten.

ap