Onko se kuoleminen niin kamalaa?
Huomaan että minussa on joku valuvika. En ajattele että kuolema olisi ollenkaan pahinta mitä ihmiselle voi käydä. Jos luen uutisia siitä miten vuosikausia kidutettu lapsi on lopulta murhattu, se kuolema-osuus ei särje minun sydäntäni, sehän tarkoittaa ettei lapsi enää kärsi. Kun kidnapattua lasta etsitään vuosikymmenen jälkeen, minusta on vain inhimillistä toivoa että lapsi on kuollut silloin 10v sitten eikä ollut jonkun kellarissa koko aikaa. Jos onnettomuudessa kuolee koko perhe, se on tietysti surullista ja raskasta omaisille, mutta itse perheelle paljon vähemmän kärsimystä tuova vaihtoehto kuin orvot lapset tai lapsensa menettäneet vanhemmat.
Tietysti niin kauan kuin on elämää, on toivoa paremmasta, mutta ottaen huomioon että kuolema ei ole hyvä tai huono, vaan se on ei mitään, joskus se on paljon parempi kuin äärimmäisessä kärsimyksessä tai traumatisoituneena eläminen. Huom: en tarkoita etteikö traumatisoituneen elämä olisi elämisen arvoista, ja etteikö se voisi olla hyvääkin. Mutta esimerkiksi sodassa ihmisillä on kurjempiakin kohtaloita kuin kuolema.
Olen joskus puhunut näistä ajatuksista livenä ja saanut aika järkyttyneitä katseita. En ole masentunut enkä itsetuhoinen enkä toivo kenenkään kuolemaa.
Kommentit (35)
Kuolema vapauttaa kokoomuslaisista.
Niinpä niin ap. Sinun kuolemasikin on ihan ok juttu. Tuskin mopnikaan jää edes kaipaamaan.
Elämä on yliarvostettua.
T. Vähemmistökansoja rintamalle kuolemaan lähettävät Kremlin sisäpiiriläiset, jotka eivät rintamalle omia pentujaan lähetä
En usko, että on kamalaa. Siinä vaiheessa tulee tunne, että on saanut elää tarpeekseen.
Vierailija kirjoitti:
Niinpä niin ap. Sinun kuolemasikin on ihan ok juttu. Tuskin mopnikaan jää edes kaipaamaan.
Kuka on mopnikaan?
Ajattelen samoin. Minusta se on ihan perusjärjellä ajateltavissa että ei kuolema ole pahinta maailmassa. En minäkään ymmärrä kuolemasta liiaksi kauhistuvia. Onhan se monesti tragedia se menetys, mutta on se myös osa luontoa eikä tosiaan lähellekään pahinta mitä voi kuvitella. Kai niitä vielä pahempia ei moni oikeasti eres pysty tai halua ajatella ja kuolema on sellainen sopivan neutraali asia niihin verrattuna?
Vierailija kirjoitti:
Kuolema vapauttaa kokoomuslaisista.
Kannattaa elää Jeesuksen oppien mukaan niin et joudu helvettiin. Siellä ei muita olekaan kuin kokkareita.
Ei se ole. Ajattelen samalla lailla kuin ap. Ikuinen elämä olisi pahinta mitä voisin kuvitella, on armollista että pääsemme täältä kaikki joskus pois. En ole masentunut minäkään, mutta kuolema on yhtä luonnollista kuin syntymä.
Ei ole valuvikaa sinussa. Moni ihminen ajattelee aivan samoin kuin sinä. Kuolema ei todellakaan ole pahinta mitä ihmiselle voi käydä, kuten esimerkeissäsi totesit itsekin.
Länsimaissa kuolemasta vaan on tehty niin vieras ja pelottava asia, vaikka kuolema on ihan yhtä luonnollinen asia kuin syntymäkin. Joissain maissa kuolemaan suhtaudutaan paljon järkevämmin ja luonnollisemmin.
Toki elämää tulee suojella ja yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on, mutta esim. elämän pitkittäminen kärsimyksen syvyydestä välittämättä, siinä ei ole mitään pyhää eikä arvokasta.
Onhan omaisille hirveä suru, jos joku perheenjäsen kuolee. Kyllä esim. isovanhemmat toivoisivat, että joku lapsenlapsi selviäisi hengissä vaikkakin orpona, jos muu perhe kuolisi vaikka onnettomuudessa. On hirveä suru, jos koko perhe kuolee. Siitä ei omaiset toivu koskaan. Se on jotain aivan hirveää.
Sairastan syöpää. En pelkää kuolemaa, vaan sitä, kuinka kauan minua pidetään keinotekoisesti elossa kituen, jos syöpä todetaan myöhemmin levinneeksi.
Vierailija kirjoitti:
Niinpä niin ap. Sinun kuolemasikin on ihan ok juttu. Tuskin mopnikaan jää edes kaipaamaan.
Ajattelen että minun kuolemani olisi _minulle_ yhdentekevää siinä vaiheessa kun en kuolleena siitä mitään tiedä. Lapsilleni se voisi olla kurja juttu, mutta toisaalta heillä voisi olla edessään vielä paljon hyvää surun jälkeen.
No eipä minuakaan ap:n kuolema juuri liikuta että silleen.
Vierailija kirjoitti:
Onhan omaisille hirveä suru, jos joku perheenjäsen kuolee. Kyllä esim. isovanhemmat toivoisivat, että joku lapsenlapsi selviäisi hengissä vaikkakin orpona, jos muu perhe kuolisi vaikka onnettomuudessa. On hirveä suru, jos koko perhe kuolee. Siitä ei omaiset toivu koskaan. Se on jotain aivan hirveää.
Tää nyt on ihan äärilaitaesimerkki että ihan koko perhe kuolee ja yksi jää kaipaamaan. Se on iso tragedia. Mutta en silti jotenkin osaisi ajatella että yhden pitäisi jäädä henkiin minun ilokseni. Ei se niin mene.
Vierailija kirjoitti:
Sairastan syöpää. En pelkää kuolemaa, vaan sitä, kuinka kauan minua pidetään keinotekoisesti elossa kituen, jos syöpä todetaan myöhemmin levinneeksi.
Tottahan sinulla hoitotahto on?
Isäni kuoli yllättäen 63-vuotiaana ns saappaat jalassa. Ajattelen usein mikä onni se oli. Hän oli hyvä isä ja olen siitä kiitollinen. Olen myös kiitollinen että hän sai nopean kuoleman ja ihan elää loppuun saakka. Surin tottakai, niinkuin kuuluu kun jotain rakasta on elämässä. Mutta ei se kuolema ollut pahinta maailmassa. Se oli hieno asia. Olen iloinen että sain kokea juuri sen ja muistan isääni lämmöllä.
Samaa mieltä ap:n kanssa, ja siksipä minusta toisen puolesta kuoleminen ei mitenkään absoluuttisesti ole rakkauden teko. Kuolluthan siinä pääsee helpolla, olennaista on mihin tilanteeseen se hengissä selvinnyt jää. Esim. minusta ei ole itsestäänselvää että jos kolmatta lastaan odottava äiti haluaisi että orpona pikkukeskosena ja monivammaisena syntyvä sikiö pelastetaan hänen sijastaan, kyse olisi rakkaudesta vaan pikemminkin syyllisyyden pelosta.
Vierailija kirjoitti:
Mä pelkään kipua
Adrelaniini suojaa traumakivuissa.
Tekniikka ja taloudesta luin, että kuolleiden aivosähkökäyrää mitattiin 15 minuuttia 3 potilaalta ja kuoleman aikana ja jälkeen toiminta loogisella ajattelualueella vilkastui huomattavasti.
Entä se, että osa, jotka on melkein kuollut ja heräävät kertoo kokeneensa ihanuutta ja valoa tunnelin päässä mutta osa jotain aivan kauheaa! Mitähän se aivan kauhea voisi olla?
Eihän sitä tiedä, kun kukaan oikeasti kuollut ei ole voinut kertoa.